Sähköpostiosoitteeni on liuhtarinportti at gmail.com

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *

lauantai 29. tammikuuta 2022

Torpan tammikuuta

Lunta satelee, välillä tiheästi, välillä harvempaan. Tupa kietoutuu valkoiseen hämärään. Välillä tuuli kohahtaa, ennusteen mukaan voi yltyä myrskyksi.

Iloitsen linnuistani. Viime viikolla ilmaantui paikalle parvi punatulkkuja ja kuusitiaisia. Aiemmin oli ruokavieraina vain muutama talitiainen, närhipariskunta, tikka ja harakka. Jotenkin suosin pikkulintuja, mutta onhan isommillakin nälkä. Ensin huomasin vilskettä tiheässä pihakuusessani. Tulokkaat majoittuivat sinne ja ruokailevat lintulaudalla. Mitähän ne ajattelevat, kun viideltä illalla niitten kerrostaloon syttyy valot? LED-lamput eivät ikävä kyllä lämmitä. Isot linnut eivät saa syödyksi lintulaudalta, vaikka monasti istuvat lähioksalla suunnittelemassa keinoja. Sisareni kertoi, että heillä varis oli oppinut heiluttamaan riippuvaa laitetta niin, että siemeniä valui maahan. Tali-siemenpötköä kaikki pääsevät nokkimaan. Olen yrittänyt ottaa valokuvia, mutta ei niistä kännykällä ikkunan läpi tule mitään. Ihailen luontokuvaajien kärsivällisyyttä ja taitoja!

Niin, nyt on lauantai. Eilen tuntui aivan sunnuntailta, kun oli ollut parina päivänä vieraita, useampia, ja iltapäivällä olivat kaikki lähteneet. Niinkuin olisi ollut viikonloppuvieraita. Talo oli taas tyhjä. Ja tuntuikin tyhjältä.
Onhan tuolla vintillä joku rapistellut iltayöstä, tuvan päällä, ja yhtenä yönä siellä ikäänkuin kaatui jotain. Aamulla ei mitään kuitenkaan näkynyt. Viritin eilen illalla rasvapaloja loukkuihin ja aamulla yksi oli lauennut. Ehkä siinä oli se rapistelija, metsämyyrä.
Kuuntelin loppuun Joel Haahtelan Jaakobin portaat, joka on  trilogian kolmas kirja. Suosittelen. Voisin lukea ne joskus kuuntelun sijaan. Niissä on monenlaista mietittävää ihmisenä olemisesta. Viimeisessä näen mm hienon kuvauksen lapsen lukkiutuneen surun avautumisesta. Koukuttava lukuvälipala oli Eeva Loukon esikoisdekkari Onnellisten saari. Kiinnostavasti rakennettu, kieli paikoin olisi vaatinut huoltoa.

tiistai 25. tammikuuta 2022

Potkuriretki

Keksin lähteä lähikauppaan neljän kilometrin päähän potkukelkalla. Tänään on kaupan kuljetuspäivä. Olisin voinut tilata tavarat puhelimella, mutta aurinko houkutti liikkeelle.
Kelkka eli potkuri kulki aivan mukavasti. Tie on joskus hiekoitettu, mutta varsinkaan keskellä ei paljon hiekanmuruja ollut. Potkiskelin rauhallisesti varoen äkkitörmäyksiä hiekan kanssa, tehden tilaa autoille ja puurekoille. 
Lumikiteet kimalsivat talviauringossa, pellolla olivat peurat myllänneet ja jänikset hypelleet.
Kaupassa vaihdettiin vähän kuulumisia. Kyläkaupan perustarvikkeilla pärjää aivan hyvin, kun huushollissa ei enää ole erityisruokavaliota. Toivon, että kauppa säilyy ja käytän sitä. Ostin itselleni yhden viinerin ja nautin sen automaatti-capuzzinon kera. Istuin ulkona kelkassa kahvittelemassa  aurinkolasit päässä kuin jossain urheilukeskuksen terassilla hiihtoretken jälkeen. 
Mennessä oli osaksi loivaa myötämäkeä, takaisin tullessa ei tarvinnut varoa liikaa luistoa. Tällainen oli tämän päivän liikuntaretkeni. Enpä ole tuota ennen tullut tehneeksikään. Pian tuodaan tavarat. 
Ei ne minun alakuloni onneksi kauan kestä kerrallaan. Huomaa, ettei ole puhekaveria, kun pitää näin usein kirjoittaa!

maanantai 24. tammikuuta 2022

Pysähtynyt hetki

Seison teekuppi kädessä ja katson auringonlaskua metsän taa. Kello on neljä, päivä on pidentynyt. Iltarusko on hohtavan punainen.
Niin, tässä vain seison ja kulutan aikaani. Päivällä olin ulkona, hain polttopuita ja vaihdoin auringonkukan siemenet toiseen lintulautaan, kun linnut eivät tänä vuonna mene ruokapöntölle ollenkaan. Jospa toinen lauta olisi parempi niiden mielestä. Talipötkö kyllä kelpaa. Kelkkailin muutaman kilometrin maantiellä. Siinäpä ne, tekemiset, yhä pienemmät. Tätäkö tämä elämä nyt on, ikkunasta katselua? Läsnäoloa kai kyllä.
Tulin maalle, kun ei kaupungissakaan ollut mitään tekemistä. Koronariskiin takia ei voinut mennä minnekään. Sama se missä olen. Täällä voin tavata muutaman ystävän. Ajatuksissani käyn niiden ystävien luona, jotka ovat pitkässä odotustilassa sairauden tai sen epäilyn takia.

 Viime öinä olen heräillyt usein ja muistanut uneni. Niissä on aina paljon ihmisiä, matkustamista, kokoontumisia ja toimintaa, viime aikoina hyviä tunnelmia. Hyvä että edes yöllä!

Voisinhan minä raivata tavaroita pois tai tutkia sukuhistoriaa tai kirjoittaa aiemmistaÖ selvityksistäni paremmat koosteet. Olen niin kovin laiska, varsinkin henkisesti. En tiedä, jaksaisinkokaan mitään, ehkä en, ehkä tämä on sitä. Lukemisetkin ovat helppoja. Parempaa kirjallisuutta taisivat kyllä edustaa Joel Haahtelan Adelen kysymys ja Hengittämisen taito, jotka sopivat hyvin kuunneltaviksi, samoin Björn Natthikon Saatan olla väärässä. Luostariajatus on aina kiehtonut minua. Tänään vaalipäivän jälkeen ihailen taas niitä, jotka osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan ja kantavat vastuuta ikäihmisinäkin. Minulle se vain ei ole koskaan sopinut. Kun puolison aktiviteetit jäivät pois, köyhtyivät tapahtumani. En keksi mitään uutta enkä viitsi. Haen lisää voileipää.

Viime aikoina olen monasti hyvillä mielin onnitellut itseäni eläkepäivien vapaudesta ja osannut nauttia siitä. Joskus vain puuttuu se jokin, merkityksellisyyden tunne. En minä paljon siihen tarvitse, vaikkapa vieraan tulo riittää. Tai uusi käsityö. Onko muilla tällaisia tyhjäkäynnin matalapäiviä?
J.k. Itsehoitoa:Langat lopussa, mutta kopan pohjalta riitti neulatyynyyn, lapsenlapsen käsityösettiin.

lauantai 22. tammikuuta 2022

Missä oletkin

"Kummasta on haikeampaa lähteä, kaupungista vai maalta?", kysyin naapureiltani heidän kyydissään kohti Etelä- Pohjanmaata. "Kummastakin", oli vastaus. Tämä lienee kahden kodin asukeille tyypillistä, niin minullekin. Kun lakeus avautuu, harmaa pilvipeite alkaa haihtua ja entisen kotikylän kohdalla  aurinko pääsee esiin, tulee kotona olon tuntu. Illaksi taivas kirkastuu tähtiin ja kuu paistaa koko yön. Perillä alkaa hellan ja takan lämmitys ja muut tutut operaatiot. Ei ollut erityistä syytä nyt taas lähteä,  mutta kyytimahdollisuus on autottomalle virike. Vapaa pikkuasunto antaa pelivaraa, jos joku perhekunnasta sattuisi saamaan koronatartunnan. Sydän iloisena katson jälkiä, joita pieni kaupunkilainen  kahlasi lumipelloille loppiaisen aikaan. Hän nautti puhtaasta lumesta.

Ajatukset kulkevat mukana. Miten voi ihminen äkkiä joutua pienen operaation seurauksena hengityskoneeseen ja kamppailemaan elämästä? Miten koko perhe voi joutua äkisti myrskyn silmään? Miten voi terve naapuri saada koronarokotteen jälkeen verisuonitulehduksen, menettää liikuntakyvyn ja sairastaa sitä jo yli puoli vuotta? Miten rankkaa on odottaa, mitä tarkempi tutkimus tuo magneettilöydöksestä esiin? Mitä uudet verikokeet kertovat? Mitä tapahtuu, kun ei saa edes vastaanottoaikaa, kun lääkäreitä ei joka paikassa ole? 

Paljon on sairauteen liittyvää odotustilaa, huolta tai kiputilaa, joka vie kaiken huomion. Se mitä pelkää, sitä tarkkailee ja se voimistuu. Jos saa pelosta vapauttavan tiedon, asia melkein unohtuu. Olen itse oppinut, miten vahvasti fyysinen ja psyykkinen ovat yhtä.

Sairaalat ja terveysasemat pyörivät aina täysillä. Sen nähdessään huomaa, kuinka kiitollinen saa olla, jos nyt ei isompaa akuuttia huolta ole. Vanhakin voi toipua. Miten hartaasti toivookaan, että aluevaltuustot osaisivat kehittää uusia, toimivia malleja, joissa resurssit riittävät paremmin kaikilla sektoreilla!
Vakava sairaus lähentää ihmisiä. Rukouspiiri kannattelee myrskyn silmässä olevia ja huolta kantavia. Se kulkee mukana, missä oletkin.

maanantai 17. tammikuuta 2022

Yksinmietteitä

Kävelen usein illalla erään vanhusten talon ohi. Ikkunaverhot ovat auki monessa ikkunassa ja näen vanhoja miehiä istumassa television edessä  omissa asunnoissaan. He näyttävät kukin niin yksinäisiltä siinä kyyhöttäessään. En minä kasvoja erota, hahmon vain. Katsovatkohan he koskaan yhdessä televisiota? Joskus verhot vaihtuvat. Siitä päättelen, että asukaskin on vaihtunut.

Eipä se kovin erilaista ole tässäkään talossa. Useimmissa asunnoissa on yksi ihminen. Tuskinpa täälläkään ketkään katsovat yhdessä televisiota. Ei olla sillä lailla tuttuja, vaikka pihalla jutellaan hyvinkin.

Mutta ehkä ne miehet ovat tyytyväisiä lämpimään asuntoonsa, kun ei tarvitse enää huolehtia omakotitalon lämmityksestä ja lumitöistä. Ehkä he onnittelevat itseään eläkkeellä olosta, kun ei tarvitse nousta varhain linja-autovuoroa ajamaan tai lehmiä hoitamaan. Ehkä kivut ovat vähän hellittäneet, kun ei tarvitse nostella raskaita kuormia. Ehkä olo on helpottunut, kun kiireaikataulut eivät paina enää päälle eikä tulosvastuu paina. Hankalan työkaverinkin sai toivottaa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Saa mennä maata, kun väsyttää. Aamulla saa nousta omaan tahtiinsa. Toivon näin, kun kuljen ohi pimeässä. 
Itselleni puhun.

Ennen koronaa menin järjestöön, joka käy porukalla hoitopaikoissa pitämässä virkistystilaisuuksia. Ei ehtinyt tulla yhtäkään vierailua. En kyllä oikein ollut innostunutkaan ryhmäkäynneistä,  mutta ajattelin katsoa.
Tunnen aikamoista avuttomuutta siinä, etten ole osannut järjestää tai edes ideoida mitään yksinäisten yhteistä juttua, vaikka näillä kulmilla on paljon ikäihmisiä. Kerran kyllä ehdotin tienvarren penkillä istuville satunnaisille juttukavereilleni, että tavataan yhdessä lähikahvilassa huomenna. He lupasivat innostuneen oloisina,mutta kumpikaan ei tullut. Jotkut käyvät eläkejärjestöjen tai seurakunnan piireissä. Niistäkin moni lähtee yhtä vieraana kuin tulikin, jos ei ennestään tunne ketään. Tämä on varsinkin muuttaneiden kokemus.

Arvostettava hanke Jyväskylän seudulla on yleishyödyllinen Varttuneiden asumisoikeusyhdistys Jaso, joka on rakennuttanut kymmenen viime vuoden aikana  jo seitsemän isoa Ilona-senioritaloa. Ne ovat täyttyneet nopeasti. Asukastoiminta kuuluu käyttövastikkeeseen ja tilojen suunnitteluun. Harkitsin sitä aikanaan, kun naapuriin rakennettiin sellainen. En halunnut muuttaa kuitenkaan, kun olen vielä ollut ainakin puoli vuotta maalla ja juuri silloin alkoi kaupungin hieno avotoiminta meille varttuneille naapuritalossa. Korona sulki pian toiminnan ja  nyt koko talo on purettu eikä vastaavia ryhmiä tälle kulmalle tule. Muutama tuttu jäi siltä ajalta. Näiden ryhmien sulkeminen on ollut minulle isoin koronamenetys. 

Joulun takia oli mukavaa odotettavaa ja tehtävää.
Mitä nyt keksisi? Moni ajatus tyrmäytyy koronariskiin, varsinkin levittämispelkoon.


keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Odotus

Joskus on olotiloja, joissa osaa vain olla aloillaan ja miettiä asioita, jotka valtaavat mielen. Se voi olla mukavaa muistelua, kuten minulla viime päivinä pikkutytön innostuneista  puuhista mummolan pihoilla, lumipelloilla ja huoneissa. Kuinka se ilahtui vohvelikankaasta ja omasta ompelurasiasta ja aloitti heti pujottelun!  On suuri ilo, kun molemminpuolinen pitkä odotus täyttyy.
Tai tässä on odotusta sukulaisen korona-altistuksen vaikutuksista. Sairastumista seuraisi asuntoni laina sairastuvaksi ja oma lähtöni takaisin maalle. Tänään, huomenna, perunko oman kiireettömän lääkäriaikani, pakkaanko laukun? 

Tai toisenlaista, lamaavaa sairaalan viestin odotusta. Ei osaa oikein ryhtyä mihinkään. Olen kokenut tämän ennenkin. Toivoo käännettä. On epätodellinen olo, kun tietää, että tuttu ihminen on tajuttomana hengityskoneessa ja on sitä ennen kärsinyt kovia kipuja. Kuinka näin voi olla, kuinka näin voi käydä? Onko tämä totta? 
Kokeeko hän nyt siinä tilassa jotain, niinkuin Eben Alexander, joka  kirjoitti kuolemanrajakokokemuksestaan kirjan Totuus taivaasta? Kulkeeko hänen sielunsa ihanien niittyjen tai vetten yllä perhosten siivillä? Kun mieheni oli rajalla ja sitten siirtyi yli, ajattelin, että siellä hänkin nyt leijuu, ihanasti sykkivässä toisenlaisessa kosmoksessa, jossa ei ole aikaa, koska kaikki on jatkuvasti yhteydessä kaikkeen. Hän oli tuonut kirjan viimeiseltä työmatkaltaan ja lukenut sen myös.
Eben Alexander palasi viikon tajuttomuudesta ja toipui ennalleen vaikean tulehduksen jälkeen. Tätä ihmettä odotetaan nytkin. Jos toisin on tarkoitettu, kaipa hänen edesmenneet  läheisensä ovat jo saaneet tiedon ja odottelevat portin lähellä, ovat kaikki vastassa siellä. 
Olen, muistan sairasta ja hänen perhettään, kuuntelen Jorma Elorinteen laulamaa levyä Meren tiedän. Olen itsekin kuin toisessa maailmassa.

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Hiljaista rauhaa


Joskus nuorena katselin junan ikkunasta hämärtyvässä  lumimaisemassa lepääviä taloja ja niiden valoja. Mietin, millaista on valojen takana, kuvittelin tarinoita.
Rauhaisassa maisemassa ei aina eletä idylliä. Pieneenkin kylään mahtuu monenlaista. Voi olla murheita terveydestä, kipuja, huolta lapsista tai lapsettomuudesta, menetysten surua, yksinäisyyttä, omaishoidon uupumusta, naapurivihoja, yksitoikkoisuutta, keskinäistä toraa, työuupumusta, huolta elinkeinosta ja sen jatkosta, maailmanmenon huolta. Tämänkin katon alla on eletty monenlaista aikaa jo sadan kuudenkymmenen vuoden aikana.
 
Voi olla myös mielenrauhaa, tyyneyttä, elämänkokemuksen tuomaa ymmärrystä ja ilonaiheita, hyvää yöunta, iloa tuottavia yhteyksiä, mukavaa puuhailua ja työtä, hyvää perhe-elämää.

Minä olen viime aikoina nauttinut idyllistä, vaikka olen ollut aivan yksin viikon. Olen nähnyt vain ruokalähetyksen tuojan kuistilla. Mutta on puhdasta lunta ja  hämärän sinisävyjä, vähän lumitöitä, kuusen valoja sisällä ja ulkona, puuhellan ympärille leviävää lämpöä, lukemista, musiikkia, pitkiä aamuja, unta. Ja huomenna on tulossa jälkijouluporukka! Ovat toipuneet koronasta. 
Heti kyllä uni kaikkoaa vanhan silmistä, kun illalla saa iloisenkin tiedon. Suunnittelu käynnistyy, vaikka huomennakin kerkiäisi. Hirvipaisti pakastimesta sulamaan, ohjeiden selailua...Hiljaiseen omaan rytmiin tottuneen pitää omaksua nuorempien rytmi muutamaksi päiväksi. Se virkistää.

Lato

Vielä täällä on jonkin verran latoja pystyssä peltojen reunoilla. Useimmat ovat tyhjinä. Yhdessä näin kä...