Hyviä uutisia

-Olipa sulla tänään hyviä uutisia, huomasin sanovani puhelimessa ja  hätkähdin. Minulle oli juuri kerrottu, että soittajan vanha ystävä oli kuollut nopeasti, ollut sairaalassa vain muutaman tunnin. Sitä ennen hän oli asunut vuoden verran palvelutalossa, jossa hän oli viihtynyt mainiosti pitkän, turvattomaksi käyneen yksinasumisen jälkeen.  Oli lihonutkin kyllä, kun oli niin hyvää ruokaa monta kertaa päivässä. Hänestä oli siellä muitten seurassa kuoriutunut taas esiin hauska seuramieskin. Hän oli hartaasti toivonut, että saisi asua tässä viimeisessä kodissaan loppuun asti ja ettei häntä tarvitsisi kuljetella paikasta toiseen, kuten monia muita siirrellään. Tämä toive toteutui, vain yksi meno sairaalaan tapahtui. 

Siis hyvä loppuelämä ja hyvä kuolema ovat hyviä uutisia. Ei ystäväni moittinut kommenttiani. Tässä ikävaiheessa arvostukset muuttuvat. 

Tästä kuljettelusta kuulin taksinkuljettajan näkökulmasta. Sairaaloista lähetetään yksin kotiin ihmisiä, jotka tuskin pysyvät jaloillaan. Taksi arvaa, että ennen pitkää tulee uusi kuljetus, jossa ihminen viedään maakunnan johonkin toiseen sairaalaan tai yksikköön ja sieltä taas pian kotia kohti. Rumba jatkuu ja yhteiskunnan kulut juoksevat. Sairaaloitten ja terveyskeskusten sulkemisten aiheuttamia kuljetuskuluja ei ole laskettu kokonaiskuluihin,  koska ne eivät ole hyvinvointialueen budjetissa. Eikä tietysti inhimillistä hätää ole arvioitu.

Olen myös kuullut useammankin taksinkuljettajan huolen  ensi vuoden Kelakuljetuksista. Kelakyytien ajaminen on kilpailutettu eri alueilla niin alhaisiin hintoihin, että hyvin moni joutuu lopettamaan työn. -Kuka näitä vanhuksia sitten vie ja kuljettaa, on lisähuoli oman toimeentulon lisäksi. 

Ikätoverien kuolinuutisten ja oman luopumisprosessin ohella eletään kuitenkin joka päivä. Olin viikonloppuna akvarellikurssilla ja oli yllättävän kivaa, jaksoinkin. On hauska oppia jotain uutta. Kuvassa on oma työni, jota pitää vielä muokata ja korjata. Sopivat haasteet voivat virkistää hiipuvaa aktiivisuutta ja nostaa mielialaa. Elämänhalua voi viljellä, kun elonpäiviä vielä on.  

Albumikuvia

Olen tässä katsellut valokuva-albumeja. Nyt on aika niitä katsella, selailla elämää vuosikymmeneltä toiseen, muistella. Siksi kai olen kuvia tallentanut ja albumeja tehnyt. 

Paperikuvat ja albumi ovat hyvin säilyviä tallennusmuotoja. Paljon on diakuvia kahdeksankymmenluvulta, mutta katselu on vaivalloista huonosti toimivalla laitteella. CD- tai levykekohtaa ei missään laitteessa enää ole. Muistitikun tulevaisuudesta ei ole tietoa.

Ihmisen muuttuminen näkyy kuvissa vahvasti, selvemmin kuin mitä on muutoin huomannut. Lapsenlapsi ei joskus tuntenut minua nuoremman iän kuvista. Ei neljänkymmenen vuoden takainen tuttavakaan sattumalta tavatessamme tuntenut minua. 

Katselin omia ja sukulaisten ja ystävien kuvia nuoruudesta vanhuuteen. Itsen ja toiset kokee yhteisen historian kautta, samalla entisinä kuin nykyisinä hahmoinaan. Kuvia voi helpommin katsella kuin vierain silmin. Ohuehkot hiukseni näyttävät laitettuina tuuheammilta kuin olivat. Pitäisikö vieläkin vähän laittaa, en ole viitsinyt vuosiin, annan vain kasvaa ja sidon kiinni. Huomioni kiinnittyi muutoinkin hiuksiin, kun niistä oli muussa yhteydessä ollut juuri puhetta. 

Iida- täti ei itse viimeisellä vuoteellaan tuntenut itseään valokuvasta: -Tuo on Sinikka, mutta kuka tuo toinen on? Aina hyvin vaalittu vahva tukka oli ohuina harottavina säikeinä, kasvot laihoina ja kalpeina. En selvittänyt asiaa, parempi että hän piti entisen peilikuvansa mielessään. 

Jos kasvojen luuston rakenne on pyöreä ja poskipäät korkeat, ulkonäkö säilyy enemmän entisenä. Muut joudumme nykykuvamme hyväksymään, sen verran kuin sitä tarvitsee vilkaista.

Joskus vanhakin on kaunis. Ylemmässä kuvassa on Anna-tätini pari viikkoa ennen kuolemaansa. Vahva lettinuttura on pienentynyt nupuksi, mutta se ei tästä kuvasta näy. Kuvan otti Leena-serkku pääsiäisenä 1995.

Tässä kuvassa on äitini kymmenvuotiaana vuonna 1920. Perinnöllinen kulmien/luomien laskeutuminen näkyy jo siinä.  Hän suri vahvojen lettiensä ohenemista.Yhdeksänkymmenvuotiaana jäljellä oli ohuita haituvia. Tarkka ilme oli jäljellä vielä viimeisissä kuvissa.

Kadulla kävelyn taito

Istun parvekkeella ja teen helppoon sudokuun virheitä.  Yritin lukea talon kierrätyshyllystä ottamaani kirjaa, mutta ei suju. Ajattelin sitten lähteä ulos ja mennä etsimään kilometrin päähän avatun Puuilon tarjonnasta myrskylyhtyyn sydänlankaa. Kävelin kiertoreitillä leveätä jalkakäytävää, kunnes takaani kuului kilahdus ja karjaisu: -Koita kävellä vielä keskemmällä! Ohi ajoi nainen pyörällä lapsikärry perässään. Hyppäsin sivuun ja huusin: -Voi anteeksi. Olin kulkiessani ajatellut viimeöistä untani. Hetken päästä huomasin, että kännykkä pankkikortteineen jäi lataukseen. Hiippailin metsän kautta takaisin pesälleni ja parvekkeelle istumaan. 

Enhän minä osaa täällä kulkea, kun täällä on muitakin! Olen koko kesän liikkunut näkemättä muita kulkijoita kuin kerran kissan, joka käveli tiellä vastaan. Sanoin sille pyöräni päältä: - Päivää, kissa. 

Taidan olla aivan väsynyt, nyt sen vasta huomaan, päivätorkutkin jäivät puuttumaan. Oli niin kivat viikonloppuvieraat ja kyyti kaupunkiin, mutta vanha väsähtää ainakin jälkeenpäin. Otetaan huomenna uudestaan.

Itseksensä

Yksinolo on tila, jota moni joutuu ikääntymisen loppuvaiheissa tahtomattaan kokemaan. Toki nuorempanakin syntyy yksinelämisen aikoja monista syistä. Osa ihmisistä myös valitsee yksinelämisen koko elämäkseen tai sen johonkin vaiheeseen.

Yksin elävien määrä on Suomessa lisääntynyt. 1,3 miljoonaa taloutta on yhden ihmisen huusholleja, 40 % kaikista talouksista.  Yksin asuvista 45 % on yli 60- vuotiaita.

Opiskelijatkin haluavat asua yksin, kun se opintotuen ansiosta on mahdollista. Kuusi - seitsemänkymmenluvulla ja myöhemminkin oli luonnollista, että asuttiin kaksin tai kuten minä, omakotitalon yläkerrassa neljän tytön kommuunissa. Ei ollut yksinäisyyttä, kuten moni opiskelupaikkakunnalle muuttanut nyt kokee. Uusien kaverien saaminen ei ole kaikille helppoa missään iässä. Soluasunnot eivät silti ole suosittuja. 

Työmatkoilla oli luonnollista, että hotellihuoneessa tai hytissä oli kaksi, saattoi olla vieraskin ihminen toisessa petissä. Kaksituhattaluvulle tullessa minullekin alettiin varata työmatkoille  yhden hengen huone. Junamatkallekin voi varata istuimen ilman vierustoveria.

Onko ihmisistä tullut kaikin puolin epäsosiaalisempia? Somemaailma on luonut etäsosiaalisuuden vaihtoehdon. Lapsetkin ovat yhteyksissä sometilien kautta. Eikö ihminen kaipaa elävää, läsnä olevaa vuorovaikutusta? Koulujen somekielto on hyvä asia. Puhelimen käyttö on vähentynyt viestien tieltä. Nuoret eivät soittele toisilleen, viesti korvaa sen. Vanhatkin ovat alkaneet lähettää viestejä suoran puhelinsoiton sijaan. Ei ole enää sopivaa tunkeutua yllättäen toisen päivään, ellei sitä varmasti tiedä sopivaksi. Minulle saa soittaa, jos vain tunnistan numeron! Olemme laajasti yksityistyneet. 

Kyllä minä ainakin kaipaan toisen ihmisen fyysistä läsnäoloa ja keskustelua. Yksinäisyys humisee eniten perheenjäsenten lähdettyä tai puolisounesta herättyä.

Altistan itseni yksinäisyydelle  olemalla näin paljon talonvahtina täällä syrjäseudulla autottomana. On aikoja, ettei moneen päivään näe ketään eikä pääse mihinkään. Olo muuttuu oudoksi, ahdistavaksi. Fyysinenkin huonovointisuus liittyy asiaan.  Puhelimessa keskustelu  auttaa kyllä. Sovittu videopuhelu  tuo tapaamisen tunnun.

Tekemisestä on apua ja vaihtelua. Käsityön vaiheet, pihatyöt, leipominen, pienet pyöräretket, marjastus, netin selailu,  kirjoittelu ovat ikäänkuin vuorovaikutusta. Usein tarkistan jotain asiaa puhelimelta ja tekoäly vastaa keskustelutyyliin: Jos tarkoitat tätä...

Läheisten kuulumisten tasalla pysyminen on tärkeätä. Mielessään heitä saattelee menoihinsa.  Kun kutoo tietylle ihmiselle sukkaa,  on ikäänkuin lähellä tätä ihmistä. Televisio ja etenkin kirjat ovat pelastus, jos löytyy kiinnostavaa.  Tunnen ihmisiä, jotka viihtyvät niin hyvin omissa puuhissaan ja muistoissaan, etteivät tunnu ollenkaan kaipaavan ihmisiä arkeensa. 

Monilla ikäihmisillä on vielä paljonkin menoja, mutta voimien ja terveyden heiketessä piiri pienenee. Tarvitaan omia yksinäisyyden hallintakeinoja, jotta mielen tasapaino säilyy. Sosiaalinen aktiivisuus on etu, jos kontakteja on vielä olemassa. Vieraitten ihmisjoukkojen näkeminen ei yleensä paljon auta, voi päinvastoin korostaa irrallisuuden tuntua.

Siirtyminen yhteisölliseen asumismuotoon tai johonkin vastaavaan voi teoriassa olla hyvä vaihtoehto, mutta käytännössä puhekumppania tai mieleistä  kaveria ei aina sieltä löydy. Mitä lähemmäs vieraita ihmisiä tullaan, sitä korkeampi on suojamuuri ja sulkeutuminen. Tätini oli viimeiset aikansa hoivaosastolla, jossa kolme ihmistä makasi samassa huoneessa. Kaikki puhuivat minulle, mutta eivät toisilleen. He eivät halunneet tietää toisistaan, elivät omissa maailmoissaan.

Oma arki, omat rutiinit ja jotain mieleistä joka päivään, tyytyminen tähän elämänvaiheeseen on avuksi. Usein löytyy joku näkökulma tai kokemus, jolla taas mielensä noutaa. Hiljainenkin päivä kuluu iltaan jäljellä olevien päivien ketjussa. 

                  joen rannalla

 

Säämuistoja

Pääsin kuin pääsinkin saarimökille sielunmaisemiini toisen kerran tänä kesänä, nyt yksinäni. Eilinen sää oli kesää parhaimmillaan, aurinkoista ja tyyntä ja vesikin lämmintä.Veden pinta oli noussut korkealle. Tänään on sadellut hiljalleen koko päivän ja on viileätä. Siitä tuli mieleen ensimmäinen kesämme täällä, kesä 1987. Oli enimmäkseen sateista ja tuulista, mittarin näyttö usein 11 astetta. Katsoin säähistoriasta sen kesän tietoja: Poikkeuksellisen kylmää ja sateista, vain 10 hellepäivää. Mutta nelikymppisten nuoruuden innolla sää ei haitannut eikä säätietoja katsottu lähtiessä. Porin Matti lämmitti tupaa, öljylamppu valaisi ja kellarikuoppa riitti säilytykseen. Aurinkosähkö ja kaasujääkaappi hankittiin monia vuosia myöhemmin.

Saarimökin arvoiksi kirjattiin Yksinkertaisuus, Ekologisuus, Luonto ja Rauha. Eipä niistä ole vieläkään luovuttu. Yllättävää on ollut, että tämä yksinkertaisuus on ollut laajasti suvun nuorison ja kavereidensa suosiossa.

Poikkeuksellisen kylmä oli myös kesä 2015. Säähistoriassa sitä verrataan kesään 1987. Mies sanoi heinäkuussa, että kesä ei ole auennut ollenkaan. Helteet tulivat vasta elokuussa, hän ei sitä ollut enää näkemässä. Hautajaispäivä oli tukalan kuuma. 

Sauna alkaa olla valmis, mökkeilyn vakio-ohjelma. Sitä ei sateen ropina haittaa.

Kolmas päivä toi tuulet. Kuinkahan pääsen pois?

11 vuotta

Tämä aika pysäyttää vuodesta toiseen, elonkypsymisen aika ja päivä jolloin elämä äkillisesti murtui. Ei ihmiselle anneta niin paljon valinnan mahdollisuuksia kuin ehkä nuorena luulee. Se pitää hyväksyä ja  sopeutua siihen, mitä tulee vastaan. Monella tavalla ihminen voi elää, sen pitkä elämä monessa suhteessa osoittaa. Se, että olen paljon täällä syrjäkylällä vanhan talon palveluksessa, on oma valinta. Se  tuo täyden  yksinolon viikkoja, jolloin yksinäisyys alkaa humista korvissa. Se sisältää kuitenkin joitain velvoitteita ja  antaa ympärille  luonnon vihreän rauhan.  Elämän hauraus on lähellä ikäystävien vaiheiden myötä. Tietoisuus siitä, että omakin elämä voi hetkessä murtua, tuo kiitollisuuden tästäkin kesästä. Vielä täyttyi pakastin ja marjojen  jakaminen on ilo.

Kesäisiä päiviä

Nämä merkintäni palvelevat lähinnä menneen kalenterina itselleni. Silloin tällöin katson blogeista, millaista oli vaikka viisi vuotta sitten heinäkuussa. Tai vaikka 14 vuotta sitten, jolloin meitä oli kaksi. Tulevaisuuden kalenteria en tarvitse. Kertomista rajoittaa, ettei voi kirjoittaa läheisten asioista, vaikka ne suuresti vaikuttavat mielialoihini. Ehkä olen viime vuosina kuitenkin vähän oppinut ottamaan etäisyyttä asioihin, joihin en voi mitään vaikuttaa.

-Aina ei ole samanlaista, oli äitini lause. Niin olen saanut taas todeta. Synkät pilvet voivat haihtua. Olo kevenee poutapilvien alla ja kiitosmieli nousee. Joskus tapahtuu asioita, jotka tuntuvat rukousvastauksilta. Aivan varjotonta aikaa on silti harvoin. 

Koko viime viikko oli vaihteeksi sosiaalista elämää. Oli useita mukavia vierailuja, yövieraita, uusia ja tuttuja kävijöitä ja pientä matkaa. Sitten on taas hyvä palata omaan rytmiin, lepäilyyn  ja hiljaisuuteen. 

Mustikka on täälläkin kypsää. Lyhentyneet ovat marjamatkani, kun väsyminen kääntää nopeammin kotiinpäin, mutta jotain on jo kertynyt talven varalle. Ainakin vielä tänä kesänä siis käyn marjassa. Sitten kun enää siihen pysty, käyn varmaan katsomassa tätäkin päivitystä. 

 Kuuntelen metsässäkin Helsingin Sanomien tarjoamaa huikeata äänikirjaa Sinuhe. Ihmisääni kuulemma norjalaisen tutkimuksen mukaan karkottaa metsän eläimiä parhaiten. Komea  kyykäärme ei kyllä tainnut siitä välittää, vaan rauhallisesti liukui edestäni kiven koloon. Harvoin olen niitä metsässä nähnyt. 

Ikäismi

Yhteiskunnassa on olemassa monenlaista ikäsyrjintää, ikähalveksuntaa ja vanhan turvattomaksi jättämistä,  mutta meillä voi olla myös itseen kohdistuvaa eli sisäistettyä ikäismiä (ageismiä). Se ilmenee tarpeettomana itsensä rajoittamisena, itsensä pienentämisenä, hoitamatta jättämisenä, vanhuusoireiden korostamisena, uuden opettelun torjumisena  jne. Olen jo liian vanha, ei näin vanhaa enää kannata hoitaa, en enää opi mitään,  ei minulle enää mitään uutta kannata laittaa, en minä enää.

Minä olin ajatellut, että en enää itse jaksa maalata tai kunnostaa täällä mitään. Ulkorakennuksen verannan kaiteiden maali hilseili jo niin pahasti, että rankkasade irrotti siitä maalinkappaleita lattian peitoksi asti.  Kauppamatkallani hain kuin hainkin tutusta kaupasta litran purkin valkoista ulkomaalia. Vanhan maalin irrottamisessa oli hommaa, vaikka päällimmäiset irtosivat itsestään. Parina päivänä harjasin ja raaputin. Kun teki sen rauhallisella tempolla ja pieninä pätkinä,  eivät nivelrikkoranteet olleetkaan kovin kipeät. Maalaaminen on helpompaa ja hauskempaa.  Loppumaalilla maalasin porraskaiteet ja suojasin  talon ikkunoiden alakamanat, joista maali oli jo melkein kadonnut. Riitti sitä muutamaan muuhunkin paikkauskohtaan. No jälkeenpäin vasta nostin silmäni ylemmäs ja huomasin, että verannan yläpuolella oleva  puukoriste olisi myös tarvinnut uuden maalin, mutta maali oli jo lopussa. Mukava oli kuitenkin saada jotain aikaan.

Hintana oli kyllä nilkkojen kipeytyminen  paljosta seisomisesta ja selkäkipu kumarassa toimimimisesta, mutta ne paranivat aika nopeasti. Nukuinkin vähän paremmin, kolmekin tuntia kerralla ja olo oli virkeämpi. 

Eihän tämä nyt kummoinen puuha ollut, mutta se kertoo jotain sisäistetystä ikäismistä. Kun se pääsee pitkälle, apatialle tulee tilaa. 

Välttämättömiä rajoituksia tulee vastaan yhä enemmän iän ja sairauksien myötä. Ne kahdeksan keltaista ovea seisovat edelleen vanhan, tiukan ja ryppyisen maalinsa alla enkä niitä yritäkään kaapia. Moni asia on jäänyt pois. Iloitaan siitä, mitä vielä voi. Ja voi myös päättää, että entiset "pitäisi, pitäisi"-teemat riittävät jo, voi päättää keventää päiviään, jos tekemiset painavat mieltä. 

Juhlilla

Olen käynyt kahtena lauantaina hengellisissä kesäjuhlissa viikon välein. 

Kauhavalle lestadiolaisten suviseuroihin minut vei sukulainen, Ylivieskan herättäjäjuhlille pääsin kätevästi junalla. Molemmat monipäiväiset juhlat järjestetään talkoovoimin.

Suviseurojen tunnus oli: -Herra, meidän on tässä hyvä olla. Suviseurat ovat lestadiolaisen kansan kesän odotettu kohokohta ja useimmiten asuntoautoilla toteutettu perhematka. Valtavan alueen kattoi hyvin organisoitu 80000 hengen vaunukaupunki.

Isossa teltassa pyörii pitkien saarnojen ja kauniin veisuun vuoro-ohjelma,  joka kuuluu koko alueella. Myös nuorten ilta ja lasten pyhäkoulu ovat vuorollaan samassa paikassa. Oheisohjelmaa ei ole. Väki oli etupäässä lapsiperheitä ja nuorisoa. Puheen pitäjät ovat kaikki miehiä, etupäässä maallikkoja. Puheissa on selkeä tavoite - taivaaseen ollaan tosissaan matkalla. Valppaus sielunvihollisen juonia kohtaan ja toisen uskomassa olevan sanallinen anteeksianto pitävät tiellä. Vahvan uskon  säilyttäminen ja varma taivaspaikka on keskeistä. "Tämä ei ole mitään oi jospa- toivomista", viitaten Oi Herra, jos mä matkamies maan- virteen.

 Sain vaikutelman, että jos hyväksyy kaiken, on liikkeen runsaassa vuorovaikutuksessa turvallista kasvaa. Ovatko ne korvakorut oikeasti niin tärkeitä? Lapset eivät juoksennelleet, vaan leikkivät rauhallisesti vanhempiensa vierellä penkkien välissä tai kiipesivät välillä syliin, olivat tottuneet olemaan seuroissa.   

Tuli mieleeni sellainenkin ajatus, että liikkeen patriarkaalinen ote voi vahvistaa miesten asemaa, jonka monet nuoret miehet nykyelämässä kokevat horjuvaksi. Sukulaisten majoittuessa  välillä pihapiirissäni sain näytteen siitä ihmettelyn aiheestani,  kuinka suurperhettä pyöritetään. Hyvällä naisvoimalla, organisointikyvyillä ja kaikkien yhteistyöllä  se sujuu. Ei minusta olisi ollut.

Herättäjäjuhlien tunnus oli " En lakkaa toivomasta". Osanottajia oli 16000. Tällä kertaa näkyi mielestäni enemmän nuorisoa ja lapsia kuin viime vuosina. Ohjelma on hyvin moninainen. Oheisohjelmaa, etupäässä konsertteja, on paikkakunnan tiloissa  niin paljon, että kulttuurikristitty voisi viettää päivänsä ilman seurojakin. Mutta penkkirivit avoimen taivaan alla,  lyhyet puheet ja körttivirren poljento ovat edelleen juhlien runko. Sateenkaariseurat eri paikassa olivat nytkin ohjelmassa.

Molemmat juhlat voi hyvin kuunnella kotonakin, Kesäseuraradio ja Körttiradio toimivat hyvin. Herättäjäyhdistyksen sivuilta voi lukea ja kuunnella kaikki moninaiset  puheet jälkeenpäinkin. Piispa Keskitalon saarnassa oli tärkeätä mietittävää.  Koskettava oli päätösseuroissa Risto Nordellin puhe, jossa hän vertasi ortodoksisuutta ja körttiläisyyttä toisiinsa ja kertoi omista kokemuksistaan. Toivon näkökulmaa käsiteltiin monin tavoin kaikissa puheissa. Toivo voi kantaa, vaikka usko horjuisi pettymyksissä ja ahdingoissa.

SV 88: 

"Armahda, Herra, armahda
lastasi oikukasta,
ja pelasta, jos kerran voit,
laivasta hukkuvasta.
Jos rakkauden kadotin,
jos vaikka kuolee uskokin,
en lakkaa toivomasta."

Ei se ennen tällaista ollut

Nyt on oikein mieluinen, sosiaalinen ja monivaiheinen viikko takana. Bussi-, auto-  ja junamatkoja, tuttuja ja uusia tuttavuuksia, yöpymisiä eri paikoissa, saunaa ja uimista, tutut kivet ja kalliot jalan alla, kaupunkikodissakin välillä, monia vierailijoita. Alkuosa meni erittäin hyvin, viimeisenä "seurapäivänä" alkoi väsyttää niin kovasti, että tuli huono olo. Takana oli tavallistakin katkeilevampi yöuni eikä päivällä tullut uni. Nitrosta oli taas apua. Ei se ennen tällaista ollut! On tässä väsymyksessä myös jotain toisenlaista kuin nuorempana. 

Aina ei voi itse säätää elämän rytmiä oman tarpeensa ja tasonsa mukaan ja väsyy merkillisen paljon. Mutta elossa ollaan ja pari parempaa yötä ja hiljaiselon päivä takana. Mukavia muistoja liikkuu mielessä. 

Puhutaan unen lahjasta. Minä olen aina ollut herkkäuninen ja viime vuosikymmeninä usein heräilevä. Pienet kivut, jotka päivällä eivät haittaa, herättävät yöllä. Jos on jotain huolehdittavaa, on jotenkin omaan oloon tottuneena turhassa valmiustilassa. 

Kauan sanottiin, ettei tiede tunne unen merkitystä ihmiselle. Nyt Oulun yliopiston tutkimukset ovat nostaneet esiin unen merkityksen aivoihin kertyvän kuonan poistamisessa. 

Duodecim-lehti: Glymfaattinen järjestelmä on aivojen oma puhdistusjärjestelmä, joka poistaa kuona-aineita ja haitallisia proteiineja aivokudoksesta. Se toimii aivo-selkäydinnesteen avulla ja on aktiivisimmillaan syvän unen aikana. Järjestelmän häiriöt yhdistetään usein aivoja rappeuttaviin sairauksiin, kuten Alzheimerin tautiin. 

Jos sinulla on hyvät unen lahjat, ole kiitollinen! 

Mittumaaria

Valon kevät tulee täyteen mittaansa. Juhannusruusut ovat vielä kukassa ja on vielä niitäkin kasveja, joiden aika on vasta alkamassa tai tulossa myöhemmin.

Näin elämme vuoden kulun pyörässä, kukin aika kerrallaan. Monella meistä on niistä kaikista kokemusta jo aika monta  kertaa, mutta kevätkesä tuntuu aina uudelta.

Leppoisaa juhannusta!

Ja sitten saaren maisemiin!

Yksinään

Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin tai tulemaan ollenkaan.

Osaan taas iloita näistä tutuista, kauniista asioista, se on palannut. Vähän väliä avaan puhelimeni kameran. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, etenkin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Pitää opetella itse täyttämään päivänsä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Osaan kyllä moittia siitä itseäni. Usein menee päiväkausia, että en näe yhtään ihmistä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös vapaata  aikaa puheluihin tai tapaamisiin. 

On toisenlaisiakin päiviä, jolloin ilmenee tai saa aikaan ohjelmaa ja menoa, kuten tänään pyöräretki  9 km päähän Avoimet Kylät- tapahtumaan.

Paljonhan viihdytän itseäni  lukemalla, usein kevyesti dekkareita tai  lähihistoriaan sijoittuvaa, kuten viimeksi Eeva Kilven hyviä sota-ajan romaaneita lapsen näkökulmasta. Otin hyllystäni uudelleen edesmenneen suomalaisen  ortodoksinunna Kristodulin (Anna-Leena Lampi) kirjan Rukouksen virta (2008). Siinä puhutaan toisenlaisesta rukouselämän kehittämisestä kuin on avunpyyntörukoilu ihmisten ongelmien puolesta. Pitää laittaa ensin huolet syrjään, kun aloittaa Jumalayhteyteen pyrkivän sydämen rukouksen opettelun. Sitä varten jotkut menevät luostariin eliniäksi. On jotenkin vaikuttavaa lukea siitä tai nähdä televisiossa filmi ruotsalaisen Martan nunnaluostarivalinnasta. Tässä minun luostarissani ei ole niin syvällistä ohjelmaa. 

Maalausurakka odottaa

Pitäisi maalata ulkorakennusten korkeat ovet, kahdeksan kappaletta. Kahdeksantoista vuotta sitten itse laitettu maali on auringonpaisteessa pahasti kipristynyt ja urittunut.  Uusi maali suojaisi ovilautaa. 

Näyttää ensin,  että vanha maali irtoaisi helposti, mutta  ei, enimmäkseen on liian tiukassa. Kaapimalla on yritetty, muutkin kuin minä.  Homman on kuitenkin luvannut hiomalaikalla tehdä eräs monitoiminen kylänmies. Maalaamaan on luvannut tulla tyttären perhettä. Okrankeltaisen neljän öljyn maalin saanti on varmistettu. Ongelmana on ajoitus: Pitäisi olla sateetonta, niin että puu pysyy kuivana ja asianosaisten pitäisi ehtiä lähes yhtä aikaa paikalle, tyttären kahdensadan kilometrin päästä ja kylänmiehen muista töistään.  Ensimmäinen ja toinen aika on jo siirretty. Nytkin sataa. 

Parasta olisi, kun itse paikalla olevana tekisin koko homman vaikka ovi kerrallaan sään salliessa, raapisin maalin ja maalaisin samantien. Ei se kaapiminen vain onnistu, käsi ei kärsi eikä maali irtoa kunnolla. 

              Tätä on kaavittu

Maalaaminen kai sujuisi nytkin niinkuin vuonna 2008. 

Vaihtoehtoina on, ettei maalatakaan, näyttäähän se kaukaa katsoen keltaiselta. Tai ostan koko homman maalausfirmalta. 

Pystyisinkö itse vielä tekemään tuon maalausurakan itse? Aina ei tiedä, onko kielteisessä kannassa kyseessä saamattomuus  vai  vanhan väsyminen ja lupa luovuttaa entisistä. Sitä voi tässä makaillessa arvella.

Kesä on kaksi viikkoa varhaisemmassa kuin viime vuonna, se näkyy viime vuoden juhannusblogistakin. Juhannusruusujen nuput alkavat  avautua, syreeni on jo pitempään tuoksunut pihapiirissä.

Minulle on tullut uusi harrastus tai tapa: Istuskelen pitkään pihalla puun alla tai verannalla. Istun vain niinkuin etelämaiden valokuvissa muorit mustissaan penkillä seinän vieressä.  Katselen, haistelen ja kuuntelen. Käki kukkuu kaiken aikaa. 

Taitaa tämä kuva olla lähempänä totuutta kuin tikapuilla kiipeilevä maalari.

Luonnon kevätkesää

0n se ihana, tämä kevätkesän valo. Aamulla tervehtii tuvassa vihreyden läpi tuleva kirkkaus, illalla myöhään voi makailla sohvalla ja katsella laskevan auringon punasävyistä valoa isojen puitten latvoissa. Esikot ja lemmikit leviävät nurmella. Voikukka lisääntyy  vastuttamattomalla voimalla viereisiltä pelloilta. Kylmää ja pimeää talvea ei tarvitse muistaakaan.

Vielä sain tämän nähdä. Keväät käyvät yhä arvokkaammiksi.

Västäräkkipari puuhaili iloisina pihalla, tehden pesää autokatoksen katonrajaan. Kun palasin matkalta, ei lintuja näkynyt.  Pesä oli riivitty auki. Tikka tietysti, se tässä pihapiirissä häärii.  Tänä aamuna kuitenkin pyrähteli parvi pieniä västäräkkejä ulkorakennuksen katolla. Jossain toisessa kolossa oli pesintä onnistunut.  Pääskyjen kaunis lentokaari pihan yllä puuttuu eikä langalla istu ketään.  Pesärakennelmat ovat monena vuonna kokeneet ikävän kohtalon.

Metsälenkkini taitavat taas olla tauolla. Ihan lähellä pellolla on hiljattain nähty nuori erauskarhu yksinään. Emolla on varmaan uudet pennut. Niiden keskelle en halua joutua. Viime kesänä lähipellolla nähtiin susipariskunta keskellä päivää. Hetken aikaa niitä pelkää näkemisten jälkeen, sitten haluaa taas unohtaa ja kulkea metsämailla, viimeistään marja-aikaan. Itse en ole nähnyt kettua ja metsäkaurista isompaa.

Miten minun käy?

Kuolinilmoitusten lueskelu on ikäisteni harrastus. Huomiota kiinnittää eliniän jatkuva nousu. Yli 90, yli 100, ainakin yli 85.

Millaisia ovat sitten loppuvuodet? Tunnen monia yli 85- vuotiaita, jotka edelleen asuvat kotona. Osa toimii melkein kuin ennenkin, osa on välillä sairaalassa erityisesti kaatumisten tai polvileikkausten takia. 

Viimeiset kaksi elinvuotta ovat niitä, jolloin runsaimmin tarvitaan ympärivuorokautista hoivapaikkaa. Millaiset loppuvuodet lienevät kuolinilmoitusten nimien takana? Kuinka pitkään he ovat olleet avuttomina?  Tunnen monia ennen niin toimeliaita ihmisiä, joiden tiedän muistisairaina lojuvan tai vaeltelevan jossain palvelukodissa. 

 Mediassa kuullaan jatkuvasti laiminlyönneistä erityisesti hoitokodeissa. Kotipalvelujen varassa elävien päivistä tulevaa tietoa värittää kiire ja välinpitämättömyys.  Suuri ongelma ja turvattomuuden ydinkohta on se, että ympärivuorokautiseen hoivaan ei pääse, vaikka kotona ei enää millään keinoin pärjää. Suomilaman kärsijöitä olemme me suurten ikäluokkien vanhukset, joiden tieltä vähennetään ympärivuorokautisen hoidon paikkoja, vaikka pitäisi voimakkaasti lisätä. Lukumäärämme  lisäksi pysyttelemme hengissä entistä pitempään.

Vanhushoiva on eniten omaisten varassa, omaishoitajina tai kauempaa apuun kiirehtien, usein väsyneinä ja ristiriitaisin tunnoin avunantoon joutuneina. Onhan siitä minullakin vuosien kokemusta, toinen apusuhde kiitollisena, toinen vaikeammin. Itse ei  haluaisi rasittaa lapsiaan,  mutta jos muutakaan turvaa ei riitä, mihinkähän he joutuvat kietoutumaan? 

-Miksi tavoitella pitkää ikää, jos ei vanhana saa hoivaa, sanoo gerontologian professori emerita Marja Jylhä. 

Miksi koettaa huolehtia jalkojen voimasta ja ravitsemuksestaan ja lääkkeistään? Varmaan toive on, että voisi mahdollisimman suuren osan elinpäivistään viettää omatoimisesti, niin että yhteiskunnallisen avun tarveaika olisi mahdollisimman lyhyt osa elinkaaresta. Olisiko parempi, että olisi sairas ja  jättäisi sen  hoitamatta tai ei lähtisi leikkausten kierteeseen? Mieheni kammosi pitkään toisten varassa kitumista vanhana. Hänet pelasti siltä kauhulta ja myös koko vanhuudelta  äkkisairaus, verenvuoto, joka vei hengen muutamassa päivässä. Aivan liian varhain, 69- vuotiaana.  

Viime aikoina on puhuttu myös vanhusten ylihoitamisesta sairaaloissa.  Hoitotahdossani omakantaan kirjattuna on elvytyskielto ja sellaisten operaatioiden kielto, jotka eivät voi johtaa parantumiseen, vaikka vähän elinaikaa lisäisivätkin. 

Joskus on tullut mieleen, että jättäisi jossain myöhemmässä vaiheessa lääkkeet pois ja sydäninfarkti lopettaisi elämän nätisti. Mutta siinä voisikin käydä niin, että tukos tulee aivoihin ja loppuelämä on aivovammaisen avuttomuutta.  Vanhusten itsemurhia on vuosittain noin 200. Olen tuntenut yhden ihmisen, joka lopetti elämänsä tukehduttamalla itsensä muovipussiin, kun vielä pystyi sen kotona tekemään. 

Päivä kerrallaan, tätä päivää eläen ja uutta edunvalvontavaltuutusta hankkien elellään. Mutta se mentaalinen itsesuoja, etteivät nämä lopunajan vaikeudet minua oikeasti koske, on alkanut rapistua.

Kuolinilmoituksissa ainakin maaseudulla lukee usein: -Äitimme hyvästä hoidosta lämmin kiitos hoitokodin henkilökunnalle. Ehkä kaikki ei olekaan niin huonoa ja turvatonta?  

J.K.  Nämä ajatukset virisivät professori Jylhän lausumasta, mutta muutoin iloitsen raikkaasta kevätsäästä, koivujen heleänvihreästä, käen kukunnasta ja iloisesta äänestä puhelimessa.

Sataa laariin

Viimeinkin tuli sade, kevään ensimmäiset lätäköt ja kohina vintillä peltikatossa! Edellisiltana myöhään lähipelloille kylvettiin viljansiemen, nyt sade saattaa sen kasvuun. On hyvä olla täällä pellon reunalla näkemässä suomalaisen ruuan perustuotantoa ja luonnon vaikutuksia siihen.

Minä taidan tänä vuonna kokeilla 

metsäperunaa, vähän vain. On kiva tunne saada muutaman kerran itse kasvatettuja perunoita pataan. 

Sain sittenkin yhden urakan tehdyksi, kaivon ympärille kasvattamani sekalaisen kasvuston poiston. Nyt otin kunnon suihkauksen Dinitiä, ennenkuin tartuin lapion varteen. Ja kas kummaa, minulla olikin voimia toisin kuin aiemmissä yrityksissä.  Sain pikku hiljaa puretuksi tiheän juuriston täyttämää tiivistä,  parinkymmenen sentin paksuista leveää kohopenkkiä ja työnnetyksi kymmenisen kottikärrykuormallista maata navetan taakse. Kylvin paikalle ruohon siementä ja nyt sekin ala saa vettä. Kiva, kun joskus saa jonkin pienen jutun tehdyksi, vaikka enimmäkseen annan asioitten olla.

Kyllähän tämä nitron vaikutus kertoo, että sydänsuonissa on ahtaumaa. Ei pidä liikaa ponnistella. Tunnen jotenkin rinnassa, kun pitää hiljentää. Pitänee alkaa taluttaa pyörää ylämäessä. 

Nukun lähes joka päivä päiväunet, kun lounaan jälkeen alkaa kovasti väsyttää. Käyn puusohvalle, vedän viltin päälle ja laitan äänikirjan viemään ajatukset. Varmaan toista vuotta jo olen tämän lisälevon tarvinnut. Nyt on alkanut väsyttää illansuussakin, kun syön iltapalaa, mutta sitten virkistyn. Yöuni ei ole kai sen heikompaa kuin ennenkään, mutta enemmän sitä saisi riittää.

Kaupungissa näin, että ikäihmisten asuttaman naapuritalon kaikki valot sammuvat puoli kahdeksan ja puoli kymmenen välillä. Harvan valot syttyvät aamulla ennen seitsemää. Minä menen nykyään nukkumaan yhdeltätoista. Varmaan levolle meno voisi aikaistua minullakin. Pitää nyt kuitenkin Euroviisujen  semifinaali katsoa Suomen esitykseen asti...

Metsäretkeilyn jatkoa

Lauantaiaamuna lähdin pyörällä siihen suuntaan, jossa asfaltti alkaa muutaman sadan metrin päässä. Kohteeni oli metsäautotie, joka nyt on ajokunnossa, kun viimeisestä lanauksesta on kulunut muutama vuosi. Kivet ovat siirtyneet autonpyörien reiteiltä sivuun. Halusin etsiä kohdan, jossa eilisen metsäretkeni mailla kulkeva vanha tienpohja tulee metsätielle. Karttasovelluksen avulla se löytyikin ja kävelin sitä, kunnes näin kalliot toisesta suunnasta. Olin ikäänkuin enemmän kartalla täällä.

Pyöräilin metsäautotien päähän ja palasin samaa reittiä. Toista kautta pääsisi ympäri, mutta osa reittiä olisi se sepelitie.

Oli hienoa ajella rauhassa ja haistella metsän raikkaita tuoksuja, suonpohjia, mäntyjä, propsipinoja. En ajatellut susia enkä karhuja, en Trumpia enkä Putinia. Näin vain kurkiparin seisomassa tiellä ja lähtevän siitä lentoon.

Välillä istuin ja söin eväät, simaa ja peltileipää. Tunsin olevani voimissani, nuortunut, kuin elämänpyörä alkaisi pyöriä takaisinpäin. Tuli mieleen uusia hankkeita, vaikka että haluaisin ostaa naapurikylästä lapsuuden kotimökkini takaisin ja kunnostaa sitä. Pyörämatkaa tuli 13 kilometriä. Oli kuin kesäkuinen sunnuntai.

Joopa. Viime viikolla aloin purkaa pois kaivon ympärille vuosien mittaan kasvattamaani leveää kukkapenkkiä. Se on täynnä vuohenputken ja suopayrtin ja vuorenkilven sitkeitä juuria, muut istutukset tukehtuvat. Pikkutalvio ja kielo yhdellä reunalla menestyvät. Kaivonympärys on kai myös kylmä kasvupaikka.  

Mutta lapio on kovin raskas. Parin lapiollisen jälkeen nousee hiki, voima loppuu ja pitää istua kaivon kannelle. Ajattelin, että puran sitä kovaa penkkiä vain kottikärryllisen päivässä, mutta kun tuntui rinnassa niin, että piti selvästi ottaa nitroa, päätin luopua. Pitää odottaa nuorempia kaivajia. 

Ei se elämänpyörä käänny. Mahdilluset uudet alut ovat vain vanhustenhoidon etappeja.

Metsäkävelyllä

Minulla on nyt uusi suunta kävelylenkeille, kun maantie on sepelin peittämä. Läksin  ohi kulkevaa pikkutietä lähitalojen taakse metsiin. Sieltä löytyi kauniita mäntymetsiä ja yllätykseksi hienoja kallioita. Metsätöitä ei ole tehty lähivuosina, joten maassa ei ole puunrankoja, vaan maastossa pystyy vapaasti kävelemään. Kun kallion takaa puiden välistä kuulsi korkeampi kallio, muistui jopa mieleen muinainen nousu Haltille. 

Jäkäläkalliot ovat niin kauniita  löytöjä,  kutsuvat pysähtymään ja lepäämään metsän hiljaisuudessa. Pitää joskus ottaa eväät mukaan. Lintujen viserryksiä kuuluu  kaiken aikaa. Nyt jäkälät sortuvat rutikuivina askelen alla, kun ei ole koko keväänä satanut muuta kuin kahden päivän lumen. 

Eihän minulla tämän parempaa lenkkimaastoa voi ollakaan, pehmeä, joustava maa jalkojen alla, silmille ja korville luonnon kauneus. Eikä parempaa tekemistä vappuiltapäivän yksinäisinä tunteina.

Luulisin, että äiti ja sisaruksensa ovat lapsuudessaan liikkuneet noissa metsissä, tämä oli heidän lapsuustienootaan. Sata vuotta sitten äiti oli viisitoistavuotias. Maastokartasta löysin niiltä main nimen Kiikkumäki. Oliko sinne rakennettu kiikku nuorten kokoontumispaikaksi? 

Isäni kotikylästä on sitä kautta tullut metsätie tämän paikan ohi ja  nuorena miehenä isä on sitä tietä kuljettanut hevosella viljasäkkejä jokivarren  myllyyn. Liekö posti tuonut kirjelapun, kun äiti on tiennyt odotella ohikulkijaa. 

Syrjäkylän liikennepulmia

Minä olen pyöräillyt 75 vuotta. Kuusivuotiaina opettelimme ajamaan naistenpyörällä. Lastenpyöriä ei ollutkaan. Suuren osan siitä olen ajellut hiekkateitä pitkin, kuten vaikka ilmoittautumaan kansakouluun viiden kilometrin päähän tai  naapurikylään isoäidin luo 15 kilometrin päähän.  

Nyt minä olen kuitenkin melkein motissa, kun ohi kulkeva kuoppainen asfalttitie muutettiin soratieksi. Muutos oli pitkään odotettu, mutta pyöräilijöiden kannalta harmillinen. Tiessä käytetty sora on isoa, terävää sepeliä. Ei sen päältä pysty pyörällä ajamaan. Pyöränkumit kärsisivät myös. Ne joilla on hienompia ja ohuita renkaita, eivät riskeeraa pyöräänsä ollenkaan. Ajan kuluessa sepeli viskautuu auton rengasurien alta sivuille. Silloin silinneellä uralla voi taiteilla ajamaan. Kun väistää autoa, joutuu ajamaan sivustan sepelikasaan ja siinä kaatuu helposti. Sitten taas tie lanataan ja tuodaan lisää sepeliä ja ajourat peittyvät. 

Kävelykin tällä tiellä on ikävää, kun kivet nuljuvat kengän alla. Kuivana aikana pöly nousee. Se on kyllä tuttua vanhastaan. 

Olen lähettänyt valituksia soran laadusta, mutta varmaan turhaan. Toiseen suuntaan onneksi pääsee ajamaan, kun taluttaa ensin pyörää puoli kilometriä. Estyneellä suunnalla olisi kuitenkin tärkeitä kohteita, muun muassa linja- autoreitti viiden kilometrin päässä. Eivät autoilijatkaan tykkää täristävästä tiestä. Että tällaisia liikennepulmia syrjäkylällä.

Metsässä voi kävellä ilman pölyä. Kauniilla mustikkakalliolla tuli vastaan hurja näky Hannes-myrskyn jäljiltä. Näitä näkymiä on Etelä-Pohjanmaalla paljon. On tallella myös kauniita jäkäläkallioita.

Missä olen kotona?

Kahden paikan asukas ei ole täysin kotona kummassakaan. Siirtyileminen estää sitoutumista ja osallistumista. Se myös haittaa kuulumisen tunnetta. Viime aikoina olen tutustunut Jyväskylässä uuteen asuinalueeseen, suhaillut tiheästi kulkevilla busseilla ja asioinut monissa toimivissa palveluissa kuten kuulo- ja näkötutkimuksissa - (kyllä sinä hyötyisit kuulokojeesta) -  ja viereisessä terveyskeskuksessa  ja tietokoneineni Powerin huoltosopimuspalveluissa. Naapurin kanssa käytiin seurakunnan lounaalla  ja huomenna on kirjastossa ikäihmisten asumisneuvontaa ja musiikkia. Uimahallissa joka toinen päivä. Alkoi viimeinkin tuntua, että täällähän minä asun, tämä on kotikaupunkini. 

Nyt kuitenkin on aihetta lähteä taas maalle. Päätöksenteko on kyllä vaikeutunut, jos ei ole ulkoisesti määräävää päivää.  Lähtisinkö silloin vai tällöin, kelailen edestakaisin. Yhteensä kaikki laskien puolet vuodesta olen tähän asti asustellut siellä vanhassa tuvassa. Asetun taas asumaan ja kaupunki etääntyy. Sielläkin olisi keskustassa hyviä tapahtumia, joihin voisi osallistua.  Minulle sanotaan:  - Ai sinä olet tullut käymään. Silloin tunnen olevani vierailija kaikkialla. Enkä minä taksilla lähde luentoja kuuntelemaan.

En ole ainoa kahden tai useammankin  paikan asuja, meitä on paljon. En vain ole tullut tavanneeksi sellaista, jonka kanssa olisin jutellut tuntemuksista. 

Jos asuu pääasiassa yhdessä paikassa ja lomailee toisessa lyhyempiä aikoja,  tilanne pysyy uskoakseni kohdallaan. Eipä tässä nyt voi muuta kuin järjestää taas ajatuksensa, sopeutua ja pitää tätä rikkautena. En minä muutenkaan haluaisi taloyhtiön hallitukseen. Taas laistan vuosikokouksenkin.

Aika muuttaa tilanteen, usein äkillisestikin. Kun voimat vähenevät, elinpiiri kapenee ja palvelujen tarve ⁹korostuu.  

Serkkuni päätti 79- vuotiaana:  -Ensi kesänä eli 80- vuotiaana en enää tule kesäpaikkaani, en jaksa muuttaa sinne huusholliani. Hän oli kuitenkin hyväkuntoinen ja hänellä on avulias mies, joka sanoi, ettei sinun tarvitse tehdä siellä maalla mitään. Serkku piti päänsä, hän halusi pyöräillä kesänkin kaupungissaan ja asua yhdessä paikassa. Hän ei halunnut enää sekoittaa päätään. Ja poika otti halukkaasti paikan haltuunsa.

Pian on minulla taas palvelut ja tilaisuudet 25 km päässä ja palveluauto saatavilla kerran viikossa.  Mutta on vanha hirsinen tupa, kylä, puhdas luonto ja kevään valo. Vielä jaksan tyhjentää jääkaapin, pakata lääkkeet ja laitteet ja lähteä kasseineni bussi-juna-bussi-palveluautomatkalle.

Mutta näin paljon piti valittaa:)

Pääsiäiseen!

Lähikylät ovat aktivoituneet monipuolisesti kyläkoulujen lopetusuhan edessä. On perustettu kyläyhdistyksiä, jotka järjestävät tiedotusta, toimintaa, talopörssiä, jopa uuden kyläkaupan. Kotikyläni alkavan kyläyhdistyksen voimannäyte oli lankalauantain kokkojuhla, johon tuli satoja vieraita. Oli monipuolinen ohjelma ja erinomaisen hienosti rakennettu iso pääsiäisvalakia. Sen katselu vie aina lapsuusmuistoihin, jolloin me lapset keräsimme keskenämme jonkinlaisen pienen valakian lumihangelle. 

Lankalauantai johdattaa hiljaisen viikon tunnelmista Pääsiäisen valoon, kärsimyksestä iloon. 

Kanalani

Olen kauan katsellut, että aivan tyhjänä on hyvä navetta. Siellä oli lehmien lisäksi kanoja, kun olin lapsi. On tilaa ja hyviä orsia ja sontaluukusta saa tikapuut takapihalle.

Niinpä tein reippaan ratkaisun ja hankin kanoja  ja kukon. Nyt on kiva, kun aamulla kohta kuulee kukon kieunnan niinkuin tällaiseen pihapiiriin sopii. Ja munat maistuvat paremmilta kuin kaupasta ostetut. Jospa joskus tulisi pieniä tipujakin!

Uni

Marianpäivän konsertissa esitettiin 11 ihanaa Ave Mariaa.

Yöllä näin unta, että olin kuollut. En tiedä, kuinka se tapahtui, mutta selkeästi tiesin, että olin rajan toisella puolella.  Olin kuitenkin ihmisten keskellä, liikuin ja ajattelin. Välillä paikka oli lapsuuskotini tutut huoneet.

Näin kaiken, mutta värit olivat tummempia tai valo oli tummempaa. Kosketin ihmisiä, mutta ote tuntui hennommalta, ohuemmalta. Puhuin ihmisille ja mielestäni he vastasivat. En tullut tietämään, näkivätkö he minut tai tunsivatko halaukseni. Ajattelin, että liikun ja olen täällä nyt aluksi, mutta sitten siirryn muualle, kauemmaksi. Niin varmaan miehenikin oli aluksi keskellämme, ajattelin. Oloni oli rauhallinen, levollinen.