Syrjäkylän liikennepulmia

Minä olen pyöräillyt 75 vuotta. Kuusivuotiaina opettelimme ajamaan naistenpyörällä. Lastenpyöriä ei ollutkaan. Suuren osan siitä olen ajellut hiekkateitä pitkin, kuten vaikka ilmoittautumaan kansakouluun viiden kilometrin päähän tai  naapurikylään isoäidin luo 15 kilometrin päähän.  

Nyt minä olen kuitenkin melkein motissa, kun ohi kulkeva kuoppainen asfalttitie muutettiin soratieksi. Muutos oli pitkään odotettu, mutta pyöräilijöiden kannalta harmillinen. Tiessä käytetty sora on isoa, terävää sepeliä. Ei sen päältä pysty pyörällä ajamaan. Pyöränkumit kärsisivät myös. Ne joilla on hienompia ja ohuita renkaita, eivät riskeeraa pyöräänsä ollenkaan. Ajan kuluessa sepeli viskautuu auton rengasurien alta sivuille. Silloin silinneellä uralla voi taiteilla ajamaan. Kun väistää autoa, joutuu ajamaan sivustan sepelikasaan ja siinä kaatuu helposti. Sitten taas tie lanataan ja tuodaan lisää sepeliä ja ajourat peittyvät. 

Kävelykin tällä tiellä on ikävää, kun kivet nuljuvat kengän alla. Kuivana aikana pöly nousee. Se on kyllä tuttua vanhastaan. 

Olen lähettänyt valituksia soran laadusta, mutta varmaan turhaan. Toiseen suuntaan onneksi pääsee ajamaan, kun taluttaa ensin pyörää puoli kilometriä. Estyneellä suunnalla olisi kuitenkin tärkeitä kohteita, muun muassa linja- autoreitti viiden kilometrin päässä. Eivät autoilijatkaan tykkää täristävästä tiestä. Että tällaisia liikennepulmia syrjäkylällä.

Metsässä voi kävellä ilman pölyä. Kauniilla mustikkakalliolla tuli vastaan hurja näky Hannes-myrskyn jäljiltä. Näitä näkymiä on Etelä-Pohjanmaalla paljon. On tallella myös kauniita jäkäläkallioita.