Syrjäkylän liikennepulmia

Minä olen pyöräillyt 75 vuotta. Kuusivuotiaina opettelimme ajamaan naistenpyörällä. Lastenpyöriä ei ollutkaan. Suuren osan siitä olen ajellut hiekkateitä pitkin, kuten vaikka ilmoittautumaan kansakouluun viiden kilometrin päähän tai  naapurikylään isoäidin luo 15 kilometrin päähän.  

Nyt minä olen kuitenkin melkein motissa, kun ohi kulkeva kuoppainen asfalttitie muutettiin soratieksi. Muutos oli pitkään odotettu, mutta pyöräilijöiden kannalta harmillinen. Tiessä käytetty sora on isoa, terävää sepeliä. Ei sen päältä pysty pyörällä ajamaan. Pyöränkumit kärsisivät myös. Ne joilla on hienompia ja ohuita renkaita, eivät riskeeraa pyöräänsä ollenkaan. Ajan kuluessa sepeli viskautuu auton rengasurien alta sivuille. Silloin silinneellä uralla voi taiteilla ajamaan. Kun väistää autoa, joutuu ajamaan sivustan sepelikasaan ja siinä kaatuu helposti. Sitten taas tie lanataan ja tuodaan lisää sepeliä ja ajourat peittyvät. 

Kävelykin tällä tiellä on ikävää, kun kivet nuljuvat kengän alla. Kuivana aikana pöly nousee. Se on kyllä tuttua vanhastaan. 

Olen lähettänyt valituksia soran laadusta, mutta varmaan turhaan. Toiseen suuntaan onneksi pääsee ajamaan, kun taluttaa ensin pyörää puoli kilometriä. Estyneellä suunnalla olisi kuitenkin tärkeitä kohteita, muun muassa linja- autoreitti viiden kilometrin päässä. Eivät autoilijatkaan tykkää täristävästä tiestä. Että tällaisia liikennepulmia syrjäkylällä.

Metsässä voi kävellä ilman pölyä. Kauniilla mustikkakalliolla tuli vastaan hurja näky Hannes-myrskyn jäljiltä. Näitä näkymiä on Etelä-Pohjanmaalla paljon. On tallella myös kauniita jäkäläkallioita.

Missä olen kotona?

Kahden paikan asukas ei ole täysin kotona kummassakaan. Siirtyileminen estää sitoutumista ja osallistumista. Se myös haittaa kuulumisen tunnetta. Viime aikoina olen tutustunut Jyväskylässä uuteen asuinalueeseen, suhaillut tiheästi kulkevilla busseilla ja asioinut monissa toimivissa palveluissa kuten kuulo- ja näkötutkimuksissa - (kyllä sinä hyötyisit kuulokojeesta) -  ja viereisessä terveyskeskuksessa  ja tietokoneineni Powerin huoltosopimuspalveluissa. Naapurin kanssa käytiin seurakunnan lounaalla  ja huomenna on kirjastossa ikäihmisten asumisneuvontaa ja musiikkia. Uimahallissa joka toinen päivä. Alkoi viimeinkin tuntua, että täällähän minä asun, tämä on kotikaupunkini. 

Nyt kuitenkin on aihetta lähteä taas maalle. Päätöksenteko on kyllä vaikeutunut, jos ei ole ulkoisesti määräävää päivää.  Lähtisinkö silloin vai tällöin, kelailen edestakaisin. Yhteensä kaikki laskien puolet vuodesta olen tähän asti asustellut siellä vanhassa tuvassa. Asetun taas asumaan ja kaupunki etääntyy. Sielläkin olisi keskustassa hyviä tapahtumia, joihin voisi osallistua.  Minulle sanotaan:  - Ai sinä olet tullut käymään. Silloin tunnen olevani vierailija kaikkialla. Enkä minä taksilla lähde luentoja kuuntelemaan.

En ole ainoa kahden tai useammankin  paikan asuja, meitä on paljon. En vain ole tullut tavanneeksi sellaista, jonka kanssa olisin jutellut tuntemuksista. 

Jos asuu pääasiassa yhdessä paikassa ja lomailee toisessa lyhyempiä aikoja,  tilanne pysyy uskoakseni kohdallaan. Eipä tässä nyt voi muuta kuin järjestää taas ajatuksensa, sopeutua ja pitää tätä rikkautena. En minä muutenkaan haluaisi taloyhtiön hallitukseen. Taas laistan vuosikokouksenkin.

Aika muuttaa tilanteen, usein äkillisestikin. Kun voimat vähenevät, elinpiiri kapenee ja palvelujen tarve ⁹korostuu.  

Serkkuni päätti 79- vuotiaana:  -Ensi kesänä eli 80- vuotiaana en enää tule kesäpaikkaani, en jaksa muuttaa sinne huusholliani. Hän oli kuitenkin hyväkuntoinen ja hänellä on avulias mies, joka sanoi, ettei sinun tarvitse tehdä siellä maalla mitään. Serkku piti päänsä, hän halusi pyöräillä kesänkin kaupungissaan ja asua yhdessä paikassa. Hän ei halunnut enää sekoittaa päätään. Ja poika otti halukkaasti paikan haltuunsa.

Pian on minulla taas palvelut ja tilaisuudet 25 km päässä ja palveluauto saatavilla kerran viikossa.  Mutta on vanha hirsinen tupa, kylä, puhdas luonto ja kevään valo. Vielä jaksan tyhjentää jääkaapin, pakata lääkkeet ja laitteet ja lähteä kasseineni bussi-juna-bussi-palveluautomatkalle.

Mutta näin paljon piti valittaa:)

Pääsiäiseen!

Lähikylät ovat aktivoituneet monipuolisesti kyläkoulujen lopetusuhan edessä. On perustettu kyläyhdistyksiä, jotka järjestävät tiedotusta, toimintaa, talopörssiä, jopa uuden kyläkaupan. Kotikyläni alkavan kyläyhdistyksen voimannäyte oli lankalauantain kokkojuhla, johon tuli satoja vieraita. Oli monipuolinen ohjelma ja erinomaisen hienosti rakennettu iso pääsiäisvalakia. Sen katselu vie aina lapsuusmuistoihin, jolloin me lapset keräsimme keskenämme jonkinlaisen pienen valakian lumihangelle. 

Lankalauantai johdattaa hiljaisen viikon tunnelmista Pääsiäisen valoon, kärsimyksestä iloon. 

Kanalani

Olen kauan katsellut, että aivan tyhjänä on hyvä navetta. Siellä oli lehmien lisäksi kanoja, kun olin lapsi. On tilaa ja hyviä orsia ja sontaluukusta saa tikapuut takapihalle.

Niinpä tein reippaan ratkaisun ja hankin kanoja  ja kukon. Nyt on kiva, kun aamulla kohta kuulee kukon kieunnan niinkuin tällaiseen pihapiiriin sopii. Ja munat maistuvat paremmilta kuin kaupasta ostetut. Jospa joskus tulisi pieniä tipujakin!