Kesäisiä päiviä

Nämä merkintäni palvelevat lähinnä menneen kalenterina itselleni. Silloin tällöin katson blogeista, millaista oli vaikka viisi vuotta sitten heinäkuussa. Tai vaikka 14 vuotta sitten, jolloin meitä oli kaksi. Tulevaisuuden kalenteria en tarvitse. Kertomista rajoittaa, ettei voi kirjoittaa läheisten asioista, vaikka ne suuresti vaikuttavat mielialoihini. Ehkä olen viime vuosina kuitenkin vähän oppinut ottamaan etäisyyttä asioihin, joihin en voi mitään vaikuttaa.

-Aina ei ole samanlaista, oli äitini lause. Niin olen saanut taas todeta. Synkät pilvet voivat haihtua. Olo kevenee poutapilvien alla ja kiitosmieli nousee. Joskus tapahtuu asioita, jotka tuntuvat rukousvastauksilta. Aivan varjotonta aikaa on silti harvoin. 

Koko viime viikko oli vaihteeksi sosiaalista elämää. Oli useita mukavia vierailuja, yövieraita, uusia ja tuttuja kävijöitä ja pientä matkaa. Sitten on taas hyvä palata omaan rytmiin, lepäilyyn  ja hiljaisuuteen. 

Mustikka on täälläkin kypsää. Lyhentyneet ovat marjamatkani, kun väsyminen kääntää nopeammin kotiinpäin, mutta jotain on jo kertynyt talven varalle. Ainakin vielä tänä kesänä siis käyn marjassa. Sitten kun enää siihen pysty, käyn varmaan katsomassa tätäkin päivitystä. 

 Kuuntelen metsässäkin Helsingin Sanomien tarjoamaa huikeata äänikirjaa Sinuhe. Ihmisääni kuulemma norjalaisen tutkimuksen mukaan karkottaa metsän eläimiä parhaiten. Komea  kyykäärme ei kyllä tainnut siitä välittää, vaan rauhallisesti liukui edestäni kiven koloon. Harvoin olen niitä metsässä nähnyt. 

Ikäismi

Yhteiskunnassa on olemassa monenlaista ikäsyrjintää, ikähalveksuntaa ja vanhan turvattomaksi jättämistä,  mutta meillä voi olla myös itseen kohdistuvaa eli sisäistettyä ikäismiä (ageismiä). Se ilmenee tarpeettomana itsensä rajoittamisena, itsensä pienentämisenä, hoitamatta jättämisenä, vanhuusoireiden korostamisena, uuden opettelun torjumisena  jne. Olen jo liian vanha, ei näin vanhaa enää kannata hoitaa, en enää opi mitään,  ei minulle enää mitään uutta kannata laittaa, en minä enää.

Minä olin ajatellut, että en enää itse jaksa maalata tai kunnostaa täällä mitään. Ulkorakennuksen verannan kaiteiden maali hilseili jo niin pahasti, että rankkasade irrotti siitä maalinkappaleita lattian peitoksi asti.  Kauppamatkallani hain kuin hainkin tutusta kaupasta litran purkin valkoista ulkomaalia. Vanhan maalin irrottamisessa oli hommaa, vaikka päällimmäiset irtosivat itsestään. Parina päivänä harjasin ja raaputin. Kun teki sen rauhallisella tempolla ja pieninä pätkinä,  eivät nivelrikkoranteet olleetkaan kovin kipeät. Maalaaminen on helpompaa ja hauskempaa.  Loppumaalilla maalasin porraskaiteet ja suojasin  talon ikkunoiden alakamanat, joista maali oli jo melkein kadonnut. Riitti sitä muutamaan muuhunkin paikkauskohtaan. No jälkeenpäin vasta nostin silmäni ylemmäs ja huomasin, että verannan yläpuolella oleva  puukoriste olisi myös tarvinnut uuden maalin, mutta maali oli jo lopussa. Mukava oli kuitenkin saada jotain aikaan.

Hintana oli kyllä nilkkojen kipeytyminen  paljosta seisomisesta ja selkäkipu kumarassa toimimimisesta, mutta ne paranivat aika nopeasti. Nukuinkin vähän paremmin, kolmekin tuntia kerralla ja olo oli virkeämpi. 

Eihän tämä nyt kummoinen puuha ollut, mutta se kertoo jotain sisäistetystä ikäismistä. Kun se pääsee pitkälle, apatialle tulee tilaa. 

Välttämättömiä rajoituksia tulee vastaan yhä enemmän iän ja sairauksien myötä. Ne kahdeksan keltaista ovea seisovat edelleen vanhan, tiukan ja ryppyisen maalinsa alla enkä niitä yritäkään kaapia. Moni asia on jäänyt pois. Iloitaan siitä, mitä vielä voi. Ja voi myös päättää, että entiset "pitäisi, pitäisi"-teemat riittävät jo, voi päättää keventää päiviään, jos tekemiset painavat mieltä. 

Juhlilla

Olen käynyt kahtena lauantaina hengellisissä kesäjuhlissa viikon välein. 

Kauhavalle lestadiolaisten suviseuroihin minut vei sukulainen, Ylivieskan herättäjäjuhlille pääsin kätevästi junalla. Molemmat monipäiväiset juhlat järjestetään talkoovoimin.

Suviseurojen tunnus oli: -Herra, meidän on tässä hyvä olla. Suviseurat ovat lestadiolaisen kansan kesän odotettu kohokohta ja useimmiten asuntoautoilla toteutettu perhematka. Valtavan alueen kattoi hyvin organisoitu 80000 hengen vaunukaupunki.

Isossa teltassa pyörii pitkien saarnojen ja kauniin veisuun vuoro-ohjelma,  joka kuuluu koko alueella. Myös nuorten ilta ja lasten pyhäkoulu ovat vuorollaan samassa paikassa. Oheisohjelmaa ei ole. Väki oli etupäässä lapsiperheitä ja nuorisoa. Puheen pitäjät ovat kaikki miehiä, etupäässä maallikkoja. Puheissa on selkeä tavoite - taivaaseen ollaan tosissaan matkalla. Valppaus sielunvihollisen juonia kohtaan ja toisen uskomassa olevan sanallinen anteeksianto pitävät tiellä. Vahvan uskon  säilyttäminen ja varma taivaspaikka on keskeistä. "Tämä ei ole mitään oi jospa- toivomista", viitaten Oi Herra, jos mä matkamies maan- virteen.

 Sain vaikutelman, että jos hyväksyy kaiken, on liikkeen runsaassa vuorovaikutuksessa turvallista kasvaa. Ovatko ne korvakorut oikeasti niin tärkeitä? Lapset eivät juoksennelleet, vaan leikkivät rauhallisesti vanhempiensa vierellä penkkien välissä tai kiipesivät välillä syliin, olivat tottuneet olemaan seuroissa.   

Tuli mieleeni sellainenkin ajatus, että liikkeen patriarkaalinen ote voi vahvistaa miesten asemaa, jonka monet nuoret miehet nykyelämässä kokevat horjuvaksi. Sukulaisten majoittuessa  välillä pihapiirissäni sain näytteen siitä ihmettelyn aiheestani,  kuinka suurperhettä pyöritetään. Hyvällä naisvoimalla, organisointikyvyillä ja kaikkien yhteistyöllä  se sujuu. Ei minusta olisi ollut.

Herättäjäjuhlien tunnus oli " En lakkaa toivomasta". Osanottajia oli 16000. Tällä kertaa näkyi mielestäni enemmän nuorisoa ja lapsia kuin viime vuosina. Ohjelma on hyvin moninainen. Oheisohjelmaa, etupäässä konsertteja, on paikkakunnan tiloissa  niin paljon, että kulttuurikristitty voisi viettää päivänsä ilman seurojakin. Mutta penkkirivit avoimen taivaan alla,  lyhyet puheet ja körttivirren poljento ovat edelleen juhlien runko. Sateenkaariseurat eri paikassa olivat nytkin ohjelmassa.

Molemmat juhlat voi hyvin kuunnella kotonakin, Kesäseuraradio ja Körttiradio toimivat hyvin. Herättäjäyhdistyksen sivuilta voi lukea ja kuunnella kaikki moninaiset  puheet jälkeenpäinkin. Piispa Keskitalon saarnassa oli tärkeätä mietittävää.  Koskettava oli päätösseuroissa Risto Nordellin puhe, jossa hän vertasi ortodoksisuutta ja körttiläisyyttä toisiinsa ja kertoi omista kokemuksistaan. Toivon näkökulmaa käsiteltiin monin tavoin kaikissa puheissa. Toivo voi kantaa, vaikka usko horjuisi pettymyksissä ja ahdingoissa.

SV 88: 

"Armahda, Herra, armahda
lastasi oikukasta,
ja pelasta, jos kerran voit,
laivasta hukkuvasta.
Jos rakkauden kadotin,
jos vaikka kuolee uskokin,
en lakkaa toivomasta."

Ei se ennen tällaista ollut

Nyt on oikein mieluinen, sosiaalinen ja monivaiheinen viikko takana. Bussi-, auto-  ja junamatkoja, tuttuja ja uusia tuttavuuksia, yöpymisiä eri paikoissa, saunaa ja uimista, tutut kivet ja kalliot jalan alla, kaupunkikodissakin välillä, monia vierailijoita. Alkuosa meni erittäin hyvin, viimeisenä "seurapäivänä" alkoi väsyttää niin kovasti, että tuli huono olo. Takana oli tavallistakin katkeilevampi yöuni eikä päivällä tullut uni. Nitrosta oli taas apua. Ei se ennen tällaista ollut! On tässä väsymyksessä myös jotain toisenlaista kuin nuorempana. 

Aina ei voi itse säätää elämän rytmiä oman tarpeensa ja tasonsa mukaan ja väsyy merkillisen paljon. Mutta elossa ollaan ja pari parempaa yötä ja hiljaiselon päivä takana. Mukavia muistoja liikkuu mielessä. 

Puhutaan unen lahjasta. Minä olen aina ollut herkkäuninen ja viime vuosikymmeninä usein heräilevä. Pienet kivut, jotka päivällä eivät haittaa, herättävät yöllä. Jos on jotain huolehdittavaa, on jotenkin omaan oloon tottuneena turhassa valmiustilassa. 

Kauan sanottiin, ettei tiede tunne unen merkitystä ihmiselle. Nyt Oulun yliopiston tutkimukset ovat nostaneet esiin unen merkityksen aivoihin kertyvän kuonan poistamisessa. 

Duodecim-lehti: Glymfaattinen järjestelmä on aivojen oma puhdistusjärjestelmä, joka poistaa kuona-aineita ja haitallisia proteiineja aivokudoksesta. Se toimii aivo-selkäydinnesteen avulla ja on aktiivisimmillaan syvän unen aikana. Järjestelmän häiriöt yhdistetään usein aivoja rappeuttaviin sairauksiin, kuten Alzheimerin tautiin. 

Jos sinulla on hyvät unen lahjat, ole kiitollinen! 

Mittumaaria

Valon kevät tulee täyteen mittaansa. Juhannusruusut ovat vielä kukassa ja on vielä niitäkin kasveja, joiden aika on vasta alkamassa tai tulossa myöhemmin.

Näin elämme vuoden kulun pyörässä, kukin aika kerrallaan. Monella meistä on niistä kaikista kokemusta jo aika monta  kertaa, mutta kevätkesä tuntuu aina uudelta.

Leppoisaa juhannusta!

Ja sitten saaren maisemiin!

Yksinään

Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin tai tulemaan ollenkaan.

Osaan taas iloita näistä tutuista, kauniista asioista, se on palannut. Vähän väliä avaan puhelimeni kameran. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, etenkin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Pitää opetella itse täyttämään päivänsä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Osaan kyllä moittia siitä itseäni. Usein menee päiväkausia, että en näe yhtään ihmistä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös vapaata  aikaa puheluihin tai tapaamisiin. 

On toisenlaisiakin päiviä, jolloin ilmenee tai saa aikaan ohjelmaa ja menoa, kuten tänään pyöräretki  9 km päähän Avoimet Kylät- tapahtumaan.

Paljonhan viihdytän itseäni  lukemalla, usein kevyesti dekkareita tai  lähihistoriaan sijoittuvaa, kuten viimeksi Eeva Kilven hyviä sota-ajan romaaneita lapsen näkökulmasta. Otin hyllystäni uudelleen edesmenneen suomalaisen  ortodoksinunna Kristodulin (Anna-Leena Lampi) kirjan Rukouksen virta (2008). Siinä puhutaan toisenlaisesta rukouselämän kehittämisestä kuin on avunpyyntörukoilu ihmisten ongelmien puolesta. Pitää laittaa ensin huolet syrjään, kun aloittaa Jumalayhteyteen pyrkivän sydämen rukouksen opettelun. Sitä varten jotkut menevät luostariin eliniäksi. On jotenkin vaikuttavaa lukea siitä tai nähdä televisiossa filmi ruotsalaisen Martan nunnaluostarivalinnasta. Tässä minun luostarissani ei ole niin syvällistä ohjelmaa. 

Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin.

Osaan taas iloita näistä tutuista asioista, se on palannut. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, ainakin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Usein menee päiväkausia, että en näe ihmisiä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös runsaasti vapaata aikaa.