Neljännesvuosisata

Enoni kuolinpäivästä on kulunut kaksikymmentäviisi vuotta. Sen jälkeen talo ja tila ovat olleet hallussani lapsettoman kummi-enoni testamentin mukaan. Talon pysyminen suvussa oli hänelle tärkeätä.

Olen kuudetta polvea tilan sukuhistoriassa. Ensimmäisen torpparisopimuksen kirkonkyläisen Tiidun perintötalon  syrjäisestä torpasta allekirjoitti 1833 äitini isoisän isoisä. 

Tilan ostivat omakseen äitini isovanhemmat vuonna 1890 ja torppareista tuli talollisia. Tämän talo on rakennettu 1860-luvulla aluksi pienempänä ja muutama vuosikymmen myöhemmin syytinkihuoneella laajentaen. Tila oli jossain vaiheessa isompi ja on elättänyt omistajansa, mutta enää se se ei elättäisi ketään.

Talon periminen oli minulle iso yllätys. Se oli mieluinen, mutta myös uuvuttava yllätys. Ihmettelen, ettei enoni puhunut ja perehdyttänyt meitä tilan asioihin. Minun piti penkoa monia kanavia käyttäen esiin ja opetella kaikki talon ja tilan hoidettavat asiat Espoosta käsin. Minusta tuli tavallaan maatalousyrittäjä.

Olen halunnut, että vielä syttyvät valot talon ikkunoihin tässä hiljenevässä kylässä.  Mieheni puuhaili mielellään metsissä ja pihoilla, maalaiskodin poika kuin oli. Se oli vastapainoa  ajatustyölle. Olen koettanut edelleen jollakin lailla  pitää huolta talosta ja tilasta. Tuntui mukavalta, kun eräs kylän ihminen, jonka kanssa en ole ennen ollut puheissa, sanoi: -Hyvin sinä olet kaikkea hoitanut.  Onneksi peltoja hoitaa hyvä vuokraviljelijä ja metsäasioista voi puhua metsänhoitoyhdistyksen kanssa. Paljon olisi tekemistä vaikka raivaussahalle, mutta minulta ne jäävät.

Koskaan ei talo ole ollut niin hiljainen kuin viime vuosina. Kuvittelen joskus, millaista vilskettä tässä on ollut ensimmäisen sadan vuoden aikana, kun väkeä oli aina toistakymmentä, oli karjaa, hevosia, pellonraivausta. Lapsia oli aina kymmenkunta, välillä vävyjä tai miniöitä lapsineen. Mihin kaikki mahtuivat nukkumaan? Olen tutkinut talon historiaa kirkonkirjoista ja sukupolvivaihdosten papereista. Entisten polvien elämä on ollut loputonta työtä. Kaikki tehtiin itse ilman koneita. Äitini muistin aikanakin vaatteiden hankinta alkoi pellavansiemenen kylvöllä ja lampaiden keritsemisellä. Mitä sanoisi isoisä, jos näkisi, että vielä kymmeneltä makailen nettiä selaten?

Vuonna 1920  kiertävä valokuvaaja otti kuvan talosta, sen väestä, hevosista ja pellolta raivatuista kivistä. Muita vanhoja kuvia ei ole.

1949 kuoli isoisäni ja nuori enoni nuorikkoineen tuli omistajaksi. Kuva on otettu viisikymmenluvun vaihteessa. Isu-Maija asui talossa leskenä 13 vuotta. Minä jäin viimeiseksi taloon syntyneeksi lapseksi. Asuin peräkamarissa eli erstuvassa äidin kanssa puolitoistavuotiaaksi.

Äidillä oli miniäpaikastaan ainainen ikävä lapsuuskotiinsa. Navetta-askareitten välillä hän pakkasi meidät lapset polkupyörän kyytiin ja polki 15 km matkan tutulle koivukujalle. Olen imenyt äidinmaidossa kaipuun tähän pirttiin.

Neljännesvuosisata on viety talon historiaa eteenpäin. Tulevaisuus on hämärän peitossa. Minun jälkeeni voi tulla isompia muutoksia. Olen tutkaillut uusia vaihtoehtoja tilan ylläpitoon, mutta ratkaisut jäänevät tuonnemmaksi.

 Nuoremmalle väellekin tämä paikka on piirtynyt jonkinlaisena turvapaikan mahdollisuutena maailman myllerryksissä, niinkuin mekin ajattelimme, esim. paikkana jossa voisi pärjätä ilman sähköä. Toivon, ettei Kauhavalle tulisi Natokeskusta, jota kunta on anonut, koska sitten oltaisiin ison maalikohdan hajoaman alla. Nykysotien riskit tosin voivat ylittää kaikki välimatkat.

Talo on pysynyt pystyssä 160 vuotta. Kiitollisena muistan esipolvien työtä ja esiäitien siunauksia. Jatkukoon  turvallinen elämä näillä tienoilla edelleen!