Itseksensä

Yksinolo on tila, jota moni joutuu ikääntymisen loppuvaiheissa tahtomattaan kokemaan. Toki nuorempanakin syntyy yksinelämisen aikoja monista syistä. Osa ihmisistä myös valitsee yksinelämisen koko elämäkseen tai sen johonkin vaiheeseen.

Yksin elävien määrä on Suomessa lisääntynyt. 1,3 miljoonaa taloutta on yhden ihmisen huusholleja, 40 % kaikista talouksista.  Yksin asuvista 45 % on yli 60- vuotiaita.

Opiskelijatkin haluavat asua yksin, kun se opintotuen ansiosta on mahdollista. Kuusi - seitsemänkymmenluvulla ja myöhemminkin oli luonnollista, että asuttiin kaksin tai kuten minä, omakotitalon yläkerrassa neljän tytön kommuunissa. Ei ollut yksinäisyyttä, kuten moni opiskelupaikkakunnalle muuttanut nyt kokee. Uusien kaverien saaminen ei ole kaikille helppoa missään iässä. Soluasunnot eivät silti ole suosittuja. 

Työmatkoilla oli luonnollista, että hotellihuoneessa tai hytissä oli kaksi, saattoi olla vieraskin ihminen toisessa petissä. Kaksituhattaluvulle tullessa minullekin alettiin varata työmatkoille  yhden hengen huone. Junamatkallekin voi varata istuimen ilman vierustoveria.

Onko ihmisistä tullut kaikin puolin epäsosiaalisempia? Somemaailma on luonut etäsosiaalisuuden vaihtoehdon. Lapsetkin ovat yhteyksissä sometilien kautta. Eikö ihminen kaipaa elävää, läsnä olevaa vuorovaikutusta? Koulujen somekielto on hyvä asia. Puhelimen käyttö on vähentynyt viestien tieltä. Nuoret eivät soittele toisilleen, viesti korvaa sen. Vanhatkin ovat alkaneet lähettää viestejä suoran puhelinsoiton sijaan. Ei ole enää sopivaa tunkeutua yllättäen toisen päivään, ellei sitä varmasti tiedä sopivaksi. Minulle saa soittaa, jos vain tunnistan numeron! Olemme laajasti yksityistyneet. 

Kyllä minä ainakin kaipaan toisen ihmisen fyysistä läsnäoloa ja keskustelua. Yksinäisyys humisee eniten perheenjäsenten lähdettyä tai puolisounesta herättyä.

Altistan itseni yksinäisyydelle  olemalla näin paljon talonvahtina täällä syrjäseudulla autottomana. On aikoja, ettei moneen päivään näe ketään eikä pääse mihinkään. Olo muuttuu oudoksi, ahdistavaksi. Fyysinenkin huonovointisuus liittyy asiaan.  Puhelimessa keskustelu  auttaa kyllä. Sovittu videopuhelu  tuo tapaamisen tunnun.

Tekemisestä on apua ja vaihtelua. Käsityön vaiheet, pihatyöt, leipominen, pienet pyöräretket, marjastus, netin selailu,  kirjoittelu ovat ikäänkuin vuorovaikutusta. Usein tarkistan jotain asiaa puhelimelta ja tekoäly vastaa keskustelutyyliin: Jos tarkoitat tätä...

Läheisten kuulumisten tasalla pysyminen on tärkeätä. Mielessään heitä saattelee menoihinsa.  Kun kutoo tietylle ihmiselle sukkaa,  on ikäänkuin lähellä tätä ihmistä. Televisio ja etenkin kirjat ovat pelastus, jos löytyy kiinnostavaa.  Tunnen ihmisiä, jotka viihtyvät niin hyvin omissa puuhissaan ja muistoissaan, etteivät tunnu ollenkaan kaipaavan ihmisiä arkeensa. 

Monilla ikäihmisillä on vielä paljonkin menoja, mutta voimien ja terveyden heiketessä piiri pienenee. Tarvitaan omia yksinäisyyden hallintakeinoja, jotta mielen tasapaino säilyy. Sosiaalinen aktiivisuus on etu, jos kontakteja on vielä olemassa. Vieraitten ihmisjoukkojen näkeminen ei yleensä paljon auta, voi päinvastoin korostaa irrallisuuden tuntua.

Siirtyminen yhteisölliseen asumismuotoon tai johonkin vastaavaan voi teoriassa olla hyvä vaihtoehto, mutta käytännössä puhekumppania tai mieleistä  kaveria ei aina sieltä löydy. Mitä lähemmäs vieraita ihmisiä tullaan, sitä korkeampi on suojamuuri ja sulkeutuminen. Tätini oli viimeiset aikansa hoivaosastolla, jossa kolme ihmistä makasi samassa huoneessa. Kaikki puhuivat minulle, mutta eivät toisilleen. He eivät halunneet tietää toisistaan, elivät omissa maailmoissaan.

Oma arki, omat rutiinit ja jotain mieleistä joka päivään, tyytyminen tähän elämänvaiheeseen on avuksi. Usein löytyy joku näkökulma tai kokemus, jolla taas mielensä noutaa. Hiljainenkin päivä kuluu iltaan jäljellä olevien päivien ketjussa. 

                  joen rannalla