Murehtimisesta

Olen viime päivinä ajatellut murehtimista. Tuntuu, etten minä siitä loppujen lopuksi osaa oikein mitään sanoa.

Murehtiminen on meistä monelle liiankin tuttua. Murehtimisen aiheita riittää. Niitä on pienistä isoihin ja yksityisistä  maapallon kokoisiin. On aiheellisia ja joskus onneksi aiheettomia, joskus jatkuvia kestohuolia,  joskus ohimeneviä, on ulkoisista syistä nousevia  ja esim. sairaudesta syntyviä. Omien lisäksi voi kantaa muiden huolia. Jotkut puhuvat murheistaan helposti, toiset pitävät sisällään. Kipeitä ja usein salattuja ovat oman jälkikasvun vaikeudet. On myös huolettomia tyyppejä, jotka eivät ota asioita niin vakavasti. En tunne, mitkä heidän ajatuskulkunsa ovat. 

Murheet ovat helpompia, kun voi tehdä jotain asioiden muuttamiseksi. Pitäisikö tehdä jotain, jos se on puuttumista toisten asioihin, on usein vaikea ratkaista. Silloin voi käydä mielessään pitkiä keskusteluja, jupinoita,  jotka jäävät lopulta vain oman pään sisälle. On myös uhkia, joille emme voi yhtään mitään.

Toisen asian ottaminen kuin omakseen on välittämistä  ja taakan jakamista, kuorman kantamista. Myötätunto voi muuttua liiaksi murehtimiseksi, jos toisen asia tuntuu siltä että minun pitää se ratkaista. Joskus se kertoo siitä, ettei luota toisen kykyyn hoitaa asioitaan. Joku läheinen joutuu jatkuvasti vaikeuksiin auttamisesta huolimatta. Myötätunto sinänsä voi jollain tavalla auttaa ajan myötä. Jokaiselle on tärkeätä, että on olemassa joku, joka välittää minusta myös ongelmien keskellä.

Pelkoa sisältävät murheet estävät nukkumista ja lisäävät sairauden oireita. Pelko nostaa adrenaliinin ja stressihormonin eritystä ja vaikuttaa koko kehoon ja psyykeen häiritsevästi. Joskus voi helpottaa, jos tajuaa oman pelkonsa lisäävän oireita ja niiden tarkkailua. Ihminen voi murehtia itsensä sairaaksi.

Kehoitus älä murehdi, ei paljon auta. Se voi auttaa, jos pystyy erottamaan asiat, joille ei voi tehdä mitään ja ne, joille itse voi tehdä jotain. Itsensä rauhoittaminen vaikeina hetkinä on ensiapua. Hidas hengitys on merkillisen hyvä rauhoituskeino. Moni rauhoittuu ja tyyntyy tekemällä jotain, liikkumalla, järjestelemällä, siivoamalla, käsityön parissa. On hyvä pysähtyä hiljaisuuteen ja antaa ajatusten kulkea reittejään ja tyyntyä, ennenkuin yrittää nukahtaa. Jos mieli menee ulkoisesta ohjelmasta toiseen koko päivän, kalvava ajatus nousee pintaan vaivaamaan nukkumaan käydessä, heti kun sille tulee tilaa.

Minusta on ihmeellistä, miten kauniisti Raamattu on vuosituhansien ajan puhunut ihmisen suurista asioista, rakkaudesta, anteeksiantamisesta ja tästä murehtimisestakin. Kun pelkäsin ilmenneitä sydänriskejä niin, että kehoni reagoi monin tavoin, sanoi eräs fysioterapeutti filippiiniläiskirjeen sanat: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." Opettelin tätä ulkoa ja koetin antaa sen mennä kehoni ja mieleni läpi.  Hyvä lause on myös:  "Riittää kullekin päivälle oma murheensa". Joskus pitää vain koettaa ottaa vain yksi päivä kerrallaan. 

Piispa Erik Vikström sanoi televisiohaastattelussa rukouksesta murheiden keskellä. "Name it and leave it" eli "anna asialle nimi ja jätä se", siis jätä Herran haltuun. Voiko sen oppia?

Luottamuksesta on kysymys. Ehkä me murehtijat olemme salassa teomaanisia, kaikkivoipaisia.  Vaadimme itseltämme, että minun pitäisi pystyä ratkaisemaan omat ja muiden ongelmat, nopeasti ja niinkuin minä ne näen. Eivät Raamatunkaan kauniit lauseet auta, ellemme pääse luottamuksen sisään, jättämään murheemme isompiin käsiin. Erityisesti ne, joille me emme voi mitään. 

Hidasta elämää

Tein vuorokauden mittaisen kaupunkimatkan. Eilen iltapäivällä lähdin palveluauton kyydissä tämän kaupungin keskustaan. Auto kuljetti kylän koululaisia naapurikylän koululta koteihinsa. Oli hauska nähdä kymmenkunta vilkasta lasta tämän pitkämuotoisen kylän toiselta laidalta. Muutoin tapaan täällä

vain muutamia vanhuksia. 

Majoituin siskola-hotelliin eli sisareni omistamaan asuntoon. Ikkunan edessä puisto himmentyi kauniisti sinertävään hämyyn. Läksin saman tien tekemään muutamia ostoksia apteekkiin ja pariin kauppaan. Kirpputorilta ostin kaksi käyttämättömän näköistä kivaa neulepuseroa. Soitin tuttavalle ja puhuimmekin yhtäkkiä pitkään kouluajoista. Keitin teetä ja syötyäni välipalan lähdin uimahalliin. Vesijuoksentelin rauhallisesti  lasten ja muutamien aikuisten keskellä, tilaa oli.  Joku kroolaa keskiradalla pää vedessä, kilpauimarit harjoittelevat sisukkaasti, lapsi hyppää ylpeänä telineeltä. Joka uimahallissa seisoo muutama mies vedessä altaan reunalla juttelemassa. Miehet ovat niin seurallisia. Naiset liikkuvat ahkerasti, kun ovat sitä varten tulleet.

Uidessa katsoin vastaan uivan keski-ikäisen naisen rauhallisia kasvoja. Näytti siltä, että hän oli jo kokenut ja elänyt läpi monenlaista, mutta kantoi vastuitaan huolellisesti, oli nyt saanut oman vapaahetken.

Lopun aikaa jumppailin videon ohjauksessa, sain yksin valita keskivartalotreeniä. Iltaa kohti uimahalli hiljenee, vesi välkkyy turkoosina, huurteiset puut piirtyvät isojen ikkunoiden takana. Tunnin kuluttua nousin saunaan, jossa oli yksi muu kylpijä löylyjä heittämässä. Emme puhuneet. Lähtiessään pois hän haki täyden sangon löylyvettä, toi sen viereeni: -Saat tästä heitellä. Siirryin vielä höyrysaunaan, jossa olin yksin. Ajattelin siinä höyryssä istuskellessani,  varpaita kuumalta varjellen, että tässä on minulle vaihtelua kylliksi. Vähemmän on enemmän. En kaipaa enää ulkomaanmatkoja. Lopuksi oli nautinto pestä  hiukset  ja itsensä puhtaaksi ja kävellä majapaikkaan raikkaassa pakkassäässä. Toivottavasti uusi uimahalli, joka on päätetty rakentaa, on yhtä viihtyisä. 

Seuraavana aamuna vein erään vaikean asian kohdanneen ystävän ovelle puolukkatervehdyksen, löytää kun tulee kotiin, varmaan ilahtuu lempimarjoistaan.

Kävin äänestämässä - se oli yksi syy tähän reissuun - ja ruokakaupan kautta pääsin taas palveluauton kyydissä kotiin. Matkalla oli naapuri juttukaverina. Lunta oli satanut, sai taas ensitöiksi harjata portaat, ennenkuin tulin sisään tulia sytyttelemään. Amarylliksen jäljellä oleva toinen, kukkiva haara oli poissa ollessani katkennut kuin veitsellä leikaten. Laitoin sen maljakkoon. Siinä se vieläkin loistaa pirtissäni. 

Hidasta elämää on monissa teksteissä kuvaillunn elämäntavan termi. Hidastamisesta, downshiftaamisesta,  läsnäolosta, yksinkertaisesta elämästä, muutoksesta, mindfullnessista,  hitaasta elämästä, sisäisestä rauhasta  luin monäkin vuosia tai vuosikymmeniä sitten suorituspaineitten ja aikataulujen keskellä. Luin moneen kertaan Elia Kazanin vuonna 1967 ilmestyneen kirjan Sopimus elämän kanssa. Siinä tupakkamainoksella rikastunut mies muuttaa isolla ryminällä  ylellisen elämäntyylinsä yksinkertaiseksi peruselämäksi.

Yksinkertainen asumisen arvostus on kasvanut. Monet nettisivustot kuvaavat pyrkimistä elämään, jota elettiin ennen sähköriippuvaisia mukavuuksia. Tätä ajattelua lisää tämän ajan riskitietoisuus.

Kestävyys, paikallisuus, orgaanisuus, kokonaisvaltaisuus ovat slow lifen tausta-arvoja. Joltain osin ainakin tämä yksinkertainen elämäni on kai  slow lifea! Jotain, mihin olen liukunut  olosuhteiden ja sisäisen tarpeen myötä. Jotain, missä asioita tuntuu tapahtuvan, vaikka muualta katsoen ei tapahdu mitään.

 Ruoka ei kyllä ole paikallista, paitsi marjat, joskus kuusenkerkät ja nokkonen, mutta takkauunissa paistettu omanapannukakku tuntuu jotenkin kestävän ja orgaanisen elämäntavan  tuotteelta. Tai entisten sukupolvien puuhilta.

Ehkä tätä elämää voisi sanoa aivan joksikin muuksikin, kuten vanhuus, yksinäisyys, laiskuus, nuukuus, köyhyys, passiivisuus, syrjäytyneisyys, masennus, heikkous, introverttiys. Tärkeintä on kuitenkin on, miltä se tuntuu. Hyvältä vai ahdistavalta? Leviääkö sieluun kirkas ilo, kun menee katselemaan ääretöntä tähtitaivasta, vai onko taivas aina pilvessä?

Minulta kysytään usein, kuinka uskallan olla yksin talossa, pimeänkin keskellä. Ehkä pitää tulla toimeen itsensä kanssa ja paljolti viihtyä omassa seurassaan ja tekemisissään. En ole ainoa. Tämänkin kylätien varrella, 1,5 km matkalla, meitä elelee viisi naisleskeä tuvissamme. 

Pyhäpäivää

Ikäihmisen päivien kulku maalla omissa oloissa on omatahtista ja  lepäilevää, joten lepopäivän tarve ei ole suuri. Haluan kuitenkin  viettää pyhäpäivää ja pienin tavoin erottaa sen arjesta. Pyhä alkaa lauantaina kello 18 ehtookellojen ja hartauden kuuntelulla radiosta. Lauantain toivotut sopivat jatkoksi. Lauantaisauna on perinteisesti viikon merkkikohtia. Nyt lumipyryssä ja pakkasessa en viitsi ryhtyä monituntiseen ulkosaunan lämmitykseen. 

Sunnuntaiaamuna keitän maistuvat mutteripannukahvit. Kolestrolin takia en sitä pannua muutoin käytä, siinä kun ei käytetä kahvirasvoja imevää suodatinta. Parempi aamupala kynttilän äärellä erottaa pyhäaamuani muista päivistä. Messun kuuntelu käsityötä tehden on tärkeä ohjelma. Käsityö auttaa minua keskittymään kuunteluun. Nyt tuli hyvä pätkä Jussi-sukkaa pojalle. Melkein aina kuuntelen messun Lapualta. Radiossa jatkuu Järviradion hengellisen musiikin toivekonsertti sen jälkeen. Kristallivirta soi joka kerta. Kirkkovuoden vaiheet jäsentävät messujen ja juhlapäivien sisältöä. Jotenkin sunnuntain tunnelma on erilainen kuin tiistain. Muutama puhelu tai videopuhelu tuovat läheisiä lähemmäs.

Työikäisten työn rytmi tuo vapaapäivien ja työpäivien vuorottelun, mutta yhä harvemmalle sunnuntai on pyhäpäivä, pikemminkin ostos- tai pyykkipäivä. Kroonisesti stressaantunut väki tarvitsisi lepopäivän, mutta kauppojen jatkuva aukiolo ja muu toiminta on poistanut lepopäivän idean yhteiskunnasta.

Muutoinkin nuorempien ajankäyttö on irronnut entisestä mallista. Vanha polvi, me boomerit, seuraamme mielellämme radion ja television ohjelma-aikatauluja. Kuuden uutiset, puoli yhdeksän uutiset, Faunin iltapäivä, hartaudet, mieliohjelmat ovat ajankohtaan sidottuja. Nuorempi polvi ei niitä enää tunnekaan, vaan katsoo kaikki ajastettuina muilta palvelimilta silloin, kun itselle sopii, latenohjelmatkin.Minäkin.luen uutiset netistä heti aamutuimaan, mutta katson kuitenkin uutislähetyksiä. Minä pidän mielelläni kiinni näistä päivää ja viikkoa rytmittävistä aikatauluista, kun muutoin haluan olla vapaa. 

Pieniä ovat sävyerot ja elämänpiiri tällä tyylillä, varsinkin kun elää yksin syrjäkylällä. Täytyy aivoterveyden takia varoa urautumista ja aina samoja valintoja, avata välillä kuvio ja elää vilkkaampi, erilainen jakso. 

Pihapiiristä kauemmas

Nyt on kolmena päivänä taas päässyt pihasta kauemmas, kun pakkanen hellitti pistelevät kyntensä. Aina jotain näkyy ja tapahtuu täällä hiljaisella kylälläkin, kun liikkeelle lähtee. Valoja ja näyteikkunoita ei ole.  Tai on valoja,  nytkin loistava iltarusko pihametsikön takana. 

Pyhänä näin, että meidän risteyksen vastapäätä oli ilmestynyt lumikelkan jälki, ja kun se oli kantava, lähdin kulkemaan pellolle ja metsätielle. Ajattelin käydä lintutornilla, mutta jälki johti istutuskuusikkoon. Ajattelin ensin, onko hirvi tallannut ja nukkunut kuusen alla, mutta sitten näin että taimikkoa oli sahattu paikoin, rankoja oli kumossa. Kuka täällä on puuhannut! Ai jaa, onko siis  kuusikon ensiharvennus aloitettu, vaikka minulle ei ole ilmoitettu? Harvennuksesta oli puhetta keväällä metsänhoitoyhdistyksessä. Seuraavana päivänä kuulin moottorisahan äänen ja menin katsomaan. Kaksi metsuria siellä uurasti alkuharvennusta, ennenkuin kone tulee. Luulin, että koko harvennus tehtäisiin käsin. Mitä jälkeä iso kone tekee tiheässä kuusikossa? Tämä alle hehtaarin pala oli ollut peltoa. Me metsitimme sen parikymmentä vuotta sitten,  koska ei sinne pienen tien perälle kukaan nykypäivänä kulkisi koneilla toimimaan. Kuusen istutus sujui, kun ala oli mätästetty, joskin kesäkuun sade oli kylmää ja tuuli viskoi sitä melkein vaakasuoraan. Poika harmitteli: - Mitä järkeä, mitä järkeä tässä on! Isompi urakka oli monena seuraavana kesänä raivata pois kaksimetriseksi kasvavaa heinää, ettei se tukahduttaisi pieniä taimia. Mies sai myyräkuumeenkin noissä puuhissa. No nyt on tultu ensiharvennukseen. Metsänhoito on vuosikymmenissä mitattavaa puuhaa. Ainakin viisikymmentä vuotta lisää tarvitaan täyteen mittaan kasvamiseen.

Metsänhoitoyhdistyksestä ei ole kuulunut mitään, kuinka ja koska homma jatkuu.

Tänään on plussakeli ja kelkka luisti. Potkuttelin kaupalle asti, tein ostoksia, jotka tuodaan iltapäivällä, ostin hillomunkin ja otin automaatista cappuzinon (ilmaisen). Pidin tarpeellisen  lepohetken istuen ja kipuilevia nilkkoja pyöritellen.

Olen harmitellut, kun en näe eläimiä, vain jälkiä. Nytkin menomatkalla näkyi useita tietä ylittäviä sorkanjälkiä. Paluumatkalla sitten näkyi tietä ylittävä "porotokka"! Otin kännykkäkameran äkkiä esiin, mutta kaukaa ja heikosti sain kuvatuksi. Ne liikkuivat nopeasti ja puskia ja auringonkukanvarsia tuli eteen. Laskin noin 15 eri kokoista eläintä. Isoin hirvipää oli viimeisenä, kuin katsoen, ettei kukaan jää jälkeen. Ne olivat metsäpeuroja.

Hiki tuli reissussa ja kotiin palattua on pesty vaatteet ja kelkkailija. Nyt on olo hyväksi hapettunut kuin hiihtoretken jälkeen Lapissa. Kun on melkein porojakin nähty! 

Kummasti mieli täyttyy ja päivä kuluu iltaan, vaikka ei oikein mitään tee, hengailee vain tyytyväisenä  kaiket päivät. Eläkkeellä 17 vuotta.

Pakkasen vankina

Piileskelen sisällä mökissä. Pakkasta on melkein kolmekymmentä astetta kolmatta vuorokautta. Kahdenkymmenen asteen paikkeilla on oltu pitkään. Tämä ero tuntuu isolta. Talo hyytyy, varpaat hyytyvät lattialla. Peittelen ikkunoita ja ovia verhoilla ja vilteillä. Ikkunalasien alaosat ovat huurteessa. Ei ole mukava, kun joka ikkunasta ei näe ulos, mutta koetan eristää kylmyyttä. Käyn ulkona vain hakemassa puita ja viemässä linnuille ruokaa. Ei tässä voi muuta kuin elää mukana tätä hetkeä. 

Tuntuu vankilassa ololta, samoin kuin kesällä 2018, kun oli kovat helteet. Piileskelin silloin tarkkaan kuumuudelta ja  auringolta erityisesti, kun olin  huonossa kunnossa. Nyt kova kylmyys on riski sydämelle.  Näitten sisätiloihin vangitsevien lämpötilojen ero on noin kuusikymmentä astetta. 

Lintujen siemenet ovat lopussa, huomenna lähden palveluautolla niitä hakemaan. Talipötköt ovat kai liiaksi jäässä, kun niissä ei enää lintuja näy. Otin ne välillä sisälle lämpenemään. Vein lintulaudalle kauraryynejä, mutta ei taida olla monille mieleen. 

Teen tulet puuhellaan ja takkaan kumpaankin ainakin kahdesti päivässä. Poltan parhaita koivuklapeja. Yksi pino tyhjeni jo. Silti ruokapöydän kohdalla on usein 14 astetta, samoin makuukamarissani. Tietysti sähköpatterit voisi laittaa isommalle kuin 10 astetta, varmaan on laitettavakin, mutta sähkön kulutus on nytkin huipussaan. Hinta on kaksinkertainen entiseen tasoon verrattuna. Seuraan kulutusta omaenergiapalvelusta. Peittojen alla on lämmin ja unikin parempaa. Yöksi ja päiväksi pitää pukea moninkertaisesti. Joskus etsin netistä kuntojumpan lämpimikseni.

Lämminvesiboileri on päällä. Jospa kuuma vesi estäisi putkien jäätymistä. Ihmettelen, että likavesikaivo haisee ulkona  lumen alta ja vessassakin oli hetken aikaa hajua. Mikähän siinä on, en tiedä.

Seinien eristystä ei ole ainakaan 25 vuoteen tutkittu.

Nyt on kuitenkin  hyvä, että olen täällä enkä kaukana kantamassa huolta putkien jäätymisestä. Ei ne ole jäätyneet kuin kerran ja silloin sulivat itsekseen, mutta näin pitkää kovaa pakkasta ei ole monesti ollutkaan. Ennustetaan, että äärilämpötilat lisääntyvät. Tämä entisaikojen talvi on kuitenkin yllättänyt. Mieleen on noussut muistoja lapsuuskodin talvista. Vesi jäätyi sangossa ja yöksi puettiin pipo ja lapaset. Joinakin talvina nukuttiin kaikki siskonpetissä, joka oli rakenneltu pikkukamarissa seinästä seinään. Silloin tarkeni paremmin. Joululomalla 1955 oli mukava nousta vasta, kun huone oli lämmennyt.Isä oli tehnyt ennen navettaan lähtöään tulet kamarin pystymuuriin. Tämä muisto on parhaita lapsuusmuistojani.