Koulun puolustus

Oppilasmäärien vähetessä useat kyläkoulut pitkin maata on lakkautettu tai ovat lakkautuslistalla. Sivukylien pienetkin lapset ovat joutuneet tai ovat joutumassa usean tunnin koulumatkoihin. Nyt ihmiset eivät enää ole pelkästään alistuneet kuulemiensa lukujen  edessä, vaan ovat vaatineet lapsivaikutusten parempaa arviointia. Kylissä on myös noussut uusia  kylätoiminnan hankkeita, joiden tarkoitus on nostaa kylän vetovoimaa asuinpaikkana. Kirjoitin lapsuuden kotikyläni facebook-sivulle seuraavan kirjoituksen:

"Kotikylän koulun ollessa lakkautusuhan alla nousee mieleen muistikuvia koulun alkutaipaleelta. 

Lähitalojen lapsille vuosi 1957 oli hauskaa aikaa, kun rakennettiin uutta koulua, Ojalan koulua. Se rakennettiin katajia kasvavaan rinteeseen. Ylempänä oli vanha asuinrakennus. Seurasimme rakennustöitä, hypimme perustuksissa ja kaivannoissa, haistelimme puupöllien, tervan ja pien tuoksuja. Kerran rakennuksella syttyi tulipalo. Sankoketjuna siirrettiin sammutusvettä alangon vesikuopasta. Syksyllä sitten päästiin uusiin, puhtaalta puulta tuoksuviin luokkiin.

Ennen uutta rakennusta olimme käyneet koulua talojen peräkamareissa tai tuvissa ahtaissa oloissa. Minä kävin ensimmäisen ja toisen luokan Aholassa, kolmannen Alasessa, neljännen Matintuvassa, (tämä Ojalan talo on purettu ajat sitten), viidennen taas Aholassa. Järven toisella puolella oli vanha Kauhajärven koulu, mutta tarvittiin lisätiloja. Meitä sotien jälkeen syntyneitä oli paljon. Lopulta saatiin toinenkin koulu, joka nimettiin Ojalan kouluksi. Uuteenkin kouluun tuli satakunta lasta. Oppilaat ja opettajat kaunistivat innolla koulun pihapiiriä.

Opettajat olivat aiemmin vaihtuneet joka vuosi. Uuden koulun valmistuessa paikalla olivat jo vakituiset, pätevät opettajat, jotka pysyivät tehtävässään pitkään. He olivat Klemola, Marja-Terttu (Klemola ) ja Marjatta-opettaja, kuten heitä kutsuttiin. He asuivat kaikki koululla perheineen. Koululla asui myös tätini Anna, joka toimi koulun keittäjä-vahtimestarina.

Opettajat olivat aitoja kansankynttilöitä ja tulivat tärkeiksi ihmisiksi oppilaille ja kylälle. Pieni ekaluokkalainen ihaili opettajan kauniita vaatteita, käsiä ja sormuksia. Paljon muistoja on jäänyt koululaisten mieleen. Koulu oli kylälle kasvatuksellinen kulttuurikeskus, jossa musiikki, urheilu, näytelmät, lukeminen ja opinnot virisivät. Tunnelmalliset kuusijuhlat ja muut tilaisuudet olivat kylän tärkeitä juhlia.

Eräänlainen kulttuurimuisto on sekin, kun Marjatta-opettajan ja miehensä Paulin kotiin koululla saatiin televisio. Minäkin änkesin sinne iltaisin katsomaan elokuvia, niinkuin moni muukin. Kävellessäni kotiin pimeätä tietä elin elokuvan kuvissa ja solkotin itsekseni ikäänkuin englantia. Ajattelin, että kyllä minä vielä opettelen kieliä.

Alunperin koulutoimen aloittivat Kauhajärvellä edistykselliset isännät omin toimin ja kustannuksin 1800- luvun puolivälin jälkeen. Koulutaival on ollut sen vuosikymmeninä varsin monivaiheinen, kuten historiikit kertovat. Kyläläisten yksimielisyys ja käytännöllinen kyvykkyys on historiikissa mainittu koulutoimen ylläpidon tekijöinä. On hienoa, jos  kyläläisten toimin koulu pysyy edelleen kyläkuvassa ja lasten äänet kiirivät sen piirissä. Opinahjo ylläpitää pienen kylän elinvoiman liekkiä.

Kauhajärven kylä järven ympärillä on Lapuan kylistä kaunein. Soisi sinne asettuvan lisää lapsiperheitä, niin että kyläkoulu saisi edelleen palvella tarkoituksensa mukaisessa tehtävässä."

Tunteiden vallasta

Seitsemänkymmenluvulla suositeltiin  lastenkasvatuskeinoa, jossa kiukutteleva lapsi viedään toiseen huoneeseen. Hän saa tulla pois heti, kun on rauhoittunut. Itsekin kokeilin tätä joskus, kun äksyilyyn ei  näyttänyt olevan mitään selvitettävää syytä. Toinen lapsi tuli pian rauhallisena takaisin, mutta muistaa sen ikävänä asiana vieläkin. Toinen ei kohtelusta loukkaantuneena olisi tullut pois⁹ koskaan. Myöhemmin tätä menettelyä on pidetty vääränä, lapsen tunteita mitätöivänä.

Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen, väsymätön kansan kasvattaja, on julkaissut juuri uuden kirjan "Itsekkyyden aika, miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme saa meidät voimaan pahoin". Hän on myös julkaissut runsaasti aiheeseen liittyviä podcasteja. 

 Pääteema on, että  omien tunteiden äärimmäinen kuuntelu, tulkinta ja omien tarpeiden ensijaisuus on johtanut itsekeskeisen käytösnormiston syntyyn ja narsistisen toiminnan normaalistumiseen kahdeksankymmenluvulta alkaen. Loukkaantumisherkkyys on korkealla. Yliyksilöllisyys johtaa yksinäistymiseen ja ahdistumiseen  etenkin keinotekoisessa somekulttuurissa, jossa tuntemattomien tykkäyksillä mitataan omaa arvoa. Erityisesti nuoret ovat minuutensa haussa pulassa hallitsemattomassa ja irrallisessa etämaailmassa.  

Pitäisi löytää uusia keinoja sosiaalisen elämän, elävän vuorovaikutuksen  ja muista välittämisen  virittämiseksi. Karun, mutta yhteisöllisen viisikymmenluvun kasvateille Keltikangas-Järvisen ajatukset tuntuvat  tutuilta. 

Me vanhan kansan ihmiset totuimme lapsesta asti ei- sanaan, kaiken jakamiseen sisarusten kanssa sekä rangaistuksiin, joissa tunteitamme ei kyselty. "Hillitte ittes" on Orvokki Aution Pesärikossa toistuva pohjalainen tunneohje. Pärjäämmekö paremmin elämän kolhuissa ja pettymyksissä kuin ne, joiden kaikkia toiveita on kuunneltu ja toteutettu  huolella ja luvattu rohkeasti, että aina löytyy apua?

 

Itsensä rauhoittamisen ja tyynnyttämisen kyky tunteiden ja ahdistusten värjyessä on elämän varrella usein tarpeen.  Apua ei aina ole saatavilla eikä vanhoille sitä enää luvatakaan. Vanhuuden yksinäisyydessä tarve vain korostuu. Miten saatu kasvatus ja elämänkokemus siihen taitoon vaikuttaa, on vaikeasti arvioitavaa. 

Eräässä Taize- laulussa on kauniit sanat: "Haltuusi Herra, sydämeni tyyntyy ja rauhan saa". Tähän luottamukseen pääsy on tavoittelemisen arvoista yksinäisenä iltana.

Talvisydäntä vanhassa talossa

Olen pysytellyt enimmäkseen sisällä, kun pakkasta on ollut parinkymmenen asteen molemmin puolin. Sepelvaltimot eivät ilahdu hyisestä ilmasta. Tuntuu vähän kuin olisi vankina. Sama tuntu on ollut pilvettömänä hohkavan helletaivaan alla. Melanooman takia pitää piilotella kovalta valolta.

Suljetun paikan tuntua lisää lapsuuden hatarassa kodissa opittu keino peitellä ovia ja ikkunoita vilteillä ja verhoilla.

Olen joulun jälkeen jatkanut nukkumista tuvan sivustavedettävässä kamarini sijaan, kun tajusin että siinä on lämpimin paikka, takkamuurin tienoilla. Päivälläkin voin  nukahtaa siihen, kun vedän viltin päälleni. Tietysti lämpöä saa helposti, kun laittaa sähköpatterit täysille. Sähköä koettaa aina säästellä, kun kahden paikan laskut ovat tuntuvat. Nyt kuitenkin on tasainen lämpö päällä, kun seinät ovat taas ehtineet lämmetä poissaolon jäljiltä.  Vanha talo ei ole kovin lämpöä pitävä. Seinien eristyksiä ei ole katsottu ehkä viiteenkymmeneen vuoteen. Ikkunoissa on vanhat kaksinkertaiset lasit. Liki kaksikymmentä vuotta vanha ilmalämpöpumppu kitisee niin äänekkäästi, etten pakkasilla pidä sitä päällä. Se pitänee uusia. 

Paikalla olo ei sähköä säästä, kun lämpötila on korkeampi kuin poissa ollessani. Voi kuitenkin seurata, etteivät putket jäädy. Parikymmentä astetta ei toki ole hirmupakkanen.Tammikuussa 2010 oli pitkään kolmenkymmenen asteen kylmyys, ylikin. Ja Lapissa nyt 40. 

Lisälämmön ylläpito antaa muutoin puusohvalla makailevalle lueskelijalle  tehtävää - hae polttopuita, lämmitä takkaa, laita tuli hellanpesään, pellit kiinni oikeaan aikaan, laita kaikki verhot yöksi kiinni. Naapurit jo ohi kulkiessaan huolestuivat ja soittivat, että miksi en ole avannut verhoja,vaikka on jo päivä. Kiitin huomiosta. Olisinhan voinut vaikka kuolla häkään. Nyt avaan verhot, kun päivä valkenee.

Yöllä on ollut upeita kuutamoita. Hankikristallit kimaltavat kuun valossa ja taivas on tähdessä. 

Näin se talven selkä taas eletään ja taitetaan.  Jossain kaukana diktaattorit ravistelevat maailmamme turvallisuutta mielensä mukaan.

Uuteen vuoteen 2026

Hyvää, turvallista ja siunattua uutta vuotta 2026! Olkoon taivaasi sees ja pilvet väistykööt!

Hannes-myrsky kaatoi metsästäni paljon puita ja piti taloa pimeänä kellon ympäri. Täällä takan ja puuhellan vierellä ei ollut hätää. Ihana perhejoulu jatkui kynttilän valossa. Yhden hyvän tempun myrskytuuli teki: nosti ulkorakennuksen korkealla katolla kauan  lojuneen tuuliviirin pystyyn!

Hyvää Joulua!

Näillä kymmenillä on erityisaikoina läsnä ajan varjo: Montako kertaa vielä? Vanhassa kuusenkynttilälaatikossa lukee edesmenneen enoni käsialalla: Mitä tiettään vuoden päästä? Onko Veikko ottamas näitä ensi vuonna?

Nyt olen iloinen siitä, että olen jaksanut ainakin tänä vuonna vielä valmistella joulua rakkaille ihmisilleni. Olen tehnyt sitä ajan kanssa, omassa rauhassani. 

Flunssatartunnat ovat olleet tulijoitten uhkana, tänään näyttää paremmalta. Olin korona-aikana yksin kolmena jouluna. Ne olivat leppoisia, tyynen rauhaisia juhlapäiviä. 

Toivottelen jokaiselle tätä lukevalle kullekin omalla tavallaan hyvää, toivottua joulujuhlaa, hiljaista tai vilkasta,  josta jäisi hyvä mieli. Joillakin on  toisenlainen joulu kuin ennen. Siitäkin voi tulla hyvä. Valo kääntyy voitolle.

Maalaistalon joulunaluspuuhia

Älä lue, jos hiiret kammottavat!

Tänä vuonna näyttää olevan jyrsijävuosi.  Vintin loukuissa on ollut pieniä, tummia otuksia, jotka arvelen metsämyyriksi tai hiiriksi ja jotka hiirihansikas kädessä pudotan loukkua napsaisemalla siististi vintin ikkunasta alas. En näistä vinttikävijöistä suuremmin häiriinny, kun papanoitakaan ei yleensä ole. Alakerrassa ei ole hiiriä onneksi ollut.

 Marraskuun puolella vintin loukussa oli isompi ruskeaselkäinen eläin, jota säikähdin rotaksi. Täällä ei ole koskaan näkynyt rottia ja minua hermostutti. Hankin lisää loukkuja, myös isokokoisen rottaloukun. Samoin kaksi pattereilla toimivaa karkoitinta. Kuulin illalla vintistä napsauksen ja menin katsomaan. Iso loukku oli lauennut ja häntää näkyi. 

Tein sen virheen, että avasin loukun vintissä kädessäni, kun halusin nähdä, onko siinä rotta. Siellä olikin pieni tutunnäköinen otus, joka olikin elossa ja hyppäsi pois ja vintinportaita alas. Ja pääsi eteiseen, asuintilaan!! 

Siitä alkoi jahti, joka ei tuottanut haluttua tulosta, mutta erään sivutuloksen. Onneksi huoneiden ovet olivat kiinni. Panin eteisen ovet auki ulos asti. Otin taskulampun ja etsin ison kaapin  ja kenkähyllykön ja laatikoston takaa ja alta.  Kumosin kaikki kengät, ei mitään. Aluksi näin vilauksia, sitten ei mitään. Pölyjä vain näkyi, vaikka olin hiljattain pyyhkinyt lattiat ja käyttänyt siivouslastaa myös kaappien alla.  Huomasin vasta nyt, että pakastimen allakin on tilaa, mutta niin matalaa, että  sinne ei näe enkä jaksanut hievauttaakaan täyttä pakastinta. Soitin jo siskolleni. Hän kehoitti etsimään ohuen kepin, jolla voisi pyyhkiä pakastimen alta. Tein niin, melkein mahallani kyyhöttäen. Hiirtä ei sieltä tullut ulos, mutta kolme pyykkipoikaa ja monenlaista roskaa. Jätin ovet auki ulos pariksi tunniksi. Nukkumaan mennessä toivoin, että se vikkelä on vilahtanut ulos.

Aamulla näin ulko-oven pielen lähellä jotain valkoista pientä silppua ja sitten kauhukseni vessan seinän kulmassa ison reiän! Se jäi siis sisälle ja järsi itsensä pois.

Tukin reiän lasivillalla ja rautavillalla ja metallilevyllä, jonka teippasin kiinni ja kiilasin raskaan esineen siihen eteen. Viritin kaksi loukkua eteisen lattialle. Sitten tulikin kyyti hakemaan minua junalle. 

Parin viikon päästä palasin. Kummassakin loukussa eteisen lattialla oli pieni punaruskea eläin! Taisin ihan järkyttyä. Tukkimani reikä oli ehyt. Sitten huomasin, että ovensuussa, listan ja ovenkamanan kulmassa oli iso reikä. Se oli varmaan ollut jo lähtiessäni, kun siinä oli sitä valkoista töhkää lattialla, mutta se oli suurentunut kulkijoista, niin että huomasin sen nyt. Reiän takana tuntui olevan tyhjää. Ehkä se toinen reikä ei vienyt ulos. Mitään ulostuspipanoita ei näkynyt.

Hain vanhaa muurauslaastia, sekoitin siitä laastia ja rautavillan ym tukkeiden jälkeen koetin muurata kummankin reiän umpeen. Väliin tupsutin kanelia, kun eivät kuulemma siitä tykkää! Päälle laitoin tapetinpalan. Reiät ovat pysyneet tukossa ja alakerran loukut tyhjinä. Onneksi.

Myös vintillä kaikki kolme loukkua olivat lauenneet ennen tuloani.  Kaikissa oli punaruskeaselkäinen, valkovatsainen eläin, joista yksi oli isompi. Tällaisia  en ole ennen nähnyt. Netin kuvista päättelin, että se olisi metsähiiri. Kuin metsähiiriperhe olisi tullut taloon. Jostain syystä pidän tätä parempana kuin että se olisi rotta! 

Se sivutulos? Kauhistuin niitä aluspölyjä! Olen nyt siivonnut kaikki kaappien ym alustat (ja päällystätkin jatkoksi), siirtänyt raskaita kaappeja ja nuohonnut listat ja nurkat ja listan vieressä kulkevat johdot tai putket  kirkkaan lampun kanssa, monessa kohtaa  kontallani. Ilman otsalamppua en nähnyt sitä tehdä. Niin tuli tännekin joulusiivous!

Sopeutumista

On pimeää ja sateista  päivästä toiseen. Kesäiltojen valo on kaukaisena muistona mielessä. Jotain siinä on ihmeellistä, tässä sopeutumisessa, johon sijaintimme maapallolla meidät pakottaa. Minulle se ei ole tänäkään syksynä ollut vaikeata, vaan tuntuu että kesän valolatausta riittää vieläkin. Joillakin on toisin. Minulta virta hiipui aiemmin aina  tammi-helmikuussa, kunnes ymmärsin alkaa ottamaan kunnolla D- vitamiinia.

Valolaitteet ovat arvossaaan sisällä ja ulkona. Uimahallin kynttiläuinti ja Taizehartauden tuohuskynttilät valaisevat mieltä kauan jälkeenpäinkin. 

Millaista oli, kun sähköjä ei ollut ja päivänvaloa oli silloinkin vain muutama hämärä tunti? Avotakan tuli, pärevalkea, öljylamppu antoivat pehmeätä, himmeätä valoa.  Varmaan nukkumaan mentiin varhain. Jotain valoa piti saada pimeään aamunavettaankin. 

On lohdullista, että ihminen sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin, kun on pakko tai muusta ei tiedetä. Monella tavalla voi elää, sen pitkä elämä opettaa. Olemme eläneet esimerkiksi  ilman puhelinta. 

On viisasta sopeutua vaikka leskeksi jäämiseen , sairauden kanssa elämiseen, toisenlaiseen asumiseen, ajokortin menetykseen, kun se on välttämätöntä. Muutoksen kieltäminen aiheuttaa vaikeuksia. Minun oli vaikeata luopua perusterveen statuksesta ja hyväksyä pysyvä diagnoosi. Pitääkö sopeutua myös  elämään sotaa käyvässä maassa, hälytysten alla, elää siinä jotenkin? Varmaan sekin on sopeutumista, kun ei poiskaan pysty lähtemään.

Emme tiedä, miten maailma tulee muuttumaan ja missä olosuhteissa tulevina vuosikymmeninä eletään.  Savupirttiin, sota-aikaan tai valosaasteen aikoihin sopeutunut ihminen löytänee edelleen itsensä tottumassa uusiin olosuhteisiin. Kunpa ne eivät olisi vaikeita.