Kävin katsomassa sukulaistaloa, jossa ei ole asuttu vuosikymmeniin. Menin kaksi kertaa ohi, kun taloa ei enää näkynyt tielle. Metsä oli peittänyt paikan näkyvistä. Entistä tienpaikkaa oli polkuna jäljellä ja talo löytyi. Ulkorakennuksista osa oli sortunut ja talon kuisti myös. Peltikatto ja savupiippu näyttivät ehjiltä. Maalit ovat rapistuneet. Ikkunat olivat säilyneet ehjinä. Kurkistelin niistä ikkunoista, joissa ei ollut verhoja. Näkyi tupa, sänky, keinutuoli, iso maalaus seinällä. Toinen huone oli keittiö; puuhella, sähköhella, kahvipannu hellan päällä. Entinen elämä pilkahti kurkistelijan silmään. Kuistille en uskaltanut astua.
Media tai kirjallisuus kertovat ihmisistä, jotka hurjalla työmäärällä raivaavat ja kunnostavat kodin tällaisista tyhjilleen jääneistä taloista. Viereisetkin talot ovat tyhjillään, niinkuin yhä useampi talo näillä syrjäkylillä on ja sellaiseksi jääkin. Tätä ei kukaan löytäisikään.
Minulla on valokuva vuodelta 1958, jossa istun pikkuserkkuni kanssa tuon kuistin vieressä tikapuilla pönkkähameessa ja huivi päässä. Lienevätkö kuvissa samat tikapuut? Pikkuserkku on edesmennyt jo kauan sitten.
Sinne jäi talo uinumaan omaan hiljaisuuteensa ja rauhaansa. Ympärillä kevät puskee uutta kasvua. Käki kukkui. 
