Jäähyväisiä

Kyllä se pysäyttää aina, kun kotipuolesta kuuluu kuolinuutisia. Ne voivat olla hyvinkin erilaisia. Yhden elämä tulee päätökseensä hitaasti, hitaasti kuihtumalla, kevenemällä, kipuillen. Toinen lähtee käymään lapsensa luona autolla ja elämä loppuu hetkessä tien päällä, kesken kaiken. 

Moni meistä saa varoitusviestejä, kun oma keho antaa merkkejä heikkenemisestä ja vaurioista, kivuista. Joku torjuu ne pelottavina, toinen masentuu, pelko voi hallita elämää, moni pystyy ajan myötä hyväksymään. Elämää ei voi hallita, vain ajoittain niin voi kuvitella. Mikä tv- ohjelma se olikaan, jossa oli laskettu, kuinka monta vuotta voit lisätä elinaikaasi tekemällä niin ja noin? Meiltä ei myöskään kysytä, kumman valitset loppuelämääsi; omaishoitajuuden vai puolison äkkikuoleman. 

Syksyllä sanotaan jäähyväisiä kesälle, valolle ja lämmölle. Mökkijärvellä ilotulitukset toivat elämää ja pauketta elokuun lopun yöhön. 

Nyt katsotaan syksyyn päin. Vielä on kauniita päiviä, värejä, marjoja, omenoita, viljaa, perunaa maassa, kiitoksen aiheita, myrskyä, elämän taistelua.

Valokuva tyttäreni.

Ajan ja paikan liikkeitä

Olin hauskoissa juhlissa, jonka monikymmenpäinen osanottajajoukko oli ollut tekemisissä yli 50 vuotta sitten opiskeluaikoina. Kaikki olivat tunteneet mieheni, joka meillä oli se yhteiskunnallinen osallistuja. Minulle oli neljä pariskuntaa tuttuja ja mieluisia tavata pitkästä aikaa. Epäröin osallistumista, mutta arvostan, että myös leskiä oli kutsuttu. Useinhan kuulee, että kutsut loppuvat, kun toinen kuolee. Tunsin suorastaan nuortuvani, kun puheissa ja muisteloissa palattiin kuusikymmenluvulle. Monet kiittelivät mieheni vaikutusta omaan ajatteluunsa ja herättelivät hänen muistoaan eloon.

On se arvokasta, että joku järjestää juhlia toisille ja osaa tehdä sen taitavasti ja leppoisasti. Itse olen niin kummallisen saamaton, ollut jo kauan, että yhdenkin ihmisen kutsuminen siirtyy ja siirtyy. Perhevaiheen alkukymmeninä vieraita kyllä kutsuttiin useinkin. En taida olla ainoa, jolla on tämä vaiva.  Mieluista minulle kuitenkin on, että joku ilmoittautuu tai tulee vaan, varmuuden vuoksi vaikka pullapussin kanssa. Viime viikolla tulikin kolme sukulaista, halusivat vain tulla pihaan käymään. No kyllä tuvassa kahviteltiin. Heistä oli silminnähden mukavaa istua tutussa tuvassa pitkästä aikaa. Olen liikaa yksin, jotenkin mökkihöperöidyn aloilleni ja vain odotan, että joku tulisi käymään. Kissakin odottaa ikkunalla ja katsoo tielle. Luulisi, että tälle asialle voisi itse jotain helpostikin tehdä.

Olen ollut kaupunkikodissa vajaan viikon. Kerrostalokoti pärjää itsekseen pitkiä aikoja. Kuljen lyhyitä reittejä kauppaan, apteekkiin, terveyskeskukseen, uimahallin, lenkkimaastoon, kirjastoon, mutta olen kuin kahden maan kansalaisena, vaikka tyttären perhe kiinnittää minua tänne. Siirtymät eivät ole automaattisia kumpaankaan suuntaan

Vielä ei ole kesä ohi, mutta kaupungissa se ei tunnu samalta. Lähtiessäni otin kuistin ikkunasta kuvan. Laitoin sen Mummonmökit- facebookiin. On tullut yllättävästi  liki kolmesataa tykkäystä ja ihailevia kommentteja ryhmäläisiltä, joista osa vasta haaveilee vanhasta tuvasta maalla. Pitää itsekin muistaa huomata, jos saa elää jotain unelmaansa, kuten maalla vanhassa talossa vietettävää aikaa. Ja huomata myös asioiden muut puolet kuin senhetkiset tunnelmat.

Lempeästi syksyä kohti

Joskus mieli on leppoisasti rauhassa, sovussa itsensä kanssa. Täällä Torpassa ja pihoilla on hyvä kuljeskella ja puuhailla pieniä, ajankohtaisia toimia, nauttia lämmöstä ja tuulesta, hiota ilmankosteudesta heti, kun jotain tekee, lämmittää pesuvettä saunan padassa. Jäljellä olevat aurinkolyhdyt syttyvät illan pimetessä. Aivan itsekseni olen päiväkausia, mutta mielessä on kuitenkin menneitä ja tulevia, lapsenlapsen jättämät asetelmat siellä täällä ja tulevat pikku juhlat nuorempia aikoja muistellen. Olen huomannut, että viidentenä totaalierakkopäivänä olo alkaa kuitenkin tuntua ahdistavalta ja  yksinäiseltä.

Aioin olla saaressa pidempään, kun siellä oli niin ihana olla, mutta läheisten huoli myrskystä sai minut lähtemään ennen tuulen kovenemista. Olisi siellä pärjännyt. Nyt en tiedä, onko vanha kelomänty pysynyt pystyssä, kun tuuli  tuli  poikkeavasta suunnasta.

Vietin sitten myrskypäivän sisaren kaupunkiasunnossa ja sään salliessa kuljeskelin "kylällä", kävin kirppareilla, ostin hameen, puseron ja polvipituiset housut. Huomasin, että onhan tässä oltukin syrjäkylillä näkemättä ketään ihmisiä. Maanantai-illan helteessä talutin erästä ikäistäni naista pienen koiran kanssa portaita alas jokirantaan kirkon lähellä, hänellä kun oli ollut lonkkaleikkaus. Jäimme penkille juttelemaan pitkäksi aikaa. Emme tunteneet toisiamme eikä nimiä mainittu.

Lapsenlapsi odottaa tässä mummolassa, että käydään mustikassa ja kaivetaan perunoita mullasta. Niin tehtiin nytkin. Juuri nyt on mukava koota pientä satoa, ottaa vitamiinit suoraan marjapensaasta ja laittaa niitä talveksi talteen. Krassi ei meinannut itää millään, mutta nyt se alkaa kukkia, suosikkini. Minulla muutoin kukkivat nyt vain hyväntuoksuiset suopayrtti, tatar ja kultapiisku sekä ruusupensas. Tein niistä 

tuoksuvia kimppuja maljakoihin. On onni saada olla lähellä luontoa tai sen sisällä. Sen terveysvaikutuksista oli taas jotain uutta tutkimustietoa. Miten elävät ne suurkaupunkien ihmiset, jotka eivät näe luontoa juuri koskaan?

Näin unta, jossa jouduin nojaamaan tungoksessa kookkaaseen mieheen. Sanoin, että tämä on tuttua. Ahtaus työnsi meidät vierekkäisiin lepotuoleihin, se oli ehkä laivalla. Huomasin, että mies oli surullisen näköinen. Kosketin hänen hihaansa ja pyysin anteeksi jotain, millä olin häntä loukannut. Hänen ilmeensä avautui vähän. Hän alkoi vaikuttaakin Sepolta. Tiesin, että saisn hänet helposti tuosta sulamaan. Heräsin. Yritin pitää kiinni unesta ja pitkittää sitä läheisen vuorovaikutuksen tuttua tuntua, joka unessa oli. Tuntua, jonka olin jo melkein unohtanut ja jota en enää tule kokemaan. 

Elämän kiertokulku on läsnä. Se pitää hyväksyä, tyytyä siihen, mitä vielä on ja löytää ilonsa siitä. Kaura ja ohra ovat monilla pelloilla jo vaalenneet ja kypsymisen tuoksu tulee nenään.

Onnen päiviä

Pojan tytär Helsingistä on kaivannut torppamummolaan ja erityisesti sen vintille. "Vintti on täynnä aarteita", hän kertoi kaverilleen keväällä.  Puolitoista vuotta on kulunut edellisestä käynnistä eikä käynti tänäkään kesänä sopinut aktiivisen perheen ohjelmaan.Tyttö sai kuitenkin puhutuksi  toisen mummin saattajakseen ennen koulun alkua. Kummitätikin tuli paikalle. Kolmen päivän mummolavierailu oli kaikille iloista, onnellista ja rentoa yhdessäolon aikaa. Lapsi muisti kaikki leikkitavarat ja niiden paikat eri puolilla taloa. Kaikki ulkorakennuksetkin käytiin läpi. Istuimme paljon avovintillä hirsiseinien ja pärekaton suojissa, kun oli sopivan lämmintä. Lapsi puuhaili lakkaamatta, tarjoili meille kahvia pikku kupeista, kuljetteli nukkeja, kuunteli aikuisten puheita, kysyi välillä vieraita sanoja, maalasi, pukeutui nuoruusvaatteisiini. En ottanut valokuviakaan, olin niin mukana näissä harvinaisissa hetkissä. Saunottiin, oltiin paljussa kauan, kehitettiin laaja fantasiakilpailu. 

Elokuun toisen päivän iltana pidettiin 8. vuosipäivän muistohetki. Sytytin kynttilän ja luin ääneen mieheni puheen lapsen nimiäisissä kesäkuussa 2015. Lapsi kuunteli tarkkaan papan sanoja. Häntä kiinnosti pohtia erityisesti lausetta:- Lapsen ei tarvitse olla vain ilona vanhemmilleen. 

Vieraitten noustua junaan en ollutkaan väsynyt, vaan pakkasimme tyttäreni kanssa nopeasti loput ruokatavarat ja muut tarpeet ja hän ajoi mökkirannan kautta kotiaan kohti. Pääsin saarimökille, jossa heinäkuu on mennyt ohi kenenkään sinne ehtimättä.

Nyt istun kuistilla ja katselen järven pientä lainehtimista edessäni. Koko ajan kuuluu solahtava veden ääni, kun vesi supsahtelee rantakiviin, välillä kuuluu aina vähäinen pehmeä loiskaus. Muutoin on aivan hiljaista. Yöllä näkyi rantamökeistä jokunen valo. Sade on turvottanut sammalet tuuheiksi. Odottelen uusia sateita. On mukava kuunnella, kun sade ropisee tai kohisee kattoon. Kohta taas kirkastuu ja aurinko luo läikän lattialle.

Olen viime aikoina ajatellut sosiologi Lars Törnstamin vanhuusteoriaa eli gerotransferenssia. Kirjoitin siitä kaksi kertaa tämän Neljännen portin alussa. Vanha ihminen saa elää omilla ehdoillaan, terveytensä mukaan. Ei tarvitse mitata itseään keski- iän kriteerein niinkuin aktiivisuusteoriassa. Eräs tuttava sanoi: - Olen niin alkanut nauttia yksinolosta. Kuuntelen klassista musiikkia hyvistä laitteistani, luen hyviä kirjoja, kirjoittelen henkilökohtaisia muistelmia kaiken tietokirjoittamisen jälkeen. Ulkoapäin se voisi näyttää vetäytymiseltä, jopa masennukselta, mutta sisältä katsoen se on omaa rauhaa, tilaa pohtia elämän kulkua, ajatella entisiä ja tulevia sukupolvia ja omaa paikkaa niiden ketjussa, ajatella kuolemaa ja heikkoutta, on hyväksyä ajan kulku, levätä tarpeen mukaan. Luonto voi tuntua läheisemmältä ja avautua enemmän. Tämä tuntuu vapauttavalta, helpottavalta. Suuri lahja on, kun joskus energia riittää sosiaaliseen toimintaan ja yhdessäolo onkin lepoa.