Tavallista arkea

Aina ei ihmisellä ole innostuneet tunnelmat, vaan elämä on arkista arkea. Yleensä minulla on maalle tulossa ja olossa hohtoa, kuten viimeksi muutama viikko sitten, mutta nyt on jotenkin veto vähissä. Näen, että ruoho kasvaa taas, silmut paisuvat omenapuussakin, valo täyttää päivän, linnut kuhertelevat puissa. Jotenkin se elämän maku ei nyt tartu minuun. On aina väsynyt olo. En näe ihmisiä päiväkausiin. En saa soitetuksikaan muille kuin siskolle. Eteenpäin on vain hiljaisten päivien jono, samat pienet askareet, netin selailut, muutama seurattava televisio-ohjelma. Jotkut huolet kaivertavat taka-alalla. Vähäksi aikaa piristyn, kun saan tehdyksi jotain, kuten viedyksi matot  ulos tai käydyksi pyörällä kaupassa tai ruohonleikkuri käynnistyy talven jälkeen.  Laitoin pussiperunoita itämään, kun en saa kaivetuksi multapenkkiä. Sitten taas väsyttää ja joku kohta on kipeänä. Miettii, johtuuko tämä uupumus siitä uudesta lääkkeestä vai vanhuudesta. Leppoisa hetki on, kun nukahdan päivällä sohvalle äänikirjan kuunteluun.

Kun elämässä on isompaa muutosta, kuten remontti tai muutto tai sairautta, vaikka leikkauksesta toipumista, kaipaa juuri tavallista arkea, tätä tutusti sujuvaa omaa arkea, ja toivoo että siihen on vielä paluu.

Joskus vain ilo on himmentynyt, on harso sen päällä, mikä on ennen tuottanut iloa. Pitää vain uskoa, että on sitä vielä jossain. En tätä arkeani poiskaan antaisi. En vielä.