Osaan taas iloita näistä tutuista, kauniista asioista, se on palannut. Vähän väliä avaan puhelimeni kameran. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille.
Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, etenkin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Pitää opetella itse täyttämään päivänsä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Osaan kyllä moittia siitä itseäni. Usein menee päiväkausia, että en näe yhtään ihmistä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta.
Olo paranee, kun lähden ulos.
Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös vapaata aikaa puheluihin tai tapaamisiin.
On toisenlaisiakin päiviä, jolloin ilmenee tai saa aikaan ohjelmaa ja menoa, kuten tänään pyöräretki 9 km päähän Avoimet Kylät- tapahtumaan.
Paljonhan viihdytän itseäni lukemalla, usein kevyesti dekkareita tai lähihistoriaan sijoittuvaa, kuten viimeksi Eeva Kilven hyviä sota-ajan romaaneita lapsen näkökulmasta. Otin hyllystäni uudelleen edesmenneen suomalaisen ortodoksinunna Kristodulin (Anna-Leena Lampi) kirjan Rukouksen virta (2008). Siinä puhutaan toisenlaisesta rukouselämän kehittämisestä kuin on avunpyyntörukoilu ihmisten ongelmien puolesta. Pitää laittaa ensin huolet syrjään, kun aloittaa Jumalayhteyteen pyrkivän sydämen rukouksen opettelun. Sitä varten jotkut menevät luostariin eliniäksi. On jotenkin vaikuttavaa lukea siitä tai nähdä televisiossa filmi ruotsalaisen Martan nunnaluostarivalinnasta. Tässä minun luostarissani ei ole niin syvällistä ohjelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti