Sähköpostiosoitteeni on liuhtarinportti at gmail.com

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *

torstai 25. toukokuuta 2023

Neljännesvuosisata



Enoni kuolinpäivästä on kulunut kaksikymmentäviisi vuotta. Sen jälkeen talo ja tila ovat olleet hallussani lapsettoman kummi-enoni testamentin mukaan. Talon pysyminen suvussa oli hänelle tärkeätä.
Olen kuudetta polvea tilan sukuhistoriassa. Ensimmäisen torpparisopimuksen kirkonkyläisen Tiidun perintötalon  syrjäisestä torpasta allekirjoitti 1833 äitini isoisän isoisä. 
Tilan ostivat omakseen äitini isovanhemmat vuonna 1890 ja torppareista tuli talollisia. Tämän talo on rakennettu 1860-luvulla aluksi pienempänä ja muutama vuosikymmen myöhemmin syytinkihuoneella laajentaen. Tila oli jossain vaiheessa isompi ja on elättänyt omistajansa, mutta enää se se ei elättäisi ketään.

Talon periminen oli minulle iso yllätys. Se oli mieluinen, mutta myös uuvuttava yllätys. Ihmettelen, ettei enoni puhunut ja perehdyttänyt meitä tilan asioihin. Minun piti penkoa monia kanavia käyttäen esiin ja opetella kaikki talon ja tilan hoidettavat asiat Espoosta käsin. Minusta tuli tavallaan maatalousyrittäjä.

Olen halunnut, että vielä syttyvät valot talon ikkunoihin tässä hiljenevässä kylässä.  Mieheni puuhaili mielellään metsissä ja pihoilla, maalaiskodin poika kuin oli. Se oli vastapainoa  ajatustyölle. Olen koettanut edelleen jollakin lailla  pitää huolta talosta ja tilasta. Tuntui mukavalta, kun eräs kylän ihminen, jonka kanssa en ole ennen ollut puheissa, sanoi: -Hyvin sinä olet kaikkea hoitanut.  Onneksi peltoja hoitaa hyvä vuokraviljelijä ja metsäasioista voi puhua metsänhoitoyhdistyksen kanssa. Paljon olisi tekemistä vaikka raivaussahalle, mutta minulta ne jäävät.

Koskaan ei talo ole ollut niin hiljainen kuin viime vuosina. Kuvittelen joskus, millaista vilskettä tässä on ollut ensimmäisen sadan vuoden aikana, kun väkeä oli aina toistakymmentä, oli karjaa, hevosia, pellonraivausta. Lapsia oli aina kymmenkunta, välillä vävyjä tai miniöitä lapsineen. Mihin kaikki mahtuivat nukkumaan? Olen tutkinut talon historiaa kirkonkirjoista ja sukupolvivaihdosten papereista. Entisten polvien elämä on ollut loputonta työtä. Kaikki tehtiin itse ilman koneita. Äitini muistin aikanakin vaatteiden hankinta alkoi pellavansiemenen kylvöllä ja lampaiden keritsemisellä. Mitä sanoisi isoisä, jos näkisi, että vielä kymmeneltä makailen nettiä selaten?

Vuonna 1920  kiertävä valokuvaaja otti kuvan talosta, sen väestä, hevosista ja pellolta raivatuista kivistä. Muita vanhoja kuvia ei ole.
1949 kuoli isoisäni ja nuori enoni nuorikkoineen tuli omistajaksi. Kuva on otettu viisikymmenluvun vaihteessa. Isu-Maija asui talossa leskenä 13 vuotta. Minä jäin viimeiseksi taloon syntyneeksi lapseksi. Asuin peräkamarissa eli erstuvassa äidin kanssa puolitoistavuotiaaksi.

Äidillä oli miniäpaikastaan ainainen ikävä lapsuuskotiinsa. Navetta-askareitten välillä hän pakkasi meidät lapset polkupyörän kyytiin ja polki 15 km matkan tutulle koivukujalle. Olen imenyt äidinmaidossa kaipuun tähän pirttiin.

Neljännesvuosisata on viety talon historiaa eteenpäin. Tulevaisuus on hämärän peitossa. Minun jälkeeni voi tulla isompia muutoksia. Olen tutkaillut uusia vaihtoehtoja tilan ylläpitoon, mutta ratkaisut jäänevät tuonnemmaksi.

 Nuoremmalle väellekin tämä paikka on piirtynyt jonkinlaisena turvapaikan mahdollisuutena maailman myllerryksissä, niinkuin mekin ajattelimme, esim. paikkana jossa voisi pärjätä ilman sähköä. Toivon, ettei Kauhavalle tulisi Natokeskusta, jota kunta on anonut, koska sitten oltaisiin ison maalikohdan hajoaman alla. Nykysotien riskit tosin voivat ylittää kaikki välimatkat.

Talo on pysynyt pystyssä 160 vuotta. Kiitollisena muistan esipolvien työtä ja esiäitien siunauksia. Jatkukoon  turvallinen elämä näillä tienoilla edelleen!


perjantai 19. toukokuuta 2023

Tavallista arkea

Aina ei ihmisellä ole innostuneet tunnelmat, vaan elämä on arkista arkea. Yleensä minulla on maalle tulossa ja olossa hohtoa, kuten viimeksi muutama viikko sitten, mutta nyt on jotenkin veto vähissä. Näen, että ruoho kasvaa taas, silmut paisuvat omenapuussakin, valo täyttää päivän, linnut kuhertelevat puissa. Jotenkin se elämän maku ei nyt tartu minuun. On aina väsynyt olo. En näe ihmisiä päiväkausiin. En saa soitetuksikaan muille kuin siskolle. Eteenpäin on vain hiljaisten päivien jono, samat pienet askareet, netin selailut, muutama seurattava televisio-ohjelma. Jotkut huolet kaivertavat taka-alalla. Vähäksi aikaa piristyn, kun saan tehdyksi jotain, kuten viedyksi matot  ulos tai käydyksi pyörällä kaupassa tai ruohonleikkuri käynnistyy talven jälkeen.  Laitoin pussiperunoita itämään, kun en saa kaivetuksi multapenkkiä. Sitten taas väsyttää ja joku kohta on kipeänä. Miettii, johtuuko tämä uupumus siitä uudesta lääkkeestä vai vanhuudesta. Leppoisa hetki on, kun nukahdan päivällä sohvalle äänikirjan kuunteluun.

Kun elämässä on isompaa muutosta, kuten remontti tai muutto tai sairautta, vaikka leikkauksesta toipumista, kaipaa juuri tavallista arkea, tätä tutusti sujuvaa omaa arkea, ja toivoo että siihen on vielä paluu.
Joskus vain ilo on himmentynyt, on harso sen päällä, mikä on ennen tuottanut iloa. Pitää vain uskoa, että on sitä vielä jossain. En tätä arkeani poiskaan antaisi. En vielä.

lauantai 13. toukokuuta 2023

Siirtymiä

Olen tullut Torpalle tai tekisi mieli sanoa Isuntupaan. Sillä nimellä tätä paikkaa lapsena opimme kutsumaan. Viime yönä siirryin makaamaan tupaan isun puusohvalle, kun lonkkasärky herätti keskiyöllä. Se peti on nyt hyvin pehmeä, vain patjoja päällekkäin, tuntui sopivan. Samassa sängyssä nukuin isun selän takana lapsena täällä ollessani.

Kolmessa ja puolessa viikossa asettuu jo asumaan kaupunkikotiinkin. Jonkinlaista energiaa tarvitaan irrottamaan itsensä kuvioistaan, tyhjentämään kaappejaan, viemään kasvit naapurille hoitoon, ajattelemaan mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tuttuahan se on, kyllä se sujuu. 

Täällä alkaa ruoho vihertää, syreeninsilmut ovat nupullaan, linnut visertävät,  on lämmintä. Haudoille on viety orvokit. Tupa on väljän oloinen tässä järjestyksessä, jonka viimeksi tein. En vain oikein saa otetta olemiseen, en kai ole oikein tullut perille. On vähän tyhjää, ei oikein mitään odotettavaa. Toki tietysti kesän seuraaminen. Yksinolo tuntuu pitkältä ja tyhjältä yksinäisyydeltä. Aina niin ei ole. 

Kai tämä öinen, melko uusi kipuilu vaikuttaa ja väsyttää.  Päivällä jäytäminen peittyy helpommin. Kai joskus pitää koettaa lääkäriin, mutta ei nyt. Liekö edessä lonkkaleikkauksen odotus, kuinkahan pitkä. Kaipa tämä kipulistailu kuuluu neljännen iän elämään, kun tässä neljännestä portista kuljetaan. Useinhan meitä vanhoja naisia kolottaa, mutta nuoremmillakin on sairauksia ja murheita. Kunpa ainakin heillä tilanteet helpottuisivat.

Kuuntelen ja luen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta- sarjan postuumia päätösosaa "Atlas, Papa Saltin tarina".  Sarjan laaja lukijakunta odotti kovasti tätä kirjailijan pojan loppuunsaattamaa jaksoa. Ihmeellistä, millaisia maailmoita kirjailijan mielikuvitus voi luoda, vieläpä historiaan ja maanosiin kytkeytyen.

Yksi uusi  eräänlainen harrastus minulla on. Kuulin Jyväskylän yliopiston laatimasta  sovelluksesta nimeltä Muuttolintujen kevät. Sen avulla voi nauhoittaa lintujen ääniä ja saada niiden tunnistuksia. Samalla paikannetut tiedot siirtyvät lintuseurannan ja tutkimuksen käyttöön. En tahdo oppia tunnistamaan ja muistamaan lintuja, mutta kulorastas ja laulurastas ovat kaunisäänisiä uusia tuttavuuksia, jotka ehkä  opin tunnistamaan itsekin. 

No mitäpä tässä enempää valittamaan,  aurinko paistelee, polkupyörä esiin, sauna lämpiämään, itse sitä on mielensä noudettava!

Lato

Vielä täällä on jonkin verran latoja pystyssä peltojen reunoilla. Useimmat ovat tyhjinä. Yhdessä näin kä...