Hommailua

Maalla asustellessa on selvemmin osa harvaakin kylää ja naapurustoa kuin kerrostalossa. Elinpiiri on avarampi. Maalla ilmaantuu aina käytännön töitä tehtäväksi.  On iso onni, kun lähellä asuu monitaitoisia ihmisiä, jotka pystyvät moneen käytännön apuun. Maanvaivaksi tuleminen on kyllä mielessä riskinä, kun itse ei pysty vastavuoroisuuteen.

Minulle tuli pettymys ja vahinkoa,  kun metsänhoitoyhdistys ei korjannutkaan talon lähistöllä olevia myrskykaatoja myyntiin. "On liian vähän, anna jollekin kakkukahveja vastaan". Sellainen arvo tukilla, kun niitä on nyt metsät kumollaan! On niitä kuitenkin otettavissa 20 täysmittaista tukkipuuta lähellä ja  lisäksi paljon pienempää puuta. Onneksi yksi naapuri, joka on monasti auttanut ruohonleikkurin koneasioissa,  oli halukas keräämään puut itselleen. Hän tekee klapeja myyntiin ja lupasi tuoda niitä sitten minullekin. Tai hän tekee niistä lautaa tarpeisiinsa. Ehkä tämä on hyvä näin.

Keväinen tiistai antoi mahdollisuuden lakanapyykin ulkokuivatukseen. Sai pestyksi vieraslakanat kahdessa erässä. Silitys voimistaa ulkoraikkaan pyykin tuoksun. 

Puuhellan kansi on taas siistimpi, kun putsasin sitä liesimustalla. Puuhellahehkutus on ollut tänä vuonna facebookissa suurta, kun Puuhellaryhmä on kasvanut yli 12000 osallistujan. Tulisija tuo turvaa, kun sähköt pettävät, kuten myrsky-yönä todettiin. Heti aamusta siitä leviää tupaan  hyvä lämpö, kun tuli alkaa kohahdella.

Pitää täältä lähteä kaupunkiin jalkahoitoon, kun varpanpäähän on ilmaantunut piikkikänsä. Täällä ovat jalkahoitajat niin työllistettyjä, että odotusaika on monta viikkoa.  Kyllä on vaikeata kävellä välttämättömiäkin, kun piikki pistää joka askelella ja sääri kipeytyy virheasennossa. Pieni vika, harmillisen iso vaikutus.

Lumet ovat sulaneet alas katoilta, pihan jäät ovat osaksi poissa, tuvan ympärillä on vielä lumipeitto. Sulavan lumen raikkautta on hyvä hengittää. 

Valo on onni

Valo on onni, sanoi iltahartauden pitäjä. Siltä tuntuukin, kun harmaan pilvitaakan ja räntäsateen jälkeen maailma kirkastuu, aurinko tulee esiin ja kultaa aamulla ja illalla puitten latvat ja taivaanrannan. Valo tulvii tupaan kolmelta suunnalta. Yöllä on harmainakin päivinä taivas seljennyt ja täysikuu on valaissut pihapiirin ja pellot salaperäisillä valoillaan ja varjoillaan. Piha on liukas, tiet ovat liukkaita, sivutiellä kelkka luistaa. Hankikelejä ei ole. Lumet kohahtelevat katoilta alas. Kovan talven (ja sähkölaskujen) jälkeen kevättalven tuntu on ilo.

Nämä näkymät tänne vanhaan tupaan tulon palkitsevat. Jospa tuo kuntokin, jonka pitkä flunssa romahdutti,  pikku hiljaa jatkaisi kohenemistaan. 

Kumma ajatus

Ensimmäisen kerran elämässä juolahti mieleeni ajatus: Jospa ei tarvitsisi tehdä itse mitään! Että olisi ruoka aina valmiina, muut siivoaisivat, lakanat vaihdettaisiin, olisi kuljetus ovelta ovelle, jos jonnekin pitäisi mennä. Että joku hoitaisi minun asioitani. Että joku muukin miettisi, miksi tämä pahoinvointi ei lakkaa vatsassa.  Että jos ei  huvittaisi tai jaksaisi olla kaikessa omatoiminen ja vastuussa asioistaan, niin ei tarvitsisi.  

Maailman rikkaat asuvat palvelijoiden ympäröiminä, mutta voisinko minä jotenkin saada palvelut, kotiin tuotuina tai asumisena jossain palvelujen keskellä? 

Pitäisi ottaa yhteyttä johonkin hyvinvointineuvolaan, kysellä vaihtoehtoja ja tehdä arviointia. Se taitaa olla pitkä tie.

Jaa, jospa ottaisi vain kauhan  käteen, kun se vielä jotenkin pysyy ja flunssakin hellittää. Uskoisi, että omatoimisuus on elämässä tärkeätä. Laskisi rimaa, jos siinä vielä laskemista on. Laittaisi itsensä liikkeelle.

Makuuperspektiiviä

Pian kaksi viikkoa sitten joku virus löysi tiensä minuun ja häiritsee elämääni ikävästi edelleen. Yskänpuuskat ja pää täynnä räkää kertovat olotilasta. Paikat kipeät liikunnan puutteesta. Ei jaksa mitään. Kuumetta ei ole enää.  Tiedän monia, joilla vaiva on kestänyt kolme viikkoa ja enemmänkin. Johtuuko tämä kesto vanhuudesta, ihmettelen. Työikäisenäkin oli flunssia, mutta niistä selvisi parissa kolmessa päivässä, pitkistä flunssista ei kuultukaan. Vai onko tullut joitain sitkeitä uusia viruskantoja? Jos lähtee enemmän ihmisten joukkoon, kaatuu petiin pitkäksi aikaa. Harmittaa, kun kunto romahtaa. Onko siis parempi vain elellä koronaoppien mukaan ja koettaa säilyttää toimintakykyä pientä elämäänsä varten?

Tässä makaillessa ja kattokruunun pölyjä katsellessa  lähenee ajatus, että tarvitsee todella apua kotiin, lopulta perustoimintojen ylläpitoon. Onko sitä enää saatavissa, kun me loputkin hengissä vielä olevat suuret ikäluokat käymme todella heikoiksi? 

Muistan toimeliaan tätini, joka 2000-luvun loppupuolella vähitellen heikkeni, ei enää saanut otetuksi iltavoileipiä jääkaapista eikä sitten enää sängyn vierestä lautaseltakaan. Hänelle löytyi ensin lisääntyvästi kotiapua ja sitten  paikka ns hoivaosastolta, jossa häntä käänneltiin ja syötettiin puolitoista vuotta. Oli tuttuja hoitajiakin. Se osasto lakkautettiin ajat  sitten ja pian sulkeutuu myös sairaala koko paikkakunnalta. Samat viestit kuuluvat kaikkialta.

Julkisuus kertoo vain kaikentasoisten hoitopaikkojen lakkauttamisista, mutta kattavaa toimintasuunnitelmaa siitä, kuinka alueen monenlaisia apua tarvitsevia sitten on tarkoitus  hoitaa, ei näy. Kuulemma hyvinvointialueiden valtuutetutkaan eivät tunne sellaisia suunnitelmia, taistelevat vain sulkemisia vastaan.

Tuntuu vahvasti siltä, että sotien jälkeen rakenneltua hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan romauttamalla alas. Kuinka ihmeessä ennen oli varaa pitää yllä monentasoisia sairauksien ja ympärivuorokautisen hoidon ja kotipalvelun muotoja? Oliko suhtautuminen ihmisten tarpeisiin ja rahaan  erilaista? Minne rahat nyt menevät?

Seitsemänkymmenluvun työttömyyden keskellä esimerkiksi Lapuan kaikkiin sivukyliin rakennettiin palvelutalot, joiden lämpimiin asuntoihin ja sisävessojen viereen kylän vanhukset pääsivät muuttamaan kodeistaan. Neuvola ja kotipalvelu tuotiin paikalle. Vanhukset saivat asua kotikylissään. Jossain vaiheessa tilanne muuttui, kun vapaina oleviin asuntoihin alettiin ottaa myös päihdeongelmaisia.  Vuosia sitten nämä talot laitettiin myyntiin.

***

Olen tässä koettanut katsella talviolympialaisia, mutta en minä oikein ymmärrä tuota huippu-urheilua. Vain kolme voittaa mitalin, muut ovat häviäjiä. Auttavatko kisat ihmisiä kantamaan omia pettymyksiään ja häpeitään, kun hävinnyt joutuu itkusilmässä sadistisen televisiokameran eteen selittämään epäonnistumistaan ja kansalleen tuottamaansa pettymystä? Näen kilpailijat uhreina, joista suurin osa ei ikinä saa palkintoa elämänsä sitomisesta harjoituskierteisiin. Mikä se kilpailuvoitto sitten oikein on - isänmaallinen tunne ehkä ja hetken samaistuminen kerrankin onnistumiseen? Ehkä se rohkaisee taistelemaan? Katson, kun naiset sauvovat vahvoina, koko kroppa täydesti toimien mäkeä ylös. Se saa minut vain tuntemaan oman ikäni ja huonon kuntoni, aivan sydämestä ottaa!  Tunnustan poikkeavuuteni!

Petissä

No niin, loppui kun kanan lento minun sosiaalinen osallistumiseni. Kävin kylätalolla maalausryhmässä, taidenäyttelyn avajaisissa, terapeuttisessa tanssissa, tuolijumpassa, oli oikein kivaa. Oli muutakin touhua, lumipesin kerrostalon takapihalla mattojani ja sisustin vähän uudelleen.  Sittenpä alkoi kurkkua kirvellä ja rintaa pistää. Nyt aivastelen ja pärskin, yskin keuhkonpohjia myöten puuskittain, vähän nostaa lämpöä, nenä vuotaa. Olen yövaatteissa toista päivää. Kaikki on katkolla, reporankana makailen ja makailu sattuu selkään, päätä särkee.  Ensi viikolla olisi meno sinne maalle, pystynköhän lähtemään. Uimahallista en ole ikinä saanut tartuntaa. On korona- ja influenssarokotus marraskuulta, mutta jotain tarttui.  Ei jaksa muuta kuin selailla kännykkää, tämän valituksen verran puran tänne harmiani. Ei jaksa lukeakaan. 

Maailma ulkopuolella on huurteisen kylmä ja kaunis. 

Kohderyhmä vanhukset

Yhteisvastuukeräyksen kohde on tänä vuonna vanhusten turvallisuuden lisääminen. Erityisesti kotona asuvien pelko avun puutteesta ja taakkana olemisesta mainitaan. Varoja kohdennetaan paikalliseen ja etsivään työhön.

"Tutkimusten mukaan ikääntyvien yksinäisyys ja turvattomuus ovat  lisääntyneet ja avun saanti vaikeutuu. Yhteiskunnassa käydään keskustelua hoivavastuusta ja siitä, kenelle se kuuluu. Vuonna 2026 Yhteisvastuukeräys keskittyy vanhenemiseen liittyvään pelkoon pärjäämisestä. Lahjoitusvaroin lievitetään ikääntyneiden ja heidän läheistensä hätää. "

On tämä tilanne sellainen, että sitä ei uskalla oikein ajatella, toivoo vain että jotenkin pärjäisi itse. Tulla jatkuvaksi taakaksi lapsille, joilla on lastia tai kiirettä  muutenkin, kammottaa. Koettaa sitten pitää itseään kunnossa niin kuin tällä hetkellä voi.

Turvattomuutta lisää tieto hoivapaikkojen käytön vähentämisestä, vaikka tarve olisi lisätä. Yksityiset firmat ilmoittelevat vapaista paikoista, mutta ostosopimuksia ei saada riittävästi. Turvattomuutta tuo myös tieto puutteellisesta hoidosta. 

Kotipalvelujen riittämättömyys ja kiireisyys lisäävät turvatonta oloa. Yksityisten palvelujen osto voisi olla joustavasti apuna eikä se aina ole kalliimpaa kuin kunnallinen. Kotitalousvähennyksen heikentäminen oli huono veto tässä tilanteessa. 

Yksinäisyys lisääntyy, kun oma liikkuminen ja osallistuminen vähenevät ja kivut rajoittavat elämää. Nuoremmilla on oma elämänsä eivätkä he aina jaksa, halua tai huomaa tulla vanhuksen seuraksi tai avuksi. Omat ystävät, usein pitkäaikaiset,  ovat tärkeitä  puhelimen päässäkin. Videopuhelu antaa melkein tapaamisen tunnun. On suuri suru, kun ystävä ei enää ole vastaamassa yhteydenottoon.

Yksinäisyydessä mieli helposti  masentuu, kun odotukset pettävät ja tuntuu, ettei minusta välitetä. Joskus mieli kääntyy liian negatiiviseksi tai epäluuloiseksi.  Omassa hiljaisuudessa kannetaan myös elämän varrella kertyneitä taakkoja. Voi olla mieleen yhä nousevaa katkeruutta, isoja pettymyksiä, menetyksiä, rahan vähyyttä. On asioita, joista on vaikea puhua. Vaietuimpia lienevät etäiset välit omiin lapsiin tai  jälkikasvun vaikeudet, etenkin jos tuttavat saavat ylpeillä jälkeläistensä saavutuksilla. Konkreettisen avun lisäksi tarvittaisiinkin terapeuttista keskusteluapua, jossa elämänkaaren kipukohtia voitaisiin kohdata. On onni, jos on ystäviä, joiden kanssa voi kaiken jakaa.

Kävin äsken seniorimessuilla ja keräsin kasan eri toimijoiden esitteitä. Monilla järjestöillä on toimintaa, johon ikäihminen voi osallistua. Jyväskylä julkaisee Taideapteekki- vihkosta, joka on täynnä menokohteita. Yksi niistä on kaupungin hyvä lähitalo, klubi, jossa on ilmaista toimintaa aamusta iltaan. Ohjelmia pyörittävät paljolti vapaaehtoiset. Näistä on iloa ihmiselle, joka vielä pystyy liikkumaan. Yksinäisyyttään voi katkaista lähettämällä itseään toisten joukkoon, vaikkakin isolla paikkakunnalla vieraiden ja yleensä vieraiksi jäävien.

Kuuntelin  lähitalolla esityksen Keski-Suomen hyvinvointialueen  projektista Seniorin itsearviointi. Laajan kartoituksen  omasta voinnistaan voi tehdä omalla koneellaan ja halutessaan jakaa sen esimerkiksi  hyvinvointineuvolan hoitajan kanssa. Tällaisia projekteja on muillakin alueilla. 

Monet tahot pohtivat siis työkseen vanhusten asioita. On vähän outo tunne olla kohderyhmää. On osittain meistä kiinni, kohtaavatko hankkeet meitä, onko niistä meille apua. Tarkoitus olisi tukea selviytymistä omin toimin mahdollisimman pitkään.

Kun mieliala laskee, voi muistaa vanhan lauseen: Kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse? Jotain hyvää voi aina ajatella. Tänään oli hieno aamurusko. Saan katsella sitä aivan omassa rauhassani, nousta omaan tahtiini tähän päivään.

I

 

Koulun puolustus

Oppilasmäärien vähetessä useat kyläkoulut pitkin maata on lakkautettu tai ovat lakkautuslistalla. Sivukylien pienetkin lapset ovat joutuneet tai ovat joutumassa usean tunnin koulumatkoihin. Nyt ihmiset eivät enää ole pelkästään alistuneet kuulemiensa lukujen  edessä, vaan ovat vaatineet lapsivaikutusten parempaa arviointia. Kylissä on myös noussut uusia  kylätoiminnan hankkeita, joiden tarkoitus on nostaa kylän vetovoimaa asuinpaikkana. Kirjoitin lapsuuden kotikyläni facebook-sivulle seuraavan kirjoituksen:

"Kotikylän koulun ollessa lakkautusuhan alla nousee mieleen muistikuvia koulun alkutaipaleelta. 

Lähitalojen lapsille vuosi 1957 oli hauskaa aikaa, kun rakennettiin uutta koulua, Ojalan koulua. Se rakennettiin katajia kasvavaan rinteeseen. Ylempänä oli vanha asuinrakennus. Seurasimme rakennustöitä, hypimme perustuksissa ja kaivannoissa, haistelimme puupöllien, tervan ja pien tuoksuja. Kerran rakennuksella syttyi tulipalo. Sankoketjuna siirrettiin sammutusvettä alangon vesikuopasta. Syksyllä sitten päästiin uusiin, puhtaalta puulta tuoksuviin luokkiin.

Ennen uutta rakennusta olimme käyneet koulua talojen peräkamareissa tai tuvissa ahtaissa oloissa. Minä kävin ensimmäisen ja toisen luokan Aholassa, kolmannen Alasessa, neljännen Matintuvassa, (tämä Ojalan talo on purettu ajat sitten), viidennen taas Aholassa. Järven toisella puolella oli vanha Kauhajärven koulu, mutta tarvittiin lisätiloja. Meitä sotien jälkeen syntyneitä oli paljon. Lopulta saatiin toinenkin koulu, joka nimettiin Ojalan kouluksi. Uuteenkin kouluun tuli satakunta lasta. Oppilaat ja opettajat kaunistivat innolla koulun pihapiiriä.

Opettajat olivat aiemmin vaihtuneet joka vuosi. Uuden koulun valmistuessa paikalla olivat jo vakituiset, pätevät opettajat, jotka pysyivät tehtävässään pitkään. He olivat Klemola, Marja-Terttu (Klemola ) ja Marjatta-opettaja, kuten heitä kutsuttiin. He asuivat kaikki koululla perheineen. Koululla asui myös tätini Anna, joka toimi koulun keittäjä-vahtimestarina.

Opettajat olivat aitoja kansankynttilöitä ja tulivat tärkeiksi ihmisiksi oppilaille ja kylälle. Pieni ekaluokkalainen ihaili opettajan kauniita vaatteita, käsiä ja sormuksia. Paljon muistoja on jäänyt koululaisten mieleen. Koulu oli kylälle kasvatuksellinen kulttuurikeskus, jossa musiikki, urheilu, näytelmät, lukeminen ja opinnot virisivät. Tunnelmalliset kuusijuhlat ja muut tilaisuudet olivat kylän tärkeitä juhlia.

Eräänlainen kulttuurimuisto on sekin, kun Marjatta-opettajan ja miehensä Paulin kotiin koululla saatiin televisio. Minäkin änkesin sinne iltaisin katsomaan elokuvia, niinkuin moni muukin. Kävellessäni kotiin pimeätä tietä elin elokuvan kuvissa ja solkotin itsekseni ikäänkuin englantia. Ajattelin, että kyllä minä vielä opettelen kieliä.

Alunperin koulutoimen aloittivat Kauhajärvellä edistykselliset isännät omin toimin ja kustannuksin 1800- luvun puolivälin jälkeen. Koulutaival on ollut sen vuosikymmeninä varsin monivaiheinen, kuten historiikit kertovat. Kyläläisten yksimielisyys ja käytännöllinen kyvykkyys on historiikissa mainittu koulutoimen ylläpidon tekijöinä. On hienoa, jos  kyläläisten toimin koulu pysyy edelleen kyläkuvassa ja lasten äänet kiirivät sen piirissä. Opinahjo ylläpitää pienen kylän elinvoiman liekkiä.

Kauhajärven kylä järven ympärillä on Lapuan kylistä kaunein. Soisi sinne asettuvan lisää lapsiperheitä, niin että kyläkoulu saisi edelleen palvella tarkoituksensa mukaisessa tehtävässä."