Helsingissä

Lauantaina osuimme ukrainalaisten mielenosoitukseen Mannerheimin patsaan lähellä.  Mukana oli myös sotaa vastustavia venäläisiä kyltteineen. Lähelläni seisoi totinen nuoripari pidellen pahvikylttiä "God bless Ukraine". Ihmisten ilmeet olivat vakavia, ilmassa väreili suru ja huoli. Se tarttui, kuristi kurkkua ja sai kyynelet kihoamaan silmiin. 

Suomen tulevaisuuden uhkakuvat nousevat yölläkin mieleen. Sodissa ei ole vain panssareita, vaan jonkun poikia, jonkun isiä. Informaatiosotaa käydään molemmin puolin ja olemme sen alaisia. Pitkä rauhan aika on luonut illuusion, ettei tänne voisi enää tulla sotaa. Turhaa, mieletöntä tuhoamista, sotakaluston vallankahvassa olevan halua päästä historiaan jonkin utopian toteuttajana. 

Entinen rautatievarikon alue rautatieasemalta Töölönlahdelle on nyt hyvässä käytössä kaupunkilaisten virkistysalueena. Lapselle löytyi sieltä kaksikin hauskaa kiipeilyaluetta sekä hankikantoa käveltäväksi. Muutoin kävely on joka paikassa hankalaa askellusta liukkaan jäisessä roustikossa.

Kirjallista unihygieniaa

 Unihygienialla tarkoitetaan menettelyjä, joilla valmistellaan unta edistäviä olosuhteita. Unihäiriöiden hoidossa painotetaan niitä lääkkeiden sijasta. Oman uni-ikkunan tunteminen( aikaväli, jolloin unen päästä saa kiinni), makuuhuoneen viileys, hiilihydraattipitoinen iltapala, riittävä liikunta, mutta ei illalla, huomisen huolten kirjaaminen paperille, jooga tai muu kehollinen rentoutuminen, vagushermon rauhoittaminen hengityksellä, sauna, alkoholin välttäminen, stressin hoitaminen,  jännitysten välttäminen illalla...

Minä olen vuosikymmenet lukenut tai katsonut jännitysaiheita iltaisin enkä ole huomannut sen vaikuttavan uneeni. Uniongelmia on kuitenkin ollut vaihdevuosien jälkeen ja varsinkin äkillisten sydäntapahtumien aiheuttaman turvattomuuden takia viime vuosina.

Kun tytär antoi lahjaksi BookBeatin ja kehotti kuuntelemaan kirjoja, sanoin että se on minulle liian hidasta. Luen mieluummin nopeasti. Syksyllä aloin kuitenkin kuunnella Pirkko Saision itse lukemaa Passiota, kun oli jatkuvasti käsityö vireillä. Jatkoin kuuntelua sängyssäkin, kun siihen saa asetetuksi uniajastimen. Se alkoikin tuntua hyvältä, kuin kehoni ja mieleni rytmi olisi hidastunut ja rauhoittunut. Kävi niin, että ollessani yksin omissa oloissani aloin nukahtaa ilman mitään lääkeainetta, joita pienessä määrin olin jo tottunut käyttämään. Yöllä heräsin pari kertaa, mitä pidän luonnollisena. Usein pääsin takaisin uneen laitettuani puoli kuppia kofeiinitonta kahvia ja kuunnellessani lukemista 15 minuuttia. Joskus piti ottaa murunen Imovanea, mutta alkuyön tärkeä syvän unen aika oli lääkkeetöntä. Kuuntelin monia meditatiivisen rauhoittavia kirjoja, kuten Joel Haahtelaa. Dekkarien tyyliin on kuuntelu mielestäni liian hidasta.

Kun tässä on viime aikoina ollut monenkinlaista huolen ja murheen aihetta, halusin paeta välillä jännittäviin lukumaailmoihin. Löysin Ruth Waren viisi koukuttavasti rakennettua kirjaa, jotkut parempia kuin toiset, joita ahmin nopealla tempolla, niin että illalla alkoi jo sydän rasittua. Uni meni aivan palasiksi. Jos luin yli uni- ikkunani esim. yhteentoista, ei uni tullut ollenkaan. 

Nyt palasin kuunteluun ja rauhallisempaan genreen. Säädin lukunopeuden astetta hitaammaksi. Chi Zijanin Puolikuun luontokeskeisessä seurassa olen nukkunut taas hyvin, viime yön yhdellä heräämisellä, mikä on harvinaista.

Siis ainakin nyt vanhemmiten, kun kaikki toiminnot herkistyvät, voi rauhallisesti luettu ja sisällöltään verkkaisa teksti rauhoittaa kehon ja mielen yliviritystä ja luoda tilaa palauttavalle unelle, jos tilanne on muutenkin levollinen eikä ole kipuja. Ainakin joskus tämä toimii. 

Jos aloitan Camilla Crebeä tuolta BookBeatin aarrekammioista, luen vain päivällä.

Joskus kannattaa kuunnella toisten ehdotuksia! 

Suruviesti

Aamulla se pelätty viesti tuli: -Hän nukkui yöllä pois. Puolentoista kuukauden ajan jatkunut,  pienen operaation komplikaatiosta alkanut kärsimys päättyi. Päättyi lahjakas, aktiivinen elämä kuin turhaan. Myös omaisten puolentoista kuukauden piina taittui. Alkaa asioiden järjestäminen ja toisenlainen aika. Kuoleman keskeisin olemus on sen lopullisuus. Siihen on vaikea uskoa ja tottua, kun useimmat muut asiat elämässä voivat muuttua ja kehittyä. Kaikki muistuttaa hänestä, joka ei enää mitään tarvitse eikä käytä, ei missään näy. Askeleet eivät koskaan enää kuulu ovelta. Puolison elämästä putoaa toisen osuus pois ja elämä tuntuu tyhjältä pitkän aikaa, varsinkin sitten kun välttämättömät asiat on hoidettu.

Kuinka lohdullista on ajatella, että siellä taivaan niittyteillä veljekset, kasvinkumppanit ja sydänystävät, nyt taas diskuteeraavat ajan kanssa tai ajattomasti, kuljeksivat kädet selän takana astellen, iloitsevat toistensa näkemisestä, onnittelevat toisiaan, että välttivät vanhuuden heikot vuodet. Kummankin elinikä oli 69 vuotta 5 kuukautta. 

Kuinka lohdullista olisi uskoa ja luottaa rakkaiden jälleennäkemiseen taivaan ilossa ja jumalallisen, ajattoman rakkauden ja kirkkauden  täyttämässä  mysteerissä. Usko on sitä, mitä pitää mahdollisena, on yksi uskon määritelmä. En tiedä, pidänkö  mahdollisena tuonpuoleista elämää, sitä että kaikki ei häviä kuolemassa, mutta hartaasti toivoisin niin olevan. Kun näkee elämän pakenevan ja kuoren jäävän, tuntuu että jonnekin se ihmisen sisin sisältö, ydin lähtee ja siirtyy. Että sielu ja sen kauneus ovat olemassa ja jatkuvat toisessa todellisuudessa. Se on kuva, joka eniten antaa lohtua kuoleman edessä.

 

Se on Se!

Minä olen vuosikymmenet kaivannut lapsuuskodissani ollutta repaleista kertomuskirjaa. Luultavasti isä oli saanut kirjan poikakerhon pitämisen takia. Yksi lause on ollut mielessäni aina: " Sama kuu loisti paratiisissakin". Se lause avasi minulle historian, maantieteen ja avaruuden perspektiivejä. Kirjasta puuttuivat kansi ja alkuosa. Oli vaikea etsiä, kun en tiennyt kirjan nimeä. Nyt tuli vastaani kirjaston palvelu "Kysy kirjastonhoitajalta", jota en ole ennen huomannut. Kuvailin, mitä hatarasti kirjasta muistin. Ja vastaukseksi tuli yksi mahdollisuus. Se on Irja Klemolan kokoama kertomuskirja partiotytöille "Nuotion loimutessa kerrottavia tarinoita", Suomen Partiotyttöliiton julkaisu vuodelta 1934.

Tilasin sen Seinäjoen kirjastosta ja sain sen eilen kirjastoautolta.

Se on se! Sieltä löytyi luku nimeltä Toivo. Lauseeni toistuu siinä seitsemän kertaa. Kertomus käsittelee  tuhon ja toivon taistelua ihmismielessä

 Metsän eläimet keskustelevat myrskyn raivotessa. Kuu edustaa rauhaa, toivoa ja rakkauden voimaa.

Tunsin syvää iloa lukiessani noita rivejä, joita lapsena luin. Tilasin kirjan Antikvaarista. 

Kirjasta löytyi muitakin tuttuja tarinoita. "Peikko, joka halusi tulla ihmiseksi" oli mielessäni muuttunut, mutta lukiessani muistini avautui noin 65 vuoden takaa. "Juuri kaipuu tulla ihmiseksi sitoo meidät kaikki toisiimme". 

"Yksinäinen partiotyttö" ei ollut muistissani, mutta lukiessa tiesin, mitä lopussa tapahtuu. "Neitsyt Maarian avaimenvartijan" olen lukenut muualtakin.

Kirjassa ei ole yhtään kuvaa. Osa kertomuksista on aika pitkiä ja yksitoikkoisia, olivat varmaan nelikymmenluvunkin tytöille.  Osa soveltuisi ehkä vieläkin partioretkien iltanuotiolle, ellei uskonnollisuus sitä estäisi. Kertomusten sävy on vahvasti eettinen tai uskonnollinen, elämän syviä kysymyksiä pohtiva, kieli monimuotoista ja vaikeatakin lapsille. Niissä ei lapsia hemmotella helpoilla kuvilla tai kevyillä, pinnallisilla jutuilla.

Kirja on kuin suora viesti viisikymmenluvulta. Se avasi ikkunan lapsen mieleeni ja kuinka imin itseeni, mitä sain luettavaksi. Luettavaa oli kotona vähän. Koulun kirjasto sitten avasi laajemmat tarinat. Siltä ajalta olen hankkinut aiemmin itselleni "Haltiatunturin lapset". Orpolasten pelastautuminen ehkä loi perustan ammatillisen motivaationi syntyyn.

Tästä kuutarinasta taisi alkaa kuun ja kuutamoiden ihailuni ja se rauhaisan ilon kokemus, jonka kuun ilmaantuminen luontomaiseman ylle minussa herättää. 

Kun vielä voin

On jotenkin merkillisen viihdyttävää olla täällä maan sydämellä keskitalven säissä. Pakkanen on hiiviskellyt seinien läpi viime päivinä. Eilen lumi oikein hohteli laskevan auringon himmenevässä, punertavassa valossa. Nyt on vain viisi astetta pakkasta, mutta puuskittainen puhuri lennättää lumia puista ja hangilta, niin että ilma on sakeana valkoisia hiutaleita. Tuuli kohahtelee nurkissa. Linnut pyrähtelevät syömässä ruokintalaitteiden ympärillä ja pujahtavat välillä kuusten sisään suojaan lumipöllyltä. Niitten pitää pärjätä ulkona kaikissa säissä, pienten ja isompien. Päivän pitenemisen huomaa täällä selvästi. Kuuseni valot syttyivät joulun aikaan kahdelta, nyt alkaa viideltäkin olla vielä valoa. 

Olen nauttinut pitkistä aamuista. Yöni vaihtelevat, mutta aamulla nousen tekemään tulen puuhellaan. Siinä kahvivesikin pian kuumenee. Aamupalan ja kahvin jälkeen loikoilen lämpenevässä kodissa pari tuntia lukien puhelimelta tai Ipadilta IlkkaPohjalaista, Keskisuomalaista, Hesaria, Iltasanomia, Google- uutisia, Facebookia ja torstaisin  Lapuan Sanomia. Sitten vasta nousen ja pikapuoliin suuntaan ulos hakemaan puita ja ulkoilemaan.  Onnittelen itseäni, että olen näille päiville asti saanut elää! Kovin pieneksi vain käy vaihteluväli, kun tottuu suppeaan elämään. Jos on pienikin meno, kuten tänään kun kävin "kylällä" asioilla palvelukyydillä, on kuin matka-aamu, johon vatsa reagoi. Vatsa on konservatiivi. 

Joskus muuten muistaa yllättävän hyvin, vaikka enimmäkseen se on päinvastoin. Minun piti hakea HalpaHallista vain kofeiinitonta kahvia, mutta tulin ulos kahden kassin kanssa. Muistin siellä kaiken, mikä on talven aikana käynyt mielessä: umamia (tutustumiseksi), etikkaa, soodaa, pölyhuisku ,(niitä on taas), pullasuti (silikoni)kaupunkikotiin, kuminauhaa (varalla), leipäjuustoa ja rusinoita piimävelliin, linnuille siemen-pähkinäsekoitusta ym. Löytyi HyggeWool Mustikkamaito- lankaa, jota ei Jyväskylästä eikä verkkokaupasta löytynyt. Takkejakin vilkaisin, mutta ei sytyttänyt nyt. Monitoimikauppa on kyllä arvossaan. Niitä ei enää joka paikassa ole.

Sama minulle on, missä olen, mutta tähän aikaan vuodesta olen yleensä ollut kaupungissa.  Olisin sielläkin ihan mielelläni ja hoidettavia asioitakin  kertyy,  mutta siirtymät eivät ole mieluisia. Tupa sitten taas kylmenee. 

Täällä on kuin koronakätkössä. On ollut ilo tavata ystäviä. Ehkä olen ollut täällä enemmän myös siksi, kun vielä voin. Useat ystävät ovat yllättävän, pelottavan terveystutkimuksen tai vakavan sairauden piirissä, yrittäen hallita mieltään odottaessaan uusia vaiheita. Tutkimuksissa kulkeminen ja tulosten tai muutosten odottaminen sitoo kaiken energian. Jonain päivänä olen itsekin taas siinä kehässä ja silloin pitää olla sotepiirinsä alueella. Olen nauttinut tervehtymisestä vaikean puolitoistavuotisen sairastamisen jälkeen jo kolmen vuoden ajan, mutta samana ei elämä aina pysy. Sen tietää.