Minulla on nyt uusi suunta kävelylenkeille, kun maantie on sepelin peittämä. Läksin ohi kulkevaa pikkutietä lähitalojen taakse metsiin. Sieltä löytyi kauniita mäntymetsiä ja yllätykseksi hienoja kallioita. Metsätöitä ei ole tehty lähivuosina, joten maassa ei ole puunrankoja, vaan maastossa pystyy vapaasti kävelemään. Kun kallion takaa puiden välistä kuulsi korkeampi kallio, muistui jopa mieleen muinainen nousu Haltille.
Jäkäläkalliot ovat niin kauniita löytöjä, kutsuvat pysähtymään ja lepäämään metsän hiljaisuudessa. Pitää joskus ottaa eväät mukaan. Lintujen viserryksiä kuuluu kaiken aikaa. Nyt jäkälät sortuvat rutikuivina askelen alla, kun ei ole koko keväänä satanut muuta kuin kahden päivän lumen.
Eihän minulla tämän parempaa lenkkimaastoa voi ollakaan, pehmeä, joustava maa jalkojen alla, silmille ja korville luonnon kauneus. Eikä parempaa tekemistä vappuiltapäivän yksinäisinä tunteina.
Luulisin, että äiti ja sisaruksensa ovat lapsuudessaan liikkuneet noissa metsissä, tämä oli heidän lapsuustienootaan. Isäni kotikylästä on sitä kautta tullut metsätie tämän paikan ohi ja nuorena miehenä isä on sitä tietä kuljettanut hevosella viljasäkkejä jokivarren myllyyn. Liekö posti tuonut kirjelapun, kun äiti on tiennyt odotella ohikulkijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti