Harmaa rauha

Tylsää, sanoo lapsenlapsi heti, kun toiminta lakkaa. -Voit keksiä itse jotain, hänelle aina sanotaan.

Kun virtaus laantuu, tulee suvanto. Suvantokohdat ovat arvokkaita. Voi ajatella, voi olla, voi katsella, muistella, muistaa ihmisiä, joskus olla hetki ajattelematta mitään. Aika on pitempää.

Täällä saaressa minulla on ollut (itseotettuna) urakkana siirtää rannasta saareen kaksi mottia polttopuuta. Kassilla puita veneeseen useampi satsi, soutu saareen, veneestä lastaus kassiin ja kanto puukatokseen. Ranteet ovat olleet aika kovilla, mutta joskus jonkinlainen tarpeellinen työkin tuntuu hyvältä. Nyt urakka on tehty, ennenkuin sadeilmat alkavat.

Täällä riittää monenlaista pientä puuhaa. Talvella minulla on liikaa toimettomuutta. Voin sanoa, että tylsää. Makailua pitkin päivää, puhelin käsissä niin paljon, että kädet puutuvat Jääkaapille nousu tulee helposti ohjelmaksi. Se ei ole aina levollista hiljaisuutta.

Ihana helle alkaa olla ohi. Täällä se ei ole tukala, kun viileämpi vesi ympäröi. Lämmintä se vesi kuitenkin on, on helppo pulahtaa uimaan, kun on hikinen. 

Nyt  taivas on peittynyt pilveen, vesi ja taivas ovat harmaat. Itätuuli on virinnyt, sadetta odotetaan, kuiva sammalkin janoaa vettä, tuuli kohisee puissa.  Eiliset kumpupilvet ovat muistoa. Oleminen pysähtyy, on levollista. Harmaus on hiljaista ja rauhallista. On enemmän läsnä, kun ei tee mitään.

Yösateen jälkeen

Oi minne loittonitte, päivät

Niin se kai tässä iässä tahtoo olla, että kuljetaan nostalgian poluilla. Takana on enemmän ja  kiinnostavampaa kuin edessä. Johonkin ihminen aina suuntautuu, ellei sitten meditatiivisena hetkenä onnistu olemaan läsnä tässä hetkessä.

Olen taas kulkenut konkreettisesti menneitten vuosikymmenten marjapaikoilla saarimökin maisemissa. Jotenkin ne aikanaan löytyneet paikat vain täytyy käydä aina katsastamassa. Löysin sangollisen yllättävän hyvää mustikkaa paikasta, jonka sukulaisiin kuulunut Veera näytti minulle 30 vuotta sitten. Tuntuu, ettei täällä ole enää muita marjastajia. Sain siitä läksiäislahjan mökkinaapureille, jotka ovat myyneet mökkinsä voimien heikentyessä. Puolet vein veneellä lankomiehelle, velimiehelle, joka ei enää pääse itse metsään. Tuolta vastapäiseltä salmelta odoteltiin ennen hänen ja perheensä venettä kääntyväksi meidän suuntaan. Se oli ajat sitten, haikeudella muistan niitäkin vierailuja.

Tänään siistin Veeran hautaa ja muistelin häntä, mukavaa ihmistä.

Torpalta lähtiessäni (polkupyörällä linjurille, kassi jopparilla vanhaan tapaan) näin, että thaipoimijat levittäytyivät lähimetsiin. Tiukassa on nyt heillä tienesti. Minä ehdin saada niukan osuuteni. Viime vuonna he ehtivät ensin puolukkapaikkaani.

Kesää on, lämmintä, tyyntä, leppeitä iltoja, yöpissalla käydessä näkyy täysikuu. Voi istuskella kalliolla katselemassa auringonlaskua. Täällä on hyvä olla. Vettä täytyy nyt kyllä tarkkailla sinileväriskin takia. Auringon lasku on siirtynyt monta kuusenlatvapykälää vasemmalle, mutta pitkästi on vielä ääriasentoon mäen toisen puolen ohi. Ensimmäiset kymmenen vuotta tässä saaressa olivat koleita ja tuulisia, mutta innolla tänne ajettiin Helsingistä. Muistoissani kesällä 1997 oli ensimmäisen kerran riittävän lämmintä makailla riippumatossa.

Naapureilla on vielä kolme yötä 

45 vuoden kesäpaikassaan. Sitten he lähtevät eivätkä tule enää koskaan. Se aikakausi päättyy. Saan kyynelet silmiini, kun ajattelen tätä ajan virran vääjäämätöntä kulkua. "Oi minne loittonitte, päivät?" (Terttu Tupala, 1988).

Marjatuuli

Hyvä sää tuli marjastajallekin, kun sää viileni ja vilpoisa tuuli puhalteli ötökät pois. Lähistöllä on hieno, laaja kallioalue, jolla kasvaa pääasiassa mustikkaa. Paljon ei tarvitse sinne kävellä. Kaunis polku kulkee kallioille, kun sen löytää. Luin isän kenttäpostikirjeestä, että he ovat äidin kanssa kävelleet siellä seurusteluaikanaan.  Muita ei näkynyt. Poimijat ovat kylällä vähentyneet.  

Hidasta on nyt mustikan kertyminen sankoon, kun marja on pientä, harvaa ja osin vielä tiukassakin. Kahden tunnin päästä alkoi väsyttää ja marjaa oli viisi litraa. Sinisen määrä oli alle motivaatiotason. Keitähän ja missä maastoissa ovat ne marjastus-facebookin poimijat, joilla on aina esiteltävänä monen sangollisen saaliit? En minäkään ennen vajaan sangon kanssa palannut.

Perkaaminen on ihan lempipuuhaani, meditatiivista ja verkkaista pihassa istuen. Nyt meni tunti, on kun oli paljon nypittäviä puolukanraakileita ja marjanvarsia. En muistanut kuunnella äänikirjaa, kun muistelin kuuden vuoden takaisia entisen elämän loppuviikkoja. 

Kun mustikat ja lisäksi pari litraa vadelmaa olivat pakastusrasioissa, oli mennyt ruokatunnin kanssa melkein kuusi tuntia. Mukava työpäivä, suihku ja kahvit päälle! Kun säilyisi vielä tällainenkin hyötyliikuntakyky. Minähän en ole polven takia lenkkeillyt enää ollenkaan. Nyt voi loppupäivän makailla ja lukea uusinta Kyllikki Saari- kirjaa. 

Kesä jatkuu, kesä

Kesä jatkuu. Kuumuudesta huolimatta on ihanaa, että on valoa ja lämpöä. Torpan joka soppi on lämmin. Päivät olivat aivan kultaisia, kun pojan perhe oli täällä muutaman päivän. Pikkutyttö muistaa viime kesän tekemiset: mennään mustikkaan, minä tulen pyörän päälle istumaan. Kaikista hänen matkaseikkailuistaan huolimatta jopparilla istuminen on hänestä  jännittävää. Maalaussession tarpeet löytyvät entisistä paikoista, vintti tutkitaan taas läpi kohta kohdalta, samoin pienet viljelykseni. Kukaan muu ei ole ollut niin kiinnostunut kaikista Torpan tiloista kuin tämä pieni, paljon matkustellut helsinkiläistyttö. - Minä olen kuudetta, hän sanoo kun kerron olevani tilan viidennettä  sukupolvea. Käydäänkö hautausmailla, hän kysyy, käydään. Lausun hänelle iltarukouksia, ne ovat hänestä kiinnostavia uusia asioita. Uimapaikkakin on tuttu. Ihanan kotikyläjärveni lämmin vesi kannatteli hänet uimaan ensimmäiset onnelliset metrit. 

Sitten tilat taas tyhjenivät, korjailen paikkoja, laitan ensimmäisen pyykin koneeseen, nukahdan väsyneenä. Kuljeskelen yksin avarilla pihoilla, käyn auringon lämmittämässä vedessä virkistymässä. Tyhjentelen paljua kasteluvetenä. 

Yksin ollessa kuulostelen taas kolahduksia, nousen sängystä tarkastamaan pihaa, suljen matalalla olevat ikkunat. Täällä on joku aukonut ulkorakennusten ovia, kun viimeksi lähdin mökille. Sama kulkija lienee ollut se, joka on rikkonut tyhjilleen jääneen naapuritalon numerolukollisen avainkaapin, onneksi tyhjän. Varuillaan olo palasi yksin asuvan yöhön. 

Marjakausi on alkanut. Mustikka on pientä, harvan näköistä kasvustoa rutikuivassa varvikossa ja raakileita tulee liikaa mukaan. Muutaman litran olen hakenut, mutta parasta on odottaa ainakin viikko. Jälkikuva illalla silmissä on erilainen kuin ennen: sinisen mustikan lisäksi näkyy paljon keltaista varsikkoa. 

Vadelma alkaa kypsyä myös. Se ei ole hyvää pakastettuna, mutta jogurtin tai puuron seassa menettelee. Se on yllättävän ravinteikas marja sekin. Ainakin tänä kesänä näköjään vielä marjastelen sen verran kuin marjaa lähistöltä löytyy.

Lauri Viidan runo tulee mieleen, kun ajattelee tulevia, näin kai käy täälläkin. Ei taida tulla kuudetta sukupolvea.

"Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu,

Ikkunan edessä pystyyn kuivunut omenapuu.

Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnun pesä. 

Kun olen kuollut, 

Kun olen kuollut, 

Kesä jatkuu. Kesä."

Elämänmuutokset

"Tätäkö varten koko se näytelmä, koko se suuri mullistus, tätä elämää ja työtä, tätä päivien soljuvaa virtaa", päättyy Elia Kazanin vanha kirja mainosgurusta, joka tuskallisten vaiheitten kautta siirtyy yksinkertaiseen elämään. Luin sen jossain elämänvaiheessa  monta kertaa. Jotain sisäistä muutosta ja vapautumista omista mielen kahleistani silloin hain. 

Joskus kysyn nyt: Tätäkö tämä elämäni nyt on, pääsääntöisesti yksinoloa kotioloissa, yksinkertaisia askareita ja lueskelua? Korona- ja hellekuplat korostavat tilannetta. Aarrekarttani toivekuvat ovat lähes toteutuneet,- no se autoilu jäi lyhyeksi - mutta yksin asuminen ei ollut toiveissani. En ole nähnyt yhtään ihmistä moneen päivään. Kuuluuko minun elää näin? Toisenlaistakin kai voisi vanhan elämä olla, jos osaisi järjestää?

Kyllä ihminen sopeutuu moneen, kun ei voi valita, varsinkin jos haluaa sopeutua ja elää. Päivät kuluvat iltaan, monasti aivan mukavasti, mutta monen päivän täysi yksinolo tekee vähän oudon tyhjäkäynnin olon. Kun saan olla perheen tai ystävien kanssa, on sekin vielä vanhasta muistista tuttua.  Vedin tien varresta juurineen keltaisen kukan, jota en ole ennen täällä nähnyt, ja istutin sen kukkapenkkiin. Ehkä sekin ihmettelee omia olemisiaan.   

Minulla on vielä kuitenkin liikkumavaraa. Elämä voi tuoda raskaita muutoksia kysymättä ihmiseltä mitään, äkillisiä tai hitaasti kehittyviä sairaustiloja. Pysähdyn tuon tuostakin sen tiedon eteen, että yksi ystäväni on maannut  sairaalassa halvautuneena kaksi kuukautta eikä pysty puhumaan mitään. Tällaistako minun elämäni nyt on, kysynee hän. Toinen sai pienen aivoverenvuodon ja katseli kuntoutuskodissa: -Kuulunko nyt näiden vammautuneiden joukkoon. Hän toipui ja tunsi saaneensa varoituksen.  Kun muutos on tosiasia eikä vaihtoehtoja ole, kysytään ihmiseltä paljon. Pystyykö siinä rauhoittamaan itsensä, sanomaan tätini lailla hyväksyvästi: Se on nyt näin. Tai tuskalla toistelemaan, kuten onnettomuudessa pyörätuoliin vammautunut veljeni:- Tätä minun elämäni nyt sitten on.

Heinässä

Koko päivän makailin ilmalämpöpumpun viileässä tuulessa ja luin vintistä hakemiani peruskirjoja. Maija Asunta-Johnstonin Onnellisen naisen vuosi ja Naiset eivät syö retiisejä ovat täynnä pihapuuhia helteessä. Niinpä minäkin illansuussa nousin ja lähdin haravoimaan heinämaatani. Vuokraviljelijä ajoi pyynnöstäni töittensä ohessa isoilla laitteillaan navetan ja kivimuurin välisen alan, jonka olen jättänyt hoitamatta. Sain idean laittaa pystyyn heinäseipään vanhasta muistosta. Haravoin, pystytin lapion avulla seipään - en enää  uskalla hakata rautakangella -  ja talikolla nostelin heiniä seipäälle. Kaadetun heinän tuoksu on tuttu ja liikkeet ovat kehon muistissa. Mutta seiväs huojuu, heinä oli liian lyhyttä eikä tahdo pysyä seipäällä, sivuja ei voinut siistiä, keko jäi rumaksi. 

Silloin ennen tehtiin kiireistä pitkää päivää, mutta ei silloin ollut nivelrikkoa ranteessa eikä peukalonivelessä eikä polvessa eikä selässä. Jos jollakulla olikin vaivoja,  piti silti saada heinät latoon. Toistaiseksi pihani laidalla seisoo siis heinäseiväs. Muistelin heinässä oloa isän kanssa. Hän ei ehtinyt kokea huvin vuoksi talikkoon tarttumista, vaan se oli välttämätöntä perheen elannon vuoksi.

Asteita

Varjoon, suojaan, alta polttavan auringon... Muita liikahduksia ei viitsi ajatellakaan. Varjossa mittari näyttää melkein kolmeakymmentä. Auringossa oleva kuistin lattia on niin kuuma, ettei jalka kärsi sillä seisoa. Siinä lienee lähemmäs neljäkymmentä astetta. Onneksi ei ole pakko liikkua. Moni on kuitenkin töissä, sisällä tai ulkona, kuinka jaksavat?

Saaressa pärjäsi hyvin yötkin ilman viilennyslaitteita.Ympäröivä vesi varmaan viilensi, vaikka vedenkin lämpötila oli 26 astetta. Veteen menoon ei ollut kynnystä. 

Tähänkö meidän pitää tottua ja vielä kuumenpaankin, niinkuin monissa maissa nytkin? Pihan heikko nurmi on kuivunut karrelle, näyttää palaneelta kuin etelän lomamaiden maisemat. Tulipalo helteessä on pelottava ajatus. Mieli palaa varjoisaan veden välkkeeseen. 

Aamuyön kuvia

Heräsin kahdelta ja kävin ulkona. Vesi oli tyyni, aurinko ei ollut vielä noussut. Oli niin kaunista, että piti hakea kännykkä ja ottaa muutama kuva. Tyyni vesi on  kauneuden peili, värejä ja virtauksia heijasteleva.

Jotenkin mieleni tuli tällä kertaa hitaasti mukanani saaren sielunmaisemaan. Joskus niin käy, kun matkustaa toiseen paikkaan. 

Aamulla kävin uimassa vesivyön kanssa. Vedenpinnan tasolta on oma välkkyvä näkökulmansa ympäristöön. Yksinäinen valkovatsainen vesilintu lensi lähellä vedenpintaa ohitseni, pari lokkia kaarteli taivaalla, kaksi varista koputteli aamulla katolla.  Mihin kaikki muut linnut ovat kadonneet? Täällä on aina pesinyt västäräkki, nyt ei näy yhtäkään.