Hyviä uutisia

-Olipa sulla tänään hyviä uutisia, huomasin sanovani puhelimessa ja  hätkähdin. Minulle oli juuri kerrottu, että soittajan vanha ystävä oli kuollut nopeasti, ollut sairaalassa vain muutaman tunnin. Sitä ennen hän oli asunut vuoden verran palvelutalossa, jossa hän oli viihtynyt mainiosti pitkän, turvattomaksi käyneen yksinasumisen jälkeen.  Oli lihonutkin kyllä, kun oli niin hyvää ruokaa monta kertaa päivässä. Hänestä oli siellä muitten seurassa kuoriutunut taas esiin hauska seuramieskin. Hän oli hartaasti toivonut, että saisi asua tässä viimeisessä kodissaan loppuun asti ja ettei häntä tarvitsisi kuljetella paikasta toiseen, kuten monia muita siirrellään. Tämä toive toteutui, vain yksi meno sairaalaan tapahtui. 

Siis hyvä loppuelämä ja hyvä kuolema ovat hyviä uutisia. Ei ystäväni moittinut kommenttiani. Tässä ikävaiheessa arvostukset muuttuvat. 

Tästä kuljettelusta kuulin taksinkuljettajan näkökulmasta. Sairaaloista lähetetään yksin kotiin ihmisiä, jotka tuskin pysyvät jaloillaan. Taksi arvaa, että ennen pitkää tulee uusi kuljetus, jossa ihminen viedään maakunnan johonkin toiseen sairaalaan tai yksikköön ja sieltä taas pian kotia kohti. Rumba jatkuu ja yhteiskunnan kulut juoksevat. Sairaaloitten ja terveyskeskusten sulkemisten aiheuttamia kuljetuskuluja ei ole laskettu kokonaiskuluihin,  koska ne eivät ole hyvinvointialueen budjetissa. Eikä tietysti inhimillistä hätää ole arvioitu.

Olen myös kuullut useammankin taksinkuljettajan huolen  ensi vuoden Kelakuljetuksista. Kelakyytien ajaminen on kilpailutettu eri alueilla niin alhaisiin hintoihin, että hyvin moni joutuu lopettamaan työn. -Kuka näitä vanhuksia sitten vie ja kuljettaa, on lisähuoli oman toimeentulon lisäksi. 

Ikätoverien kuolinuutisten ja oman luopumisprosessin ohella eletään kuitenkin joka päivä. Olin viikonloppuna akvarellikurssilla ja oli yllättävän kivaa, jaksoinkin. On hauska oppia jotain uutta. Kuvassa on oma työni, jota pitää vielä muokata ja korjata. Sopivat haasteet voivat virkistää hiipuvaa aktiivisuutta ja nostaa mielialaa. Elämänhalua voi viljellä, kun elonpäiviä vielä on.  

Albumikuvia

Olen tässä katsellut valokuva-albumeja. Nyt on aika niitä katsella, selailla elämää vuosikymmeneltä toiseen, muistella. Siksi kai olen kuvia tallentanut ja albumeja tehnyt. 

Paperikuvat ja albumi ovat hyvin säilyviä tallennusmuotoja. Paljon on diakuvia kahdeksankymmenluvulta, mutta katselu on vaivalloista huonosti toimivalla laitteella. CD- tai levykekohtaa ei missään laitteessa enää ole. Muistitikun tulevaisuudesta ei ole tietoa.

Ihmisen muuttuminen näkyy kuvissa vahvasti, selvemmin kuin mitä on muutoin huomannut. Lapsenlapsi ei joskus tuntenut minua nuoremman iän kuvista. Ei neljänkymmenen vuoden takainen tuttavakaan sattumalta tavatessamme tuntenut minua. 

Katselin omia ja sukulaisten ja ystävien kuvia nuoruudesta vanhuuteen. Itsen ja toiset kokee yhteisen historian kautta, samalla entisinä kuin nykyisinä hahmoinaan. Kuvia voi helpommin katsella kuin vierain silmin. Ohuehkot hiukseni näyttävät laitettuina tuuheammilta kuin olivat. Pitäisikö vieläkin vähän laittaa, en ole viitsinyt vuosiin, annan vain kasvaa ja sidon kiinni. Huomioni kiinnittyi muutoinkin hiuksiin, kun niistä oli muussa yhteydessä ollut juuri puhetta. 

Iida- täti ei itse viimeisellä vuoteellaan tuntenut itseään valokuvasta: -Tuo on Sinikka, mutta kuka tuo toinen on? Aina hyvin vaalittu vahva tukka oli ohuina harottavina säikeinä, kasvot laihoina ja kalpeina. En selvittänyt asiaa, parempi että hän piti entisen peilikuvansa mielessään. 

Jos kasvojen luuston rakenne on pyöreä ja poskipäät korkeat, ulkonäkö säilyy enemmän entisenä. Muut joudumme nykykuvamme hyväksymään, sen verran kuin sitä tarvitsee vilkaista.

Joskus vanhakin on kaunis. Ylemmässä kuvassa on Anna-tätini pari viikkoa ennen kuolemaansa. Vahva lettinuttura on pienentynyt nupuksi, mutta se ei tästä kuvasta näy. Kuvan otti Leena-serkku pääsiäisenä 1995.

Tässä kuvassa on äitini kymmenvuotiaana vuonna 1920. Perinnöllinen kulmien/luomien laskeutuminen näkyy jo siinä.  Hän suri vahvojen lettiensä ohenemista.Yhdeksänkymmenvuotiaana jäljellä oli ohuita haituvia. Tarkka ilme oli jäljellä vielä viimeisissä kuvissa.

Kadulla kävelyn taito

Istun parvekkeella ja teen helppoon sudokuun virheitä.  Yritin lukea talon kierrätyshyllystä ottamaani kirjaa, mutta ei suju. Ajattelin sitten lähteä ulos ja mennä etsimään kilometrin päähän avatun Puuilon tarjonnasta myrskylyhtyyn sydänlankaa. Kävelin kiertoreitillä leveätä jalkakäytävää, kunnes takaani kuului kilahdus ja karjaisu: -Koita kävellä vielä keskemmällä! Ohi ajoi nainen pyörällä lapsikärry perässään. Hyppäsin sivuun ja huusin: -Voi anteeksi. Olin kulkiessani ajatellut viimeöistä untani. Hetken päästä huomasin, että kännykkä pankkikortteineen jäi lataukseen. Hiippailin metsän kautta takaisin pesälleni ja parvekkeelle istumaan. 

Enhän minä osaa täällä kulkea, kun täällä on muitakin! Olen koko kesän liikkunut näkemättä muita kulkijoita kuin kerran kissan, joka käveli tiellä vastaan. Sanoin sille pyöräni päältä: - Päivää, kissa. 

Taidan olla aivan väsynyt, nyt sen vasta huomaan, päivätorkutkin jäivät puuttumaan. Oli niin kivat viikonloppuvieraat ja kyyti kaupunkiin, mutta vanha väsähtää ainakin jälkeenpäin. Otetaan huomenna uudestaan.

Itseksensä

Yksinolo on tila, jota moni joutuu ikääntymisen loppuvaiheissa tahtomattaan kokemaan. Toki nuorempanakin syntyy yksinelämisen aikoja monista syistä. Osa ihmisistä myös valitsee yksinelämisen koko elämäkseen tai sen johonkin vaiheeseen.

Yksin elävien määrä on Suomessa lisääntynyt. 1,3 miljoonaa taloutta on yhden ihmisen huusholleja, 40 % kaikista talouksista.  Yksin asuvista 45 % on yli 60- vuotiaita.

Opiskelijatkin haluavat asua yksin, kun se opintotuen ansiosta on mahdollista. Kuusi - seitsemänkymmenluvulla ja myöhemminkin oli luonnollista, että asuttiin kaksin tai kuten minä, omakotitalon yläkerrassa neljän tytön kommuunissa. Ei ollut yksinäisyyttä, kuten moni opiskelupaikkakunnalle muuttanut nyt kokee. Uusien kaverien saaminen ei ole kaikille helppoa missään iässä. Soluasunnot eivät silti ole suosittuja. 

Työmatkoilla oli luonnollista, että hotellihuoneessa tai hytissä oli kaksi, saattoi olla vieraskin ihminen toisessa petissä. Kaksituhattaluvulle tullessa minullekin alettiin varata työmatkoille  yhden hengen huone. Junamatkallekin voi varata istuimen ilman vierustoveria.

Onko ihmisistä tullut kaikin puolin epäsosiaalisempia? Somemaailma on luonut etäsosiaalisuuden vaihtoehdon. Lapsetkin ovat yhteyksissä sometilien kautta. Eikö ihminen kaipaa elävää, läsnä olevaa vuorovaikutusta? Koulujen somekielto on hyvä asia. Puhelimen käyttö on vähentynyt viestien tieltä. Nuoret eivät soittele toisilleen, viesti korvaa sen. Vanhatkin ovat alkaneet lähettää viestejä suoran puhelinsoiton sijaan. Ei ole enää sopivaa tunkeutua yllättäen toisen päivään, ellei sitä varmasti tiedä sopivaksi. Minulle saa soittaa, jos vain tunnistan numeron! Olemme laajasti yksityistyneet. 

Kyllä minä ainakin kaipaan toisen ihmisen fyysistä läsnäoloa ja keskustelua. Yksinäisyys humisee eniten perheenjäsenten lähdettyä tai puolisounesta herättyä.

Altistan itseni yksinäisyydelle  olemalla näin paljon talonvahtina täällä syrjäseudulla autottomana. On aikoja, ettei moneen päivään näe ketään eikä pääse mihinkään. Olo muuttuu oudoksi, ahdistavaksi. Fyysinenkin huonovointisuus liittyy asiaan.  Puhelimessa keskustelu  auttaa kyllä. Sovittu videopuhelu  tuo tapaamisen tunnun.

Tekemisestä on apua ja vaihtelua. Käsityön vaiheet, pihatyöt, leipominen, pienet pyöräretket, marjastus, netin selailu,  kirjoittelu ovat ikäänkuin vuorovaikutusta. Usein tarkistan jotain asiaa puhelimelta ja tekoäly vastaa keskustelutyyliin: Jos tarkoitat tätä...

Läheisten kuulumisten tasalla pysyminen on tärkeätä. Mielessään heitä saattelee menoihinsa.  Kun kutoo tietylle ihmiselle sukkaa,  on ikäänkuin lähellä tätä ihmistä. Televisio ja etenkin kirjat ovat pelastus, jos löytyy kiinnostavaa.  Tunnen ihmisiä, jotka viihtyvät niin hyvin omissa puuhissaan ja muistoissaan, etteivät tunnu ollenkaan kaipaavan ihmisiä arkeensa. 

Monilla ikäihmisillä on vielä paljonkin menoja, mutta voimien ja terveyden heiketessä piiri pienenee. Tarvitaan omia yksinäisyyden hallintakeinoja, jotta mielen tasapaino säilyy. Sosiaalinen aktiivisuus on etu, jos kontakteja on vielä olemassa. Vieraitten ihmisjoukkojen näkeminen ei yleensä paljon auta, voi päinvastoin korostaa irrallisuuden tuntua.

Siirtyminen yhteisölliseen asumismuotoon tai johonkin vastaavaan voi teoriassa olla hyvä vaihtoehto, mutta käytännössä puhekumppania tai mieleistä  kaveria ei aina sieltä löydy. Mitä lähemmäs vieraita ihmisiä tullaan, sitä korkeampi on suojamuuri ja sulkeutuminen. Tätini oli viimeiset aikansa hoivaosastolla, jossa kolme ihmistä makasi samassa huoneessa. Kaikki puhuivat minulle, mutta eivät toisilleen. He eivät halunneet tietää toisistaan, elivät omissa maailmoissaan.

Oma arki, omat rutiinit ja jotain mieleistä joka päivään, tyytyminen tähän elämänvaiheeseen on avuksi. Usein löytyy joku näkökulma tai kokemus, jolla taas mielensä noutaa. Hiljainenkin päivä kuluu iltaan jäljellä olevien päivien ketjussa. 

                  joen rannalla

 

Säämuistoja

Pääsin kuin pääsinkin saarimökille sielunmaisemiini toisen kerran tänä kesänä, nyt yksinäni. Eilinen sää oli kesää parhaimmillaan, aurinkoista ja tyyntä ja vesikin lämmintä.Veden pinta oli noussut korkealle. Tänään on sadellut hiljalleen koko päivän ja on viileätä. Siitä tuli mieleen ensimmäinen kesämme täällä, kesä 1987. Oli enimmäkseen sateista ja tuulista, mittarin näyttö usein 11 astetta. Katsoin säähistoriasta sen kesän tietoja: Poikkeuksellisen kylmää ja sateista, vain 10 hellepäivää. Mutta nelikymppisten nuoruuden innolla sää ei haitannut eikä säätietoja katsottu lähtiessä. Porin Matti lämmitti tupaa, öljylamppu valaisi ja kellarikuoppa riitti säilytykseen. Aurinkosähkö ja kaasujääkaappi hankittiin monia vuosia myöhemmin.

Saarimökin arvoiksi kirjattiin Yksinkertaisuus, Ekologisuus, Luonto ja Rauha. Eipä niistä ole vieläkään luovuttu. Yllättävää on ollut, että tämä yksinkertaisuus on ollut laajasti suvun nuorison ja kavereidensa suosiossa.

Poikkeuksellisen kylmä oli myös kesä 2015. Säähistoriassa sitä verrataan kesään 1987. Mies sanoi heinäkuussa, että kesä ei ole auennut ollenkaan. Helteet tulivat vasta elokuussa, hän ei sitä ollut enää näkemässä. Hautajaispäivä oli tukalan kuuma. 

Sauna alkaa olla valmis, mökkeilyn vakio-ohjelma. Sitä ei sateen ropina haittaa.

Kolmas päivä toi tuulet. Kuinkahan pääsen pois?

11 vuotta

Tämä aika pysäyttää vuodesta toiseen, elonkypsymisen aika ja päivä jolloin elämä äkillisesti murtui. Ei ihmiselle anneta niin paljon valinnan mahdollisuuksia kuin ehkä nuorena luulee. Se pitää hyväksyä ja  sopeutua siihen, mitä tulee vastaan. Monella tavalla ihminen voi elää, sen pitkä elämä monessa suhteessa osoittaa. Se, että olen paljon täällä syrjäkylällä vanhan talon palveluksessa, on oma valinta. Se  tuo täyden  yksinolon viikkoja, jolloin yksinäisyys alkaa humista korvissa. Se sisältää kuitenkin joitain velvoitteita ja  antaa ympärille  luonnon vihreän rauhan.  Elämän hauraus on lähellä ikäystävien vaiheiden myötä. Tietoisuus siitä, että omakin elämä voi hetkessä murtua, tuo kiitollisuuden tästäkin kesästä. Vielä täyttyi pakastin ja marjojen  jakaminen on ilo.

Kesäisiä päiviä

Nämä merkintäni palvelevat lähinnä menneen kalenterina itselleni. Silloin tällöin katson blogeista, millaista oli vaikka viisi vuotta sitten heinäkuussa. Tai vaikka 14 vuotta sitten, jolloin meitä oli kaksi. Tulevaisuuden kalenteria en tarvitse. Kertomista rajoittaa, ettei voi kirjoittaa läheisten asioista, vaikka ne suuresti vaikuttavat mielialoihini. Ehkä olen viime vuosina kuitenkin vähän oppinut ottamaan etäisyyttä asioihin, joihin en voi mitään vaikuttaa.

-Aina ei ole samanlaista, oli äitini lause. Niin olen saanut taas todeta. Synkät pilvet voivat haihtua. Olo kevenee poutapilvien alla ja kiitosmieli nousee. Joskus tapahtuu asioita, jotka tuntuvat rukousvastauksilta. Aivan varjotonta aikaa on silti harvoin. 

Koko viime viikko oli vaihteeksi sosiaalista elämää. Oli useita mukavia vierailuja, yövieraita, uusia ja tuttuja kävijöitä ja pientä matkaa. Sitten on taas hyvä palata omaan rytmiin, lepäilyyn  ja hiljaisuuteen. 

Mustikka on täälläkin kypsää. Lyhentyneet ovat marjamatkani, kun väsyminen kääntää nopeammin kotiinpäin, mutta jotain on jo kertynyt talven varalle. Ainakin vielä tänä kesänä siis käyn marjassa. Sitten kun enää siihen pysty, käyn varmaan katsomassa tätäkin päivitystä. 

 Kuuntelen metsässäkin Helsingin Sanomien tarjoamaa huikeata äänikirjaa Sinuhe. Ihmisääni kuulemma norjalaisen tutkimuksen mukaan karkottaa metsän eläimiä parhaiten. Komea  kyykäärme ei kyllä tainnut siitä välittää, vaan rauhallisesti liukui edestäni kiven koloon. Harvoin olen niitä metsässä nähnyt.