lauantai 28. elokuuta 2021

Luontopäivä

Tänään on Suomen luonnon päivä, mutta minulla on luontopäivä joka päivä, kun saan olla täällä maan sydämellä. Nautin maaseudun puista, pihoista, pelloista ja metsistä ja niiden ajankohtaisista tuotoksista. Tänään olen syönyt yhden herkkutatin, uutta puolukkaa, omaa perunaa ja kesäkurpitsaa, laittanut mukaan nokkosta ja lipstikkaa. Ihania Lavia-omenoitakin olisi vähän, mutta vatsani ei omenasta tykkää. 
Minun luontooni sopivat myös maatalous ja metsänhoito.
Eilinen päivä oli oikein sadonkorjuun juhlaa.  Leikkuupuimureita ja viljakuormia huristi edestakaisin yötä myöten, kun oli hyvä korjuusää. Minunkin peltoni on nyt puitu, toivottavasti tuli hyvä sato. Minunkin metsääni harvennetaan koneellisesti, vaikka se myllerrys surettaa. Istutetut aukot kasvavat kohisten uutta, sitoen hiilidioksidia. Olen minäkin levittänyt sontaa pelloille, leikannut ruista yhdeksänvuotiaasta, ollut keväin syksyin perunamailla, nostanut heinää seipäille ja polkenut ladossa kasaan, lypsänyt käsin Lemmikkiä ja Ystävää, harventanut turnipsipeltoja, oppinut  työnteon merkityksen. Isä kaatoi puita sahalla ja kirveellä. Se kaikki olisi ekologisempaa koko luonnon kannalta kuin koneellinen hoito, mutta eipä meistä ole enää tekijöiksi. Se on mennyttä. On nostalgista muistella pienen tilan lapsuutta lehmien, vasikoiden, karitsojen, kananpoikien kanssa.  Lapsuusajan kotikylässä ei ole enää yhtään lehmää ja kaikki pienviljelytilat on vuokrattu tai myyty suurviljelijöille. Tässä kylässä voin haistaa karjatilan muhevan hajun kauppaan pyöräillessäni. Murros Eu- tiloiksi oli vaikea. Onneksi isän ei tarvinnut sitä kokea. Onneksi vielä on viljelijöitä, jotka jaksavat selviytyä myös paperiviidakossa.Ruokaturvallisuutta tarvitsemme kaikki.
 
Maassa on edelleen uskomaton kasvuvoima ja kauneus. Vihreä väri täyttää maiseman, kunnes kellastuu talvilepoon.


perjantai 27. elokuuta 2021

Maan tuoksut ja värit

Olisi liian optimistista sanoa, että joka vuoden ajalla tai ainakaan säällä olisi oma viehätyksensä. Parhaimmillaan niinkin voi kokea. Mutta ainakin tällainen lievän kirpeästi syksyltä ja yökylmältä tuoksuva, raikkaan kirkas elokuun lopun päivä on hieno. Punainen ja oranssi ovat runsaasti esillä pihlajissa ja krasseissa. Niitä täytyy jatkuvasti ihailla.  Pian puolukatkin ovat kokopunaisia. Sininen, kesän väri on maasta lähes väistynyt, vain kissankelloa näkyy tienvarsilla. Lemmikki, monet kellokukat, Iirikset ovat poissa. Vielä puimaton, kypsä ohra tuoksuu lähipelloilla. Tässä kohdassa ollaan.
Syystyönä minulla on vadelmapuskien raivaus eli marjoneitten varsien poisto.  Ajattelin jo poistattaa koko alueen, mutta en sittenkään, olkoon vielä. Aioin tehdä vähän kerrallaan, mutta tulinkin käyneeksi koko ryteikön läpi oksasaksilla. Kannoin isot kasat varsia puitten taa maatumaan. Uudet versot ovat kasvaneet paljon yli kaksimetrisiksi. Poistin niitä runsaasti ja lyhensin reippaasti. Saa nähdä mitä vaikuttaa ensi kesään. Tänään aloin leikata pois yhtä isoa tatarpuskaa seinän viereltä. Kylläpä olivat kädet kipeät ja voimattomat! Kuin olisi eilen tehty työtä. Hassun näköinen on vadelmamaani, kun olen tukenut sitä heinäseipäillä enkä saa niitä pysymään suorassa.

Haittansa joka ajalla myös. Hirvikärpäsiä tuntuu olevan ennätysmäärin. Maantiellä kävellessäkin sain muutaman päähäni. Hetkeksi metsään pistäytyessäni sain niitä hiuksiin yli kaksikymmentä, vaikka oli valkoista päällä. Mutta hyttysiä ei ole.

Luojalle kiitos vuodenajoista. Olisi ankeata, jos maa olisi lähes aina kuivaksi palanut. Sellaistakin  lapsuusmaata ihminen varmaan kaipaa, sen tuoksuja, tuulia, muotoja, värejä,  auringonnousuja ja laskuja, ihmisiä, perhettä, hyviä aikoja, elämäntyyliä kotimaan povella. Silloinkin, kun on saanut turvapaikan muualta.

maanantai 23. elokuuta 2021

Juna jumissa

Kehitin mielessäni seikkailun makua, kun juna jumittui metsätaipaleelle Parkanon ja Seinäjoen välillä. Kaapelivika pysäytti koko junaliikenteen sillä osuudella. Paikassa oli heikko kenttä ja netti ei välillä avautunut eikä junan wifikään. Ulos ei päässyt ja ulkona satoi, vettä kyllä eikä lunta niinkuin Idän pikajunassa tai muutamissa muissa dekkareissa. Mikähän se ruotsalainen dekkari olikaan, jossa pelastauduttiin lumen läpi hotelliin, jossa alkoi kuolla ihmisiä?
Tunteja kului, ihmisille tuli nälkä, kauas matkustavat ennakoivat nälkäänsä. Ravintolavaunuun oli vaunun mittainen tiivis jono ja ravintola oli täpötäysi. Sinne en mennyt koronaa hakemaan ja vettä minulla oli. Yksi tyttö, nuori nainen, valitti puhelimessa äidille nälkäänsä. Lähellä istunut mies palasi myöhemmin ravintolavaunusta ja antoi tytölle leivän ja mehua: -Kuulin että sinulla on kova nälkä. Kumma ettei minulle tullut nälkä ennenkuin illalla yhdeksältä 10 tunnin paaston jälkeen, vaikka tavallisesti ruoka tulee vähän väliä mieleen. Lapsi parkui välillä, kun piti olla kauan aloillaan, mutta sirkutti kohta taas, kun kärsivälliset vanhemmat keksivät ohjelmaa. Iloinen naisporukka nauroi vielä monen tunnin kuluttua. Jotkut alkoivat jutella vieraiden kanssa, minäkin. Kuulutuksia tilanteesta ja syistä kuultiin, jatkoyhteysbusseja oli hankittu Seinäjoelta jatkaville. Korvausten hakemisesta kerrottiin. Kun lopulta lähdettiin, juna kulki hitaasti. Kuulutettiin nätisti, että nyt ajetaan varovasti, koska ei olla liikenteenohjauksen näköpiirissä, vaan omassa varassa. Tuli luottavainen olo ja hiukan pelastumisen sävyä mieleen. Seinäjoelta alkaen ajettiin normaalivauhtia. Perillä olin neljä tuntia myöhässä ja jatkobussista myöhästyneenä pelastauduin siskon boksiin yöksi. Ehdin kauppaan juuri ennen sulkemista. Lipun hinnasta saa puolet takaisin, vaikka en minä tässä mitään menettänyt.

perjantai 20. elokuuta 2021

Loikka

Vähän uskomaton olo, kun istutaan Itäkeskuksessa syömässä maukasta thaimaalaista kanawokkia, joka saa nenän vuotamaan, vaikka onkin miedointa mausteiltaan. Ihmiset, joita näyttää olevan vähemmän kuin yleensä,  kulkevat maski kasvoillaan ja  kauppakeskuksessa onkin maskipakko niinkuin oli junassakin. Tartunnan voi saada näinä päivinä naapurin papalta tai perhelounaalta niinkuin  isommista joukoistakin, kuten olen joutunut toteamaan. Tartuntaketjut ovat yllättäviäkin. Kaikkia oireitaan joutuu nykyään epäilemään koronaksi. Kävin kolmannen kerran testissä pari viikkoa sitten. Vähitellen tuli olo, että tulkoon se tauti jos on tullakseen, kyllä minä nyt matkustan, kun on vuosi kulunut edellisestä Helsingin reissusta. Pojan perhe on liikkunut joko ajan ihmisten joukossa saamatta tartuntaa, moni tarkkaan kaikkea välttänyt on saanutkin tartunnan tai ainakin altistuksen.

Eskarilainen sai tuliaisiksi toivomiaan pikku leijonan talvivaatteita ja varustuksia. Tänään menen hakemaan hänet uudesta päiväkodista nostosillan takaa, kaipa löydän! 



perjantai 13. elokuuta 2021

Hiljaiset viikot

Viimeisen kahden viikon  aikana olen nähnyt kolme ihmistä, joiden pihassa olen käynyt juttelemassa. Kukaan ei ole tullut pihaan, postiautokin vain kerran. Jaa, kaupassa olen käynyt ja nähnyt silloin kauppiaan ja koronatestausreissulla näin autonkuljettajan ja testaajan maskin takana. Yksinolon tunteja on aika monta. 
Suomessa asuu 1,25 miljoonaa ihmistä yksin. Kaikki eivät ole yksinäisiä, mutta vanhuus, sairaus ja koronarajoitteet supistavat elämää. Monille nuorille kulunut kesä sisälsi paljon yksinäisyyttä, mikä on ollut monille vaikeata ja ahdistavaa.
Paljo yksinolo vaatii omia elämäntaitoja ja elämänhallinnan keinoja. Nuoremmille työssäkäynti luo oman rytminsä ja sisältönsä, mutta kokonaan oman ohjelman varassa asuvien pitää luoda oma ajankäyttönsä itse. Oman toiminnan ohjaus on iso haaste etäkoululaisille ja yksin opiskeleville, mutta myös ikäihmisille. Jotkut aikataulut tavat askareensa: pyykkipäivä, siivouspäivä, kauppapäivä, saunapäivä.
Ihailen monien tuntemieni vanhusten rauhallista sopeutumista ja viihtymistä oman elämänpiirin askareissa, vaikka sairaudet voivat vaivata ja rajoittaa. Kuulon, näön ja liikuntakyvyn heikkeneminen rajaavat monien toimintaa. He löytävät kuitenkin iloa ja merkitystä kasveistaan, käsitöistä, sanaristikoista, leipomisista, koirasta tai kissasta, puheluista, lukemisesta, jälkipolvien seuraamisesta, omasta arkirytmistä. Minä viihdyn näinä päivinä näpertäen pieniä, tilattuja nuken vaatteita ja kuunnellen samalla äänikirjaa. Iltaraportti tyttären kanssa on päivän kiinnekohta.
 Tutkimusten mukaan positiivinen mielenlaatu on hyvän vanhuuden tärkeä tekijä. --On hauskempaa olla, jos ajattelee enemmän hyviä asioita kuin huonoja ja hymyilee, sanoi eräs. 
Lähes kaikilla ihmisillä on myös suruja ja huolia mielessään. Pienenkin kylän tai kerrostalon ihmisten historiassa voi olla hyvinkin paljon raskaita tapahtumia. Niitten käsittelyn tapa vaikuttaa elämänlaatuun. "Suru on syvin kunnia, jonka ilo voi saada." (elokuvassa Beck: Gunvald). Oman elämänhistorian käsittelyssä on tärkeätä muistaa myös menetetyn ilon ajat. On kyllä myös surua, jonka takana ei ole menetettyä iloa, vaan puutos. Tyytyminen siihen, mitä elämä on antanut tai ottanut, on elämän taitoa. Ne joilla on sisäinen rauha ja uskonelämän tuki, ovat levollisia.

"Elämää voi ymmärtää katsomalla taaksepäin, mutta elää katsomalla eteenpäin." (Lucinda Riley, Varjon sisar). Elämää eletään tässä hetkessä, näkemällä mitä juuri nyt on tarjolla.
Kun minusta alkaa yksin kotona olo tuntua liian oudolta ja omituiselta elämältä, lähden pyöräilemään lähes päivittäin. Silloin näkee aina jotain, kauniita pilviä, maisemassa jotain, mitä ei ole ennen huomannut, paljon iloisia punamarjapihlajia,  elonkorjuun vaiheita pelloilla, lintuja, tuoksuja. Käyn laittamassa nimeni liikuntavihkoon ja osallistun siten kylän elämään. Harvoin näen ketään ihmistä. Joku ehkä sattuu näkemään minut ikkunastaan.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Tuntematon huominen


Päässäni on soinut monta päivää Huomispäivää
en mä tunne- laulu. Laulu ei ole kovin tuttu, en osaa sanoja enkä muista sitä äskettäin kuulleeni. Kuitenkin se toistuu mielessäni. Mitä se tarkoittaa? Vanhan kansan mukaan: mitä tämä tietää? Valmistaako tämä minua johonkin, minua tai jotain toista? Etsin laulun esiin. Tässä tunnelmassa se on hyvä kuunnella kokonaan.

lauantai 7. elokuuta 2021

Koronaharmi

 


Alkaa kyllä rasittaa tämä korona-ajan jatkuminen ja vieläpä virusmuunnosten pahentunut tarttuvuus. Olen ollut henkisesti melko huoleton koronan suhteen, joskin olen noudattanut rajoituksia ja käynyt testeissäkin. Olen kuitenkin kulkenut paikkojeni väliä ja tavannut tärkeimpiä ihmisiä. Tiedän, että moni on kokenut ahdistusta ja pelkoja. Minä kai kävin muutama vuosi sitten läpi kuolemanpelkoprosessin niin, ettei tämä ole toistaiseksi syvemmin koskettanut. On vain harmittanut talviajan harrastuspaikkojen sulku ja maskin käyttö.
Luulin, että nyt voi olla vapaammin, melkein normaalisti, kun on kaksi rokotusta saatuna ja voi tavata enemmän ihmisiä. Alkoi maskikin unohtua. Äskettäin kuulin kuitenkin, että sukupiiriin kuuluvia oli sairastunut perhevierailulla, vaikka kaikilla oli kaksi rokotusta. Yhden asuinpaikassa, palvelutalossa, oli virus levinnyt, mutta sitä ei vielä tiedetty. Hänen mukanaan kuudesta sairastui viisi, vanhin on sairaalassa. 
Viime viikolla ilmoitettiin, että tähän asti "puhtaan" mökkipaikkakunnan kaupassa oli altistus. Olin käynyt kaupassa ilmoitettuna aikana ja minulla oli kurkkukipua sekä väsymystä. En uskonut tartuntaan, mutta tyttären vaatimuksesta soitin torppakunnan koronanumeroon. Pääsinkin testiin, vaikka en ole kirjoilla täällä. Näyte otettiin nyt molemmista sieraimista kunnolla kaivellen. Tulos on tullut, ei koronatartuntaa. Mökkikunta on nyt joutunut koronalistalle. Tulosta odotellessa huoletti eniten, olenko tartuttanut muita. 

Arvaanko nyt lähteä Helsinkiin pojan perheen luo? Viime käynnistä on vuosi. Muualla on tavattu muutaman kerran. Junamatkoilla olen ihmisten joukossa, asemalta alkaen vain perheen kanssa. Jos lähden, kuljen suojaavamman FFP2- maskin kanssa. Turvallisinta olisi tietysti pysytellä Torpan liepeillä, jossa ei tapaa juuri ketään.

maanantai 2. elokuuta 2021

Kuusi vuotta


Tänä iltana kuusi vuotta sitten oli pyhäilta, jolloin Taysin teho-osaston odotushuoneeseen tuli lääkäri kertomaan, että mieheni menehtyi. Kaikki tapahtui muutamassa päivässä. Viikkoa aiemmin tultiin pitkähköltä matkalta, kaksi päivää hän oli sairaalassa. 
On se kova prosessi, mikä äkillisestä kuolemasta  käynnistyy.  Puhuin, kirjoitin ja puuhasin hikipäässä ulkona, yritin hoitaa itseäni ja lievittää painetta rinnassa. Kädet menivät entistä useammin ristiin. Ei terveyteni kuitenkaan kestänyt. Perusterveelle ilmaantui seuraavana kesänä syöpä ja seuraavana vuonna piti tehdä kaksi pallolaajennusta.
Ajan kulku tuo helpotusta, ihminen tottuu siihen, mikä on välttämätöntä. Sururyhmä neljäntenä vuonna antoi apua. Aiemmin sitä ei sattunut olemaan tarjolla. Ryhmässä istutaan rauhassa oman ja toisten kokemusten äärellä. Vetäjät olivat meitä varten. Viides ja kuudes vuosi ovat olleet helpompia ja terveys on kohentunut.

Vaikuttavin asia kuolemassa on sen peruuttamattomuus. Ei kuollut tule takaisin, vaikka kuinka katsoo tielle ja olisi kerrottavaa. Kaikessa olemisessa on toisen kokoinen puutos ja vajaus. Ajan mittaan oma persoona täyttää elämisen tilaa paremmin. Yksin elämiseen sopeutuu. Se mitä on ollut, kiteytyy sisäiseksi  aarteeksi ja oman elämäntarinan osaksi.  Sisäinen sinkkunikin on saanut tilansa. Nuorena, alle 22- vuotiaana olin näet vakuuttunut, että tulen elämään yksin ja luostarielämäkin tuntui kiinnostavalta. Sen muutti tämän tuntemattoman nuoren miehen äkkipäätös, että tuossa on minun vaimoni. Hän päätti näin kuunnellessaan puhettani kristillisillä teinipäivillä, isoisena. Vieläkin pyydän joskus,  että hän tulisi unessa käymään. Kun niin käy, olen saanut lahjan.

Näinkin voi elää. Meitä leskikollegoita on paljon, kullakin oma polkunsa ja tilanteensa. Lohtua ja mallia saa toisilta vertaisilta. Joskus leskeksi jääminen on suuri vapautus vaikeasta suhteesta. Pitkä sairausaika  valmistaa muutokseen omalla tavallaan. Omaishoitajuus voi olla kohtuuttomankin raskas elämänvaihe vanhalla iällä. Emme saa valita äkkikuoleman ja pitkän saattoajan välillä ja kuka osaisikaan valita. 

Elämää voi elää vain päivä kerrallaan, kiitoksen, luottamuksen ja toivon avulla.