Yksinään

Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin tai tulemaan ollenkaan.

Osaan taas iloita näistä tutuista, kauniista asioista, se on palannut. Vähän väliä avaan puhelimeni kameran. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, etenkin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Pitää opetella itse täyttämään päivänsä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Osaan kyllä moittia siitä itseäni. Usein menee päiväkausia, että en näe yhtään ihmistä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös vapaata  aikaa puheluihin tai tapaamisiin. 

On toisenlaisiakin päiviä, jolloin ilmenee tai saa aikaan ohjelmaa ja menoa, kuten tänään pyöräretki  9 km päähän Avoimet Kylät- tapahtumaan.

Paljonhan viihdytän itseäni  lukemalla, usein kevyesti dekkareita tai  lähihistoriaan sijoittuvaa, kuten viimeksi Eeva Kilven hyviä sota-ajan romaaneita lapsen näkökulmasta. Otin hyllystäni uudelleen edesmenneen suomalaisen  ortodoksinunna Kristodulin (Anna-Leena Lampi) kirjan Rukouksen virta (2008). Siinä puhutaan toisenlaisesta rukouselämän kehittämisestä kuin on avunpyyntörukoilu ihmisten ongelmien puolesta. Pitää laittaa ensin huolet syrjään, kun aloittaa Jumalayhteyteen pyrkivän sydämen rukouksen opettelun. Sitä varten jotkut menevät luostariin eliniäksi. On jotenkin vaikuttavaa lukea siitä tai nähdä televisiossa filmi ruotsalaisen Martan nunnaluostarivalinnasta. Tässä minun luostarissani ei ole niin syvällistä ohjelmaa. 

Maalausurakka odottaa

Pitäisi maalata ulkorakennusten korkeat ovet, kahdeksan kappaletta. Kahdeksantoista vuotta sitten itse laitettu maali on auringonpaisteessa pahasti kipristynyt ja urittunut.  Uusi maali suojaisi ovilautaa. 

Näyttää ensin,  että vanha maali irtoaisi helposti, mutta  ei, enimmäkseen on liian tiukassa. Kaapimalla on yritetty, muutkin kuin minä.  Homman on kuitenkin luvannut hiomalaikalla tehdä eräs monitoiminen kylänmies. Maalaamaan on luvannut tulla tyttären perhettä. Okrankeltaisen neljän öljyn maalin saanti on varmistettu. Ongelmana on ajoitus: Pitäisi olla sateetonta, niin että puu pysyy kuivana ja asianosaisten pitäisi ehtiä lähes yhtä aikaa paikalle, tyttären kahdensadan kilometrin päästä ja kylänmiehen muista töistään.  Ensimmäinen ja toinen aika on jo siirretty. Nytkin sataa. 

Parasta olisi, kun itse paikalla olevana tekisin koko homman vaikka ovi kerrallaan sään salliessa, raapisin maalin ja maalaisin samantien. Ei se kaapiminen vain onnistu, käsi ei kärsi eikä maali irtoa kunnolla. 

              Tätä on kaavittu

Maalaaminen kai sujuisi nytkin niinkuin vuonna 2008. 

Vaihtoehtoina on, ettei maalatakaan, näyttäähän se kaukaa katsoen keltaiselta. Tai ostan koko homman maalausfirmalta. 

Pystyisinkö itse vielä tekemään tuon maalausurakan itse? Aina ei tiedä, onko kielteisessä kannassa kyseessä saamattomuus  vai  vanhan väsyminen ja lupa luovuttaa entisistä. Sitä voi tässä makaillessa arvella.

Kesä on kaksi viikkoa varhaisemmassa kuin viime vuonna, se näkyy viime vuoden juhannusblogistakin. Juhannusruusujen nuput alkavat  avautua, syreeni on jo pitempään tuoksunut pihapiirissä.

Minulle on tullut uusi harrastus tai tapa: Istuskelen pitkään pihalla puun alla tai verannalla. Istun vain niinkuin etelämaiden valokuvissa muorit mustissaan penkillä seinän vieressä.  Katselen, haistelen ja kuuntelen. Käki kukkuu kaiken aikaa. 

Taitaa tämä kuva olla lähempänä totuutta kuin tikapuilla kiipeilevä maalari.