Yksinään

Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin tai tulemaan ollenkaan.

Osaan taas iloita näistä tutuista, kauniista asioista, se on palannut. Vähän väliä avaan puhelimeni kameran. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, etenkin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Pitää opetella itse täyttämään päivänsä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Osaan kyllä moittia siitä itseäni. Usein menee päiväkausia, että en näe yhtään ihmistä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös vapaata  aikaa puheluihin tai tapaamisiin. 

On toisenlaisiakin päiviä, jolloin ilmenee tai saa aikaan ohjelmaa ja menoa, kuten tänään pyöräretki  9 km päähän Avoimet Kylät- tapahtumaan.

Paljonhan viihdytän itseäni  lukemalla, usein kevyesti dekkareita tai  lähihistoriaan sijoittuvaa, kuten viimeksi Eeva Kilven hyviä sota-ajan romaaneita lapsen näkökulmasta. Otin hyllystäni uudelleen edesmenneen suomalaisen  ortodoksinunna Kristodulin (Anna-Leena Lampi) kirjan Rukouksen virta (2008). Siinä puhutaan toisenlaisesta rukouselämän kehittämisestä kuin on avunpyyntörukoilu ihmisten ongelmien puolesta. Pitää laittaa ensin huolet syrjään, kun aloittaa Jumalayhteyteen pyrkivän sydämen rukouksen opettelun. Sitä varten jotkut menevät luostariin eliniäksi. On jotenkin vaikuttavaa lukea siitä tai nähdä televisiossa filmi ruotsalaisen Martan nunnaluostarivalinnasta. Tässä minun luostarissani ei ole niin syvällistä ohjelmaa. 

Maalausurakka odottaa

Pitäisi maalata ulkorakennusten korkeat ovet, kahdeksan kappaletta. Kahdeksantoista vuotta sitten itse laitettu maali on auringonpaisteessa pahasti kipristynyt ja urittunut.  Uusi maali suojaisi ovilautaa. 

Näyttää ensin,  että vanha maali irtoaisi helposti, mutta  ei, enimmäkseen on liian tiukassa. Kaapimalla on yritetty, muutkin kuin minä.  Homman on kuitenkin luvannut hiomalaikalla tehdä eräs monitoiminen kylänmies. Maalaamaan on luvannut tulla tyttären perhettä. Okrankeltaisen neljän öljyn maalin saanti on varmistettu. Ongelmana on ajoitus: Pitäisi olla sateetonta, niin että puu pysyy kuivana ja asianosaisten pitäisi ehtiä lähes yhtä aikaa paikalle, tyttären kahdensadan kilometrin päästä ja kylänmiehen muista töistään.  Ensimmäinen ja toinen aika on jo siirretty. Nytkin sataa. 

Parasta olisi, kun itse paikalla olevana tekisin koko homman vaikka ovi kerrallaan sään salliessa, raapisin maalin ja maalaisin samantien. Ei se kaapiminen vain onnistu, käsi ei kärsi eikä maali irtoa kunnolla. 

              Tätä on kaavittu

Maalaaminen kai sujuisi nytkin niinkuin vuonna 2008. 

Vaihtoehtoina on, ettei maalatakaan, näyttäähän se kaukaa katsoen keltaiselta. Tai ostan koko homman maalausfirmalta. 

Pystyisinkö itse vielä tekemään tuon maalausurakan itse? Aina ei tiedä, onko kielteisessä kannassa kyseessä saamattomuus  vai  vanhan väsyminen ja lupa luovuttaa entisistä. Sitä voi tässä makaillessa arvella.

Kesä on kaksi viikkoa varhaisemmassa kuin viime vuonna, se näkyy viime vuoden juhannusblogistakin. Juhannusruusujen nuput alkavat  avautua, syreeni on jo pitempään tuoksunut pihapiirissä.

Minulle on tullut uusi harrastus tai tapa: Istuskelen pitkään pihalla puun alla tai verannalla. Istun vain niinkuin etelämaiden valokuvissa muorit mustissaan penkillä seinän vieressä.  Katselen, haistelen ja kuuntelen. Käki kukkuu kaiken aikaa. 

Taitaa tämä kuva olla lähempänä totuutta kuin tikapuilla kiipeilevä maalari.

Luonnon kevätkesää

0n se ihana, tämä kevätkesän valo. Aamulla tervehtii tuvassa vihreyden läpi tuleva kirkkaus, illalla myöhään voi makailla sohvalla ja katsella laskevan auringon punasävyistä valoa isojen puitten latvoissa. Esikot ja lemmikit leviävät nurmella. Voikukka lisääntyy  vastuttamattomalla voimalla viereisiltä pelloilta. Kylmää ja pimeää talvea ei tarvitse muistaakaan.

Vielä sain tämän nähdä. Keväät käyvät yhä arvokkaammiksi.

Västäräkkipari puuhaili iloisina pihalla, tehden pesää autokatoksen katonrajaan. Kun palasin matkalta, ei lintuja näkynyt.  Pesä oli riivitty auki. Tikka tietysti, se tässä pihapiirissä häärii.  Tänä aamuna kuitenkin pyrähteli parvi pieniä västäräkkejä ulkorakennuksen katolla. Jossain toisessa kolossa oli pesintä onnistunut.  Pääskyjen kaunis lentokaari pihan yllä puuttuu eikä langalla istu ketään.  Pesärakennelmat ovat monena vuonna kokeneet ikävän kohtalon.

Metsälenkkini taitavat taas olla tauolla. Ihan lähellä pellolla on hiljattain nähty nuori erauskarhu yksinään. Emolla on varmaan uudet pennut. Niiden keskelle en halua joutua. Viime kesänä lähipellolla nähtiin susipariskunta keskellä päivää. Hetken aikaa niitä pelkää näkemisten jälkeen, sitten haluaa taas unohtaa ja kulkea metsämailla, viimeistään marja-aikaan. Itse en ole nähnyt kettua ja metsäkaurista isompaa.

Miten minun käy?

Kuolinilmoitusten lueskelu on ikäisteni harrastus. Huomiota kiinnittää eliniän jatkuva nousu. Yli 90, yli 100, ainakin yli 85.

Millaisia ovat sitten loppuvuodet? Tunnen monia yli 85- vuotiaita, jotka edelleen asuvat kotona. Osa toimii melkein kuin ennenkin, osa on välillä sairaalassa erityisesti kaatumisten tai polvileikkausten takia. 

Viimeiset kaksi elinvuotta ovat niitä, jolloin runsaimmin tarvitaan ympärivuorokautista hoivapaikkaa. Millaiset loppuvuodet lienevät kuolinilmoitusten nimien takana? Kuinka pitkään he ovat olleet avuttomina?  Tunnen monia ennen niin toimeliaita ihmisiä, joiden tiedän muistisairaina lojuvan tai vaeltelevan jossain palvelukodissa. 

 Mediassa kuullaan jatkuvasti laiminlyönneistä erityisesti hoitokodeissa. Kotipalvelujen varassa elävien päivistä tulevaa tietoa värittää kiire ja välinpitämättömyys.  Suuri ongelma ja turvattomuuden ydinkohta on se, että ympärivuorokautiseen hoivaan ei pääse, vaikka kotona ei enää millään keinoin pärjää. Suomilaman kärsijöitä olemme me suurten ikäluokkien vanhukset, joiden tieltä vähennetään ympärivuorokautisen hoidon paikkoja, vaikka pitäisi voimakkaasti lisätä. Lukumäärämme  lisäksi pysyttelemme hengissä entistä pitempään.

Vanhushoiva on eniten omaisten varassa, omaishoitajina tai kauempaa apuun kiirehtien, usein väsyneinä ja ristiriitaisin tunnoin avunantoon joutuneina. Onhan siitä minullakin vuosien kokemusta, toinen apusuhde kiitollisena, toinen vaikeammin. Itse ei  haluaisi rasittaa lapsiaan,  mutta jos muutakaan turvaa ei riitä, mihinkähän he joutuvat kietoutumaan? 

-Miksi tavoitella pitkää ikää, jos ei vanhana saa hoivaa, sanoo gerontologian professori emerita Marja Jylhä. 

Miksi koettaa huolehtia jalkojen voimasta ja ravitsemuksestaan ja lääkkeistään? Varmaan toive on, että voisi mahdollisimman suuren osan elinpäivistään viettää omatoimisesti, niin että yhteiskunnallisen avun tarveaika olisi mahdollisimman lyhyt osa elinkaaresta. Olisiko parempi, että olisi sairas ja  jättäisi sen  hoitamatta tai ei lähtisi leikkausten kierteeseen? Mieheni kammosi pitkään toisten varassa kitumista vanhana. Hänet pelasti siltä kauhulta ja myös koko vanhuudelta  äkkisairaus, verenvuoto, joka vei hengen muutamassa päivässä. Aivan liian varhain, 69- vuotiaana.  

Viime aikoina on puhuttu myös vanhusten ylihoitamisesta sairaaloissa.  Hoitotahdossani omakantaan kirjattuna on elvytyskielto ja sellaisten operaatioiden kielto, jotka eivät voi johtaa parantumiseen, vaikka vähän elinaikaa lisäisivätkin. 

Joskus on tullut mieleen, että jättäisi jossain myöhemmässä vaiheessa lääkkeet pois ja sydäninfarkti lopettaisi elämän nätisti. Mutta siinä voisikin käydä niin, että tukos tulee aivoihin ja loppuelämä on aivovammaisen avuttomuutta.  Vanhusten itsemurhia on vuosittain noin 200. Olen tuntenut yhden ihmisen, joka lopetti elämänsä tukehduttamalla itsensä muovipussiin, kun vielä pystyi sen kotona tekemään. 

Päivä kerrallaan, tätä päivää eläen ja uutta edunvalvontavaltuutusta hankkien elellään. Mutta se mentaalinen itsesuoja, etteivät nämä lopunajan vaikeudet minua oikeasti koske, on alkanut rapistua.

Kuolinilmoituksissa ainakin maaseudulla lukee usein: -Äitimme hyvästä hoidosta lämmin kiitos hoitokodin henkilökunnalle. Ehkä kaikki ei olekaan niin huonoa ja turvatonta?  

J.K.  Nämä ajatukset virisivät professori Jylhän lausumasta, mutta muutoin iloitsen raikkaasta kevätsäästä, koivujen heleänvihreästä, käen kukunnasta ja iloisesta äänestä puhelimessa.

Sataa laariin

Viimeinkin tuli sade, kevään ensimmäiset lätäköt ja kohina vintillä peltikatossa! Edellisiltana myöhään lähipelloille kylvettiin viljansiemen, nyt sade saattaa sen kasvuun. On hyvä olla täällä pellon reunalla näkemässä suomalaisen ruuan perustuotantoa ja luonnon vaikutuksia siihen.

Minä taidan tänä vuonna kokeilla 

metsäperunaa, vähän vain. On kiva tunne saada muutaman kerran itse kasvatettuja perunoita pataan. 

Sain sittenkin yhden urakan tehdyksi, kaivon ympärille kasvattamani sekalaisen kasvuston poiston. Nyt otin kunnon suihkauksen Dinitiä, ennenkuin tartuin lapion varteen. Ja kas kummaa, minulla olikin voimia toisin kuin aiemmissä yrityksissä.  Sain pikku hiljaa puretuksi tiheän juuriston täyttämää tiivistä,  parinkymmenen sentin paksuista leveää kohopenkkiä ja työnnetyksi kymmenisen kottikärrykuormallista maata navetan taakse. Kylvin paikalle ruohon siementä ja nyt sekin ala saa vettä. Kiva, kun joskus saa jonkin pienen jutun tehdyksi, vaikka enimmäkseen annan asioitten olla.

Kyllähän tämä nitron vaikutus kertoo, että sydänsuonissa on ahtaumaa. Ei pidä liikaa ponnistella. Tunnen jotenkin rinnassa, kun pitää hiljentää. Pitänee alkaa taluttaa pyörää ylämäessä. 

Nukun lähes joka päivä päiväunet, kun lounaan jälkeen alkaa kovasti väsyttää. Käyn puusohvalle, vedän viltin päälle ja laitan äänikirjan viemään ajatukset. Varmaan toista vuotta jo olen tämän lisälevon tarvinnut. Nyt on alkanut väsyttää illansuussakin, kun syön iltapalaa, mutta sitten virkistyn. Yöuni ei ole kai sen heikompaa kuin ennenkään, mutta enemmän sitä saisi riittää.

Kaupungissa näin, että ikäihmisten asuttaman naapuritalon kaikki valot sammuvat puoli kahdeksan ja puoli kymmenen välillä. Harvan valot syttyvät aamulla ennen seitsemää. Minä menen nykyään nukkumaan yhdeltätoista. Varmaan levolle meno voisi aikaistua minullakin. Pitää nyt kuitenkin Euroviisujen  semifinaali katsoa Suomen esitykseen asti...

Metsäretkeilyn jatkoa

Lauantaiaamuna lähdin pyörällä siihen suuntaan, jossa asfaltti alkaa muutaman sadan metrin päässä. Kohteeni oli metsäautotie, joka nyt on ajokunnossa, kun viimeisestä lanauksesta on kulunut muutama vuosi. Kivet ovat siirtyneet autonpyörien reiteiltä sivuun. Halusin etsiä kohdan, jossa eilisen metsäretkeni mailla kulkeva vanha tienpohja tulee metsätielle. Karttasovelluksen avulla se löytyikin ja kävelin sitä, kunnes näin kalliot toisesta suunnasta. Olin ikäänkuin enemmän kartalla täällä.

Pyöräilin metsäautotien päähän ja palasin samaa reittiä. Toista kautta pääsisi ympäri, mutta osa reittiä olisi se sepelitie.

Oli hienoa ajella rauhassa ja haistella metsän raikkaita tuoksuja, suonpohjia, mäntyjä, propsipinoja. En ajatellut susia enkä karhuja, en Trumpia enkä Putinia. Näin vain kurkiparin seisomassa tiellä ja lähtevän siitä lentoon.

Välillä istuin ja söin eväät, simaa ja peltileipää. Tunsin olevani voimissani, nuortunut, kuin elämänpyörä alkaisi pyöriä takaisinpäin. Tuli mieleen uusia hankkeita, vaikka että haluaisin ostaa naapurikylästä lapsuuden kotimökkini takaisin ja kunnostaa sitä. Pyörämatkaa tuli 13 kilometriä. Oli kuin kesäkuinen sunnuntai.

Joopa. Viime viikolla aloin purkaa pois kaivon ympärille vuosien mittaan kasvattamaani leveää kukkapenkkiä. Se on täynnä vuohenputken ja suopayrtin ja vuorenkilven sitkeitä juuria, muut istutukset tukehtuvat. Pikkutalvio ja kielo yhdellä reunalla menestyvät. Kaivonympärys on kai myös kylmä kasvupaikka.  

Mutta lapio on kovin raskas. Parin lapiollisen jälkeen nousee hiki, voima loppuu ja pitää istua kaivon kannelle. Ajattelin, että puran sitä kovaa penkkiä vain kottikärryllisen päivässä, mutta kun tuntui rinnassa niin, että piti selvästi ottaa nitroa, päätin luopua. Pitää odottaa nuorempia kaivajia. 

Ei se elämänpyörä käänny. Mahdilluset uudet alut ovat vain vanhustenhoidon etappeja.

Metsäkävelyllä

Minulla on nyt uusi suunta kävelylenkeille, kun maantie on sepelin peittämä. Läksin  ohi kulkevaa pikkutietä lähitalojen taakse metsiin. Sieltä löytyi kauniita mäntymetsiä ja yllätykseksi hienoja kallioita. Metsätöitä ei ole tehty lähivuosina, joten maassa ei ole puunrankoja, vaan maastossa pystyy vapaasti kävelemään. Kun kallion takaa puiden välistä kuulsi korkeampi kallio, muistui jopa mieleen muinainen nousu Haltille. 

Jäkäläkalliot ovat niin kauniita  löytöjä,  kutsuvat pysähtymään ja lepäämään metsän hiljaisuudessa. Pitää joskus ottaa eväät mukaan. Lintujen viserryksiä kuuluu  kaiken aikaa. Nyt jäkälät sortuvat rutikuivina askelen alla, kun ei ole koko keväänä satanut muuta kuin kahden päivän lumen. 

Eihän minulla tämän parempaa lenkkimaastoa voi ollakaan, pehmeä, joustava maa jalkojen alla, silmille ja korville luonnon kauneus. Eikä parempaa tekemistä vappuiltapäivän yksinäisinä tunteina.

Luulisin, että äiti ja sisaruksensa ovat lapsuudessaan liikkuneet noissa metsissä, tämä oli heidän lapsuustienootaan. Sata vuotta sitten äiti oli viisitoistavuotias. Maastokartasta löysin niiltä main nimen Kiikkumäki. Oliko sinne rakennettu kiikku nuorten kokoontumispaikaksi? 

Isäni kotikylästä on sitä kautta tullut metsätie tämän paikan ohi ja  nuorena miehenä isä on sitä tietä kuljettanut hevosella viljasäkkejä jokivarren  myllyyn. Liekö posti tuonut kirjelapun, kun äiti on tiennyt odotella ohikulkijaa. 

Syrjäkylän liikennepulmia

Minä olen pyöräillyt 75 vuotta. Kuusivuotiaina opettelimme ajamaan naistenpyörällä. Lastenpyöriä ei ollutkaan. Suuren osan siitä olen ajellut hiekkateitä pitkin, kuten vaikka ilmoittautumaan kansakouluun viiden kilometrin päähän tai  naapurikylään isoäidin luo 15 kilometrin päähän.  

Nyt minä olen kuitenkin melkein motissa, kun ohi kulkeva kuoppainen asfalttitie muutettiin soratieksi. Muutos oli pitkään odotettu, mutta pyöräilijöiden kannalta harmillinen. Tiessä käytetty sora on isoa, terävää sepeliä. Ei sen päältä pysty pyörällä ajamaan. Pyöränkumit kärsisivät myös. Ne joilla on hienompia ja ohuita renkaita, eivät riskeeraa pyöräänsä ollenkaan. Ajan kuluessa sepeli viskautuu auton rengasurien alta sivuille. Silloin silinneellä uralla voi taiteilla ajamaan. Kun väistää autoa, joutuu ajamaan sivustan sepelikasaan ja siinä kaatuu helposti. Sitten taas tie lanataan ja tuodaan lisää sepeliä ja ajourat peittyvät. 

Kävelykin tällä tiellä on ikävää, kun kivet nuljuvat kengän alla. Kuivana aikana pöly nousee. Se on kyllä tuttua vanhastaan. 

Olen lähettänyt valituksia soran laadusta, mutta varmaan turhaan. Toiseen suuntaan onneksi pääsee ajamaan, kun taluttaa ensin pyörää puoli kilometriä. Estyneellä suunnalla olisi kuitenkin tärkeitä kohteita, muun muassa linja- autoreitti viiden kilometrin päässä. Eivät autoilijatkaan tykkää täristävästä tiestä. Että tällaisia liikennepulmia syrjäkylällä.

Metsässä voi kävellä ilman pölyä. Kauniilla mustikkakalliolla tuli vastaan hurja näky Hannes-myrskyn jäljiltä. Näitä näkymiä on Etelä-Pohjanmaalla paljon. On tallella myös kauniita jäkäläkallioita.

Missä olen kotona?

Kahden paikan asukas ei ole täysin kotona kummassakaan. Siirtyileminen estää sitoutumista ja osallistumista. Se myös haittaa kuulumisen tunnetta. Viime aikoina olen tutustunut Jyväskylässä uuteen asuinalueeseen, suhaillut tiheästi kulkevilla busseilla ja asioinut monissa toimivissa palveluissa kuten kuulo- ja näkötutkimuksissa - (kyllä sinä hyötyisit kuulokojeesta) -  ja viereisessä terveyskeskuksessa  ja tietokoneineni Powerin huoltosopimuspalveluissa. Naapurin kanssa käytiin seurakunnan lounaalla  ja huomenna on kirjastossa ikäihmisten asumisneuvontaa ja musiikkia. Uimahallissa joka toinen päivä. Alkoi viimeinkin tuntua, että täällähän minä asun, tämä on kotikaupunkini. 

Nyt kuitenkin on aihetta lähteä taas maalle. Päätöksenteko on kyllä vaikeutunut, jos ei ole ulkoisesti määräävää päivää.  Lähtisinkö silloin vai tällöin, kelailen edestakaisin. Yhteensä kaikki laskien puolet vuodesta olen tähän asti asustellut siellä vanhassa tuvassa. Asetun taas asumaan ja kaupunki etääntyy. Sielläkin olisi keskustassa hyviä tapahtumia, joihin voisi osallistua.  Minulle sanotaan:  - Ai sinä olet tullut käymään. Silloin tunnen olevani vierailija kaikkialla. Enkä minä taksilla lähde luentoja kuuntelemaan.

En ole ainoa kahden tai useammankin  paikan asuja, meitä on paljon. En vain ole tullut tavanneeksi sellaista, jonka kanssa olisin jutellut tuntemuksista. 

Jos asuu pääasiassa yhdessä paikassa ja lomailee toisessa lyhyempiä aikoja,  tilanne pysyy uskoakseni kohdallaan. Eipä tässä nyt voi muuta kuin järjestää taas ajatuksensa, sopeutua ja pitää tätä rikkautena. En minä muutenkaan haluaisi taloyhtiön hallitukseen. Taas laistan vuosikokouksenkin.

Aika muuttaa tilanteen, usein äkillisestikin. Kun voimat vähenevät, elinpiiri kapenee ja palvelujen tarve ⁹korostuu.  

Serkkuni päätti 79- vuotiaana:  -Ensi kesänä eli 80- vuotiaana en enää tule kesäpaikkaani, en jaksa muuttaa sinne huusholliani. Hän oli kuitenkin hyväkuntoinen ja hänellä on avulias mies, joka sanoi, ettei sinun tarvitse tehdä siellä maalla mitään. Serkku piti päänsä, hän halusi pyöräillä kesänkin kaupungissaan ja asua yhdessä paikassa. Hän ei halunnut enää sekoittaa päätään. Ja poika otti halukkaasti paikan haltuunsa.

Pian on minulla taas palvelut ja tilaisuudet 25 km päässä ja palveluauto saatavilla kerran viikossa.  Mutta on vanha hirsinen tupa, kylä, puhdas luonto ja kevään valo. Vielä jaksan tyhjentää jääkaapin, pakata lääkkeet ja laitteet ja lähteä kasseineni bussi-juna-bussi-palveluautomatkalle.

Mutta näin paljon piti valittaa:)

Pääsiäiseen!

Lähikylät ovat aktivoituneet monipuolisesti kyläkoulujen lopetusuhan edessä. On perustettu kyläyhdistyksiä, jotka järjestävät tiedotusta, toimintaa, talopörssiä, jopa uuden kyläkaupan. Kotikyläni alkavan kyläyhdistyksen voimannäyte oli lankalauantain kokkojuhla, johon tuli satoja vieraita. Oli monipuolinen ohjelma ja erinomaisen hienosti rakennettu iso pääsiäisvalakia. Sen katselu vie aina lapsuusmuistoihin, jolloin me lapset keräsimme keskenämme jonkinlaisen pienen valakian lumihangelle. 

Lankalauantai johdattaa hiljaisen viikon tunnelmista Pääsiäisen valoon, kärsimyksestä iloon. 

Kanalani

Olen kauan katsellut, että aivan tyhjänä on hyvä navetta. Siellä oli lehmien lisäksi kanoja, kun olin lapsi. On tilaa ja hyviä orsia ja sontaluukusta saa tikapuut takapihalle.

Niinpä tein reippaan ratkaisun ja hankin kanoja  ja kukon. Nyt on kiva, kun aamulla kohta kuulee kukon kieunnan niinkuin tällaiseen pihapiiriin sopii. Ja munat maistuvat paremmilta kuin kaupasta ostetut. Jospa joskus tulisi pieniä tipujakin!

Uni

Marianpäivän konsertissa esitettiin 11 ihanaa Ave Mariaa.

Yöllä näin unta, että olin kuollut. En tiedä, kuinka se tapahtui, mutta selkeästi tiesin, että olin rajan toisella puolella.  Olin kuitenkin ihmisten keskellä, liikuin ja ajattelin. Välillä paikka oli lapsuuskotini tutut huoneet.

Näin kaiken, mutta värit olivat tummempia tai valo oli tummempaa. Kosketin ihmisiä, mutta ote tuntui hennommalta, ohuemmalta. Puhuin ihmisille ja mielestäni he vastasivat. En tullut tietämään, näkivätkö he minut tai tunsivatko halaukseni. Ajattelin, että liikun ja olen täällä nyt aluksi, mutta sitten siirryn muualle, kauemmaksi. Niin varmaan miehenikin oli aluksi keskellämme, ajattelin. Oloni oli rauhallinen, levollinen. 

Kipuruuhkaa

Onko muille tuttua, että joskus on aivan kivuttomia aikoja ja sitten taas joka paikkaa särkee? Minulla talvi meni nivelten osalta hyvin, mutta pari viikkoa sitten maalla ollessani alkoi oikein kipukausi. Kukaan ei niitä tarkemmin haluaisi kuulla, älkää lukeko eteenpäin, mutta kirjaanpa kuitenkin itselleni.

Yöllä herätti vasemman lavan vuosien mittaan usein oireilleessa kohdassa  uudenlainen kova kipu kuin olisi paksulla kynällä pistetty. Se on toistunut monta kertaa joka yö. Olen nyt  nukkunut sohvassa niin, että saan pönkättyä itseni oikealle kyljelle enkä pääse kääntymään. Se vähän estää kipukohdan ärtymistä.  Panadolia ja joskus nitroakin olen ottanut, kun yöllä tulee epävarmuus vasemman lavan kivuista. Nitro on aina auttanut, vaikka ei se voi sydänperäistä olla. Kai. 

Oikean jalan varpaan alle ilmaantui känsä sen jälkeen, kun kenkä paikattiin ja tuli ahtaaksi. Joka askelen terävää pistosta alkaa vältellä ja virheasennoissa sääri kipeytyi ja lonkkakin. Leikattu isovarpaan nivelkin alkoi aristaa.

 

Oikean käden nivelrikkoinen tyvi kipeytyi myös  ja sitten vasen rannekin alkoi pettää matkalaukkua junaan raahatessani. Sama laukku tuntuu aina vain  raskaammalta kuin ennen. Eikä siinä kaikki, ikenet alkoivat aristaa ja kipuja säteilee suun ympäristöönkin. Vai onko poskiontelotulehdusta?

No nyt olen saanut  jalkaterapeutilta avun varpaille. Silikoniortoosi suojaa arkaa kohtaa.  Hieroja on jynssännyt selkää niinkuin ennenkin monta kertaa. Lavan seutu aristaa nyt. Olen jumpannut kolme kertaa hyvän vesijumpan,  joka toinen päivä aion jatkaa. Lapuan uimahallin iltarauhassa olin välillä ainoana radalla ja nautin selkäuinnista,  katsellen puiden latvoja isoista ikkunoista. Täällä uimahallissa on vilkasta menoa. Pyynnöstäni on toisen altaan kohdalla suostuttu pitämään verhoja auki.  Jumppaillessaan voi katsella korkean vuoren  kaarta, vaikkei se Simpsiö olekaan. Apteekkiin päästyäni ostin ikeniä hoitavaa suuvettä ja tahnaa. Huomenna etsin hammasteknikon, joka pohjustaisi proteesin. Lapualla olisi hyvä, mutta koetan saada nopeammin täältä. 

Kauankohan näita siirtymiä saan vielä tehdyksi ja kummassa olisi parempi? Siis täällä uuden terveysaseman, apteekin ja hoitoloitten kyljessä vai maalla luonnon, hirsitalon, puuhellan ja syrjäkylän rauhan piirissä? Siinä on järki ja sydän vastakkain. Ja lisäksi on se, ettei vanhalla talolla ole enää muita huoltajia kuin minä.

Tänään pääsi jo vähän liikkeelle.

Hommailua

Maalla asustellessa on selvemmin osa harvaakin kylää ja naapurustoa kuin kerrostalossa. Elinpiiri on avarampi. Maalla ilmaantuu aina käytännön töitä tehtäväksi.  On iso onni, kun lähellä asuu monitaitoisia ihmisiä, jotka pystyvät moneen käytännön apuun. Maanvaivaksi tuleminen on kyllä mielessä riskinä, kun itse ei pysty vastavuoroisuuteen.

Minulle tuli pettymys ja vahinkoa,  kun metsänhoitoyhdistys ei korjannutkaan talon lähistöllä olevia myrskykaatoja myyntiin. "On liian vähän, anna jollekin kakkukahveja vastaan". Sellainen arvo tukilla, kun niitä on nyt metsät kumollaan! On niitä kuitenkin otettavissa 20 täysmittaista tukkipuuta lähellä ja  lisäksi paljon pienempää puuta. Onneksi yksi naapuri, joka on monasti auttanut ruohonleikkurin koneasioissa,  oli halukas keräämään puut itselleen. Hän tekee klapeja myyntiin ja lupasi tuoda niitä sitten minullekin. Tai hän tekee niistä lautaa tarpeisiinsa. Ehkä tämä on hyvä näin.

Keväinen tiistai antoi mahdollisuuden lakanapyykin ulkokuivatukseen. Sai pestyksi vieraslakanat kahdessa erässä. Silitys voimistaa ulkoraikkaan pyykin tuoksun. 

Puuhellan kansi on taas siistimpi, kun putsasin sitä liesimustalla. Puuhellahehkutus on ollut tänä vuonna facebookissa suurta, kun Puuhellaryhmä on kasvanut yli 12000 osallistujan. Tulisija tuo turvaa, kun sähköt pettävät, kuten myrsky-yönä todettiin. Heti aamusta siitä leviää tupaan  hyvä lämpö, kun tuli alkaa kohahdella.

Pitää täältä lähteä kaupunkiin jalkahoitoon, kun varpanpäähän on ilmaantunut piikkikänsä. Täällä ovat jalkahoitajat niin työllistettyjä, että odotusaika on monta viikkoa.  Kyllä on vaikeata kävellä välttämättömiäkin, kun piikki pistää joka askelella ja sääri kipeytyy virheasennossa. Pieni vika, harmillisen iso vaikutus.

Lumet ovat sulaneet alas katoilta, pihan jäät ovat osaksi poissa, tuvan ympärillä on vielä lumipeitto. Sulavan lumen raikkautta on hyvä hengittää. 

Valo on onni

Valo on onni, sanoi iltahartauden pitäjä. Siltä tuntuukin, kun harmaan pilvitaakan ja räntäsateen jälkeen maailma kirkastuu, aurinko tulee esiin ja kultaa aamulla ja illalla puitten latvat ja taivaanrannan. Valo tulvii tupaan kolmelta suunnalta. Yöllä on harmainakin päivinä taivas seljennyt ja täysikuu on valaissut pihapiirin ja pellot salaperäisillä valoillaan ja varjoillaan. Piha on liukas, tiet ovat liukkaita, sivutiellä kelkka luistaa. Hankikelejä ei ole. Lumet kohahtelevat katoilta alas. Kovan talven (ja sähkölaskujen) jälkeen kevättalven tuntu on ilo.

Nämä näkymät tänne vanhaan tupaan tulon palkitsevat. Jospa tuo kuntokin, jonka pitkä flunssa romahdutti,  pikku hiljaa jatkaisi kohenemistaan. 

Kumma ajatus

Ensimmäisen kerran elämässä juolahti mieleeni ajatus: Jospa ei tarvitsisi tehdä itse mitään! Että olisi ruoka aina valmiina, muut siivoaisivat, lakanat vaihdettaisiin, olisi kuljetus ovelta ovelle, jos jonnekin pitäisi mennä. Että joku hoitaisi minun asioitani. Että joku muukin miettisi, miksi tämä pahoinvointi ei lakkaa vatsassa.  Että jos ei  huvittaisi tai jaksaisi olla kaikessa omatoiminen ja vastuussa asioistaan, niin ei tarvitsisi.  

Maailman rikkaat asuvat palvelijoiden ympäröiminä, mutta voisinko minä jotenkin saada palvelut, kotiin tuotuina tai asumisena jossain palvelujen keskellä? 

Pitäisi ottaa yhteyttä johonkin hyvinvointineuvolaan, kysellä vaihtoehtoja ja tehdä arviointia. Se taitaa olla pitkä tie.

Jaa, jospa ottaisi vain kauhan  käteen, kun se vielä jotenkin pysyy ja flunssakin hellittää. Uskoisi, että omatoimisuus on elämässä tärkeätä. Laskisi rimaa, jos siinä vielä laskemista on. Laittaisi itsensä liikkeelle.

Makuuperspektiiviä

Pian kaksi viikkoa sitten joku virus löysi tiensä minuun ja häiritsee elämääni ikävästi edelleen. Yskänpuuskat ja pää täynnä räkää kertovat olotilasta. Paikat kipeät liikunnan puutteesta. Ei jaksa mitään. Kuumetta ei ole enää.  Tiedän monia, joilla vaiva on kestänyt kolme viikkoa ja enemmänkin. Johtuuko tämä kesto vanhuudesta, ihmettelen. Työikäisenäkin oli flunssia, mutta niistä selvisi parissa kolmessa päivässä, pitkistä flunssista ei kuultukaan. Vai onko tullut joitain sitkeitä uusia viruskantoja? Jos lähtee enemmän ihmisten joukkoon, kaatuu petiin pitkäksi aikaa. Harmittaa, kun kunto romahtaa. Onko siis parempi vain elellä koronaoppien mukaan ja koettaa säilyttää toimintakykyä pientä elämäänsä varten?

Tässä makaillessa ja kattokruunun pölyjä katsellessa  lähenee ajatus, että tarvitsee todella apua kotiin, lopulta perustoimintojen ylläpitoon. Onko sitä enää saatavissa, kun me loputkin hengissä vielä olevat suuret ikäluokat käymme todella heikoiksi? 

Muistan toimeliaan tätini, joka 2000-luvun loppupuolella vähitellen heikkeni, ei enää saanut otetuksi iltavoileipiä jääkaapista eikä sitten enää sängyn vierestä lautaseltakaan. Hänelle löytyi ensin lisääntyvästi kotiapua ja sitten  paikka ns hoivaosastolta, jossa häntä käänneltiin ja syötettiin puolitoista vuotta. Oli tuttuja hoitajiakin. Se osasto lakkautettiin ajat  sitten ja pian sulkeutuu myös sairaala koko paikkakunnalta. Samat viestit kuuluvat kaikkialta.

Julkisuus kertoo vain kaikentasoisten hoitopaikkojen lakkauttamisista, mutta kattavaa toimintasuunnitelmaa siitä, kuinka alueen monenlaisia apua tarvitsevia sitten on tarkoitus  hoitaa, ei näy. Kuulemma hyvinvointialueiden valtuutetutkaan eivät tunne sellaisia suunnitelmia, taistelevat vain sulkemisia vastaan.

Tuntuu vahvasti siltä, että sotien jälkeen rakenneltua hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan romauttamalla alas. Kuinka ihmeessä ennen oli varaa pitää yllä monentasoisia sairauksien ja ympärivuorokautisen hoidon ja kotipalvelun muotoja? Oliko suhtautuminen ihmisten tarpeisiin ja rahaan  erilaista? Minne rahat nyt menevät?

Seitsemänkymmenluvun työttömyyden keskellä esimerkiksi Lapuan kaikkiin sivukyliin rakennettiin palvelutalot, joiden lämpimiin asuntoihin ja sisävessojen viereen kylän vanhukset pääsivät muuttamaan kodeistaan. Neuvola ja kotipalvelu tuotiin paikalle. Vanhukset saivat asua kotikylissään. Jossain vaiheessa tilanne muuttui, kun vapaina oleviin asuntoihin alettiin ottaa myös päihdeongelmaisia.  Vuosia sitten nämä talot laitettiin myyntiin.

***

Olen tässä koettanut katsella talviolympialaisia, mutta en minä oikein ymmärrä tuota huippu-urheilua. Vain kolme voittaa mitalin, muut ovat häviäjiä. Auttavatko kisat ihmisiä kantamaan omia pettymyksiään ja häpeitään, kun hävinnyt joutuu itkusilmässä sadistisen televisiokameran eteen selittämään epäonnistumistaan ja kansalleen tuottamaansa pettymystä? Näen kilpailijat uhreina, joista suurin osa ei ikinä saa palkintoa elämänsä sitomisesta harjoituskierteisiin. Mikä se kilpailuvoitto sitten oikein on - isänmaallinen tunne ehkä ja hetken samaistuminen kerrankin onnistumiseen? Ehkä se rohkaisee taistelemaan? Katson, kun naiset sauvovat vahvoina, koko kroppa täydesti toimien mäkeä ylös. Se saa minut vain tuntemaan oman ikäni ja huonon kuntoni, aivan sydämestä ottaa!  Tunnustan poikkeavuuteni!

Petissä

No niin, loppui kun kanan lento minun sosiaalinen osallistumiseni. Kävin kylätalolla maalausryhmässä, taidenäyttelyn avajaisissa, terapeuttisessa tanssissa, tuolijumpassa, oli oikein kivaa. Oli muutakin touhua, lumipesin kerrostalon takapihalla mattojani ja sisustin vähän uudelleen.  Sittenpä alkoi kurkkua kirvellä ja rintaa pistää. Nyt aivastelen ja pärskin, yskin keuhkonpohjia myöten puuskittain, vähän nostaa lämpöä, nenä vuotaa. Olen yövaatteissa toista päivää. Kaikki on katkolla, reporankana makailen ja makailu sattuu selkään, päätä särkee.  Ensi viikolla olisi meno sinne maalle, pystynköhän lähtemään. Uimahallista en ole ikinä saanut tartuntaa. On korona- ja influenssarokotus marraskuulta, mutta jotain tarttui.  Ei jaksa muuta kuin selailla kännykkää, tämän valituksen verran puran tänne harmiani. Ei jaksa lukeakaan. 

Maailma ulkopuolella on huurteisen kylmä ja kaunis. 

Kohderyhmä vanhukset

Yhteisvastuukeräyksen kohde on tänä vuonna vanhusten turvallisuuden lisääminen. Erityisesti kotona asuvien pelko avun puutteesta ja taakkana olemisesta mainitaan. Varoja kohdennetaan paikalliseen ja etsivään työhön.

"Tutkimusten mukaan ikääntyvien yksinäisyys ja turvattomuus ovat  lisääntyneet ja avun saanti vaikeutuu. Yhteiskunnassa käydään keskustelua hoivavastuusta ja siitä, kenelle se kuuluu. Vuonna 2026 Yhteisvastuukeräys keskittyy vanhenemiseen liittyvään pelkoon pärjäämisestä. Lahjoitusvaroin lievitetään ikääntyneiden ja heidän läheistensä hätää. "

On tämä tilanne sellainen, että sitä ei uskalla oikein ajatella, toivoo vain että jotenkin pärjäisi itse. Tulla jatkuvaksi taakaksi lapsille, joilla on lastia tai kiirettä  muutenkin, kammottaa. Koettaa sitten pitää itseään kunnossa niin kuin tällä hetkellä voi.

Turvattomuutta lisää tieto hoivapaikkojen käytön vähentämisestä, vaikka tarve olisi lisätä. Yksityiset firmat ilmoittelevat vapaista paikoista, mutta ostosopimuksia ei saada riittävästi. Turvattomuutta tuo myös tieto puutteellisesta hoidosta. 

Kotipalvelujen riittämättömyys ja kiireisyys lisäävät turvatonta oloa. Yksityisten palvelujen osto voisi olla joustavasti apuna eikä se aina ole kalliimpaa kuin kunnallinen. Kotitalousvähennyksen heikentäminen oli huono veto tässä tilanteessa. 

Yksinäisyys lisääntyy, kun oma liikkuminen ja osallistuminen vähenevät ja kivut rajoittavat elämää. Nuoremmilla on oma elämänsä eivätkä he aina jaksa, halua tai huomaa tulla vanhuksen seuraksi tai avuksi. Omat ystävät, usein pitkäaikaiset,  ovat tärkeitä  puhelimen päässäkin. Videopuhelu antaa melkein tapaamisen tunnun. On suuri suru, kun ystävä ei enää ole vastaamassa yhteydenottoon.

Yksinäisyydessä mieli helposti  masentuu, kun odotukset pettävät ja tuntuu, ettei minusta välitetä. Joskus mieli kääntyy liian negatiiviseksi tai epäluuloiseksi.  Omassa hiljaisuudessa kannetaan myös elämän varrella kertyneitä taakkoja. Voi olla mieleen yhä nousevaa katkeruutta, isoja pettymyksiä, menetyksiä, rahan vähyyttä. On asioita, joista on vaikea puhua. Vaietuimpia lienevät etäiset välit omiin lapsiin tai  jälkikasvun vaikeudet, etenkin jos tuttavat saavat ylpeillä jälkeläistensä saavutuksilla. Konkreettisen avun lisäksi tarvittaisiinkin terapeuttista keskusteluapua, jossa elämänkaaren kipukohtia voitaisiin kohdata. On onni, jos on ystäviä, joiden kanssa voi kaiken jakaa.

Kävin äsken seniorimessuilla ja keräsin kasan eri toimijoiden esitteitä. Monilla järjestöillä on toimintaa, johon ikäihminen voi osallistua. Jyväskylä julkaisee Taideapteekki- vihkosta, joka on täynnä menokohteita. Yksi niistä on kaupungin hyvä lähitalo, klubi, jossa on ilmaista toimintaa aamusta iltaan. Ohjelmia pyörittävät paljolti vapaaehtoiset. Näistä on iloa ihmiselle, joka vielä pystyy liikkumaan. Yksinäisyyttään voi katkaista lähettämällä itseään toisten joukkoon, vaikkakin isolla paikkakunnalla vieraiden ja yleensä vieraiksi jäävien.

Kuuntelin  lähitalolla esityksen Keski-Suomen hyvinvointialueen  projektista Seniorin itsearviointi. Laajan kartoituksen  omasta voinnistaan voi tehdä omalla koneellaan ja halutessaan jakaa sen esimerkiksi  hyvinvointineuvolan hoitajan kanssa. Tällaisia projekteja on muillakin alueilla. 

Monet tahot pohtivat siis työkseen vanhusten asioita. On vähän outo tunne olla kohderyhmää. On osittain meistä kiinni, kohtaavatko hankkeet meitä, onko niistä meille apua. Tarkoitus olisi tukea selviytymistä omin toimin mahdollisimman pitkään.

Kun mieliala laskee, voi muistaa vanhan lauseen: Kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse? Jotain hyvää voi aina ajatella. Tänään oli hieno aamurusko. Saan katsella sitä aivan omassa rauhassani, nousta omaan tahtiini tähän päivään.

I

 

Koulun puolustus

Oppilasmäärien vähetessä useat kyläkoulut pitkin maata on lakkautettu tai ovat lakkautuslistalla. Sivukylien pienetkin lapset ovat joutuneet tai ovat joutumassa usean tunnin koulumatkoihin. Nyt ihmiset eivät enää ole pelkästään alistuneet kuulemiensa lukujen  edessä, vaan ovat vaatineet lapsivaikutusten parempaa arviointia. Kylissä on myös noussut uusia  kylätoiminnan hankkeita, joiden tarkoitus on nostaa kylän vetovoimaa asuinpaikkana. Kirjoitin lapsuuden kotikyläni facebook-sivulle seuraavan kirjoituksen:

"Kotikylän koulun ollessa lakkautusuhan alla nousee mieleen muistikuvia koulun alkutaipaleelta. 

Lähitalojen lapsille vuosi 1957 oli hauskaa aikaa, kun rakennettiin uutta koulua, Ojalan koulua. Se rakennettiin katajia kasvavaan rinteeseen. Ylempänä oli vanha asuinrakennus. Seurasimme rakennustöitä, hypimme perustuksissa ja kaivannoissa, haistelimme puupöllien, tervan ja pien tuoksuja. Kerran rakennuksella syttyi tulipalo. Sankoketjuna siirrettiin sammutusvettä alangon vesikuopasta. Syksyllä sitten päästiin uusiin, puhtaalta puulta tuoksuviin luokkiin.

Ennen uutta rakennusta olimme käyneet koulua talojen peräkamareissa tai tuvissa ahtaissa oloissa. Minä kävin ensimmäisen ja toisen luokan Aholassa, kolmannen Alasessa, neljännen Matintuvassa, (tämä Ojalan talo on purettu ajat sitten), viidennen taas Aholassa. Järven toisella puolella oli vanha Kauhajärven koulu, mutta tarvittiin lisätiloja. Meitä sotien jälkeen syntyneitä oli paljon. Lopulta saatiin toinenkin koulu, joka nimettiin Ojalan kouluksi. Uuteenkin kouluun tuli satakunta lasta. Oppilaat ja opettajat kaunistivat innolla koulun pihapiiriä.

Opettajat olivat aiemmin vaihtuneet joka vuosi. Uuden koulun valmistuessa paikalla olivat jo vakituiset, pätevät opettajat, jotka pysyivät tehtävässään pitkään. He olivat Klemola, Marja-Terttu (Klemola ) ja Marjatta-opettaja, kuten heitä kutsuttiin. He asuivat kaikki koululla perheineen. Koululla asui myös tätini Anna, joka toimi koulun keittäjä-vahtimestarina.

Opettajat olivat aitoja kansankynttilöitä ja tulivat tärkeiksi ihmisiksi oppilaille ja kylälle. Pieni ekaluokkalainen ihaili opettajan kauniita vaatteita, käsiä ja sormuksia. Paljon muistoja on jäänyt koululaisten mieleen. Koulu oli kylälle kasvatuksellinen kulttuurikeskus, jossa musiikki, urheilu, näytelmät, lukeminen ja opinnot virisivät. Tunnelmalliset kuusijuhlat ja muut tilaisuudet olivat kylän tärkeitä juhlia.

Eräänlainen kulttuurimuisto on sekin, kun Marjatta-opettajan ja miehensä Paulin kotiin koululla saatiin televisio. Minäkin änkesin sinne iltaisin katsomaan elokuvia, niinkuin moni muukin. Kävellessäni kotiin pimeätä tietä elin elokuvan kuvissa ja solkotin itsekseni ikäänkuin englantia. Ajattelin, että kyllä minä vielä opettelen kieliä.

Alunperin koulutoimen aloittivat Kauhajärvellä edistykselliset isännät omin toimin ja kustannuksin 1800- luvun puolivälin jälkeen. Koulutaival on ollut sen vuosikymmeninä varsin monivaiheinen, kuten historiikit kertovat. Kyläläisten yksimielisyys ja käytännöllinen kyvykkyys on historiikissa mainittu koulutoimen ylläpidon tekijöinä. On hienoa, jos  kyläläisten toimin koulu pysyy edelleen kyläkuvassa ja lasten äänet kiirivät sen piirissä. Opinahjo ylläpitää pienen kylän elinvoiman liekkiä.

Kauhajärven kylä järven ympärillä on Lapuan kylistä kaunein. Soisi sinne asettuvan lisää lapsiperheitä, niin että kyläkoulu saisi edelleen palvella tarkoituksensa mukaisessa tehtävässä."

Tunteiden vallasta

Seitsemänkymmenluvulla suositeltiin  lastenkasvatuskeinoa, jossa kiukutteleva lapsi viedään toiseen huoneeseen. Hän saa tulla pois heti, kun on rauhoittunut. Itsekin kokeilin tätä joskus, kun äksyilyyn ei  näyttänyt olevan mitään selvitettävää syytä. Toinen lapsi tuli pian rauhallisena takaisin, mutta muistaa sen ikävänä asiana vieläkin. Toinen ei kohtelusta loukkaantuneena olisi tullut pois⁹ koskaan. Myöhemmin tätä menettelyä on pidetty vääränä, lapsen tunteita mitätöivänä.

Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen, väsymätön kansan kasvattaja, on julkaissut juuri uuden kirjan "Itsekkyyden aika, miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme saa meidät voimaan pahoin". Hän on myös julkaissut runsaasti aiheeseen liittyviä podcasteja. 

 Pääteema on, että  omien tunteiden äärimmäinen kuuntelu, tulkinta ja omien tarpeiden ensijaisuus on johtanut itsekeskeisen käytösnormiston syntyyn ja narsistisen toiminnan normaalistumiseen kahdeksankymmenluvulta alkaen. Loukkaantumisherkkyys on korkealla. Yliyksilöllisyys johtaa yksinäistymiseen ja ahdistumiseen  etenkin keinotekoisessa somekulttuurissa, jossa tuntemattomien tykkäyksillä mitataan omaa arvoa. Erityisesti nuoret ovat minuutensa haussa pulassa hallitsemattomassa ja irrallisessa etämaailmassa.  

Pitäisi löytää uusia keinoja sosiaalisen elämän, elävän vuorovaikutuksen  ja muista välittämisen  virittämiseksi. Karun, mutta yhteisöllisen viisikymmenluvun kasvateille Keltikangas-Järvisen ajatukset tuntuvat  tutuilta. 

Me vanhan kansan ihmiset totuimme lapsesta asti ei- sanaan, kaiken jakamiseen sisarusten kanssa sekä rangaistuksiin, joissa tunteitamme ei kyselty. "Hillitte ittes" on Orvokki Aution Pesärikossa toistuva pohjalainen tunneohje. Pärjäämmekö paremmin elämän kolhuissa ja pettymyksissä kuin ne, joiden kaikkia toiveita on kuunneltu ja toteutettu  huolella ja luvattu rohkeasti, että aina löytyy apua?

 

Itsensä rauhoittamisen ja tyynnyttämisen kyky tunteiden ja ahdistusten värjyessä on elämän varrella usein tarpeen.  Apua ei aina ole saatavilla eikä vanhoille sitä enää luvatakaan. Vanhuuden yksinäisyydessä tarve vain korostuu. Miten saatu kasvatus ja elämänkokemus siihen taitoon vaikuttaa, on vaikeasti arvioitavaa. 

Eräässä Taize- laulussa on kauniit sanat: "Haltuusi Herra, sydämeni tyyntyy ja rauhan saa". Tähän luottamukseen pääsy on tavoittelemisen arvoista yksinäisenä iltana.

Talvisydäntä vanhassa talossa

Olen pysytellyt enimmäkseen sisällä, kun pakkasta on ollut parinkymmenen asteen molemmin puolin. Sepelvaltimot eivät ilahdu hyisestä ilmasta. Tuntuu vähän kuin olisi vankina. Sama tuntu on ollut pilvettömänä hohkavan helletaivaan alla. Melanooman takia pitää piilotella kovalta valolta.

Suljetun paikan tuntua lisää lapsuuden hatarassa kodissa opittu keino peitellä ovia ja ikkunoita vilteillä ja verhoilla.

Olen joulun jälkeen jatkanut nukkumista tuvan sivustavedettävässä kamarini sijaan, kun tajusin että siinä on lämpimin paikka, takkamuurin tienoilla. Päivälläkin voin  nukahtaa siihen, kun vedän viltin päälleni. Tietysti lämpöä saa helposti, kun laittaa sähköpatterit täysille. Sähköä koettaa aina säästellä, kun kahden paikan laskut ovat tuntuvat. Nyt kuitenkin on tasainen lämpö päällä, kun seinät ovat taas ehtineet lämmetä poissaolon jäljiltä.  Vanha talo ei ole kovin lämpöä pitävä. Seinien eristyksiä ei ole katsottu ehkä viiteenkymmeneen vuoteen. Ikkunoissa on vanhat kaksinkertaiset lasit. Liki kaksikymmentä vuotta vanha ilmalämpöpumppu kitisee niin äänekkäästi, etten pakkasilla pidä sitä päällä. Se pitänee uusia. 

Paikalla olo ei sähköä säästä, kun lämpötila on korkeampi kuin poissa ollessani. Voi kuitenkin seurata, etteivät putket jäädy. Parikymmentä astetta ei toki ole hirmupakkanen.Tammikuussa 2010 oli pitkään kolmenkymmenen asteen kylmyys, ylikin. Ja Lapissa nyt 40. 

Lisälämmön ylläpito antaa muutoin puusohvalla makailevalle lueskelijalle  tehtävää - hae polttopuita, lämmitä takkaa, laita tuli hellanpesään, pellit kiinni oikeaan aikaan, laita kaikki verhot yöksi kiinni. Naapurit jo ohi kulkiessaan huolestuivat ja soittivat, että miksi en ole avannut verhoja,vaikka on jo päivä. Kiitin huomiosta. Olisinhan voinut vaikka kuolla häkään. Nyt avaan verhot, kun päivä valkenee.

Yöllä on ollut upeita kuutamoita. Hankikristallit kimaltavat kuun valossa ja taivas on tähdessä. 

Näin se talven selkä taas eletään ja taitetaan.  Jossain kaukana diktaattorit ravistelevat maailmamme turvallisuutta mielensä mukaan.

Uuteen vuoteen 2026

Hyvää, turvallista ja siunattua uutta vuotta 2026! Olkoon taivaasi sees ja pilvet väistykööt!

Hannes-myrsky kaatoi metsästäni paljon puita ja piti taloa pimeänä kellon ympäri. Täällä takan ja puuhellan vierellä ei ollut hätää. Ihana perhejoulu jatkui kynttilän valossa. Yhden hyvän tempun myrskytuuli teki: nosti ulkorakennuksen korkealla katolla kauan  lojuneen tuuliviirin pystyyn!