Miten minun käy?

Kuolinilmoitusten lueskelu on ikäisteni harrastus. Huomiota kiinnittää eliniän jatkuva nousu. Yli 90, yli 100, ainakin yli 85.

Millaisia ovat sitten loppuvuodet? Tunnen monia yli 85- vuotiaita, jotka edelleen asuvat kotona. Osa toimii melkein kuin ennenkin, osa on välillä sairaalassa erityisesti kaatumisten tai polvileikkausten takia. 

Viimeiset kaksi elinvuotta ovat niitä, jolloin runsaimmin tarvitaan ympärivuorokautista hoivapaikkaa. Millaiset loppuvuodet lienevät kuolinilmoitusten nimien takana? Kuinka pitkään he ovat olleet avuttomina?  Tunnen monia ennen niin toimeliaita ihmisiä, joiden tiedän muistisairaina lojuvan tai vaeltelevan jossain palvelukodissa. 

 Mediassa kuullaan jatkuvasti laiminlyönneistä erityisesti hoitokodeissa. Kotipalvelujen varassa elävien päivistä tulevaa tietoa värittää kiire ja välinpitämättömyys.  Suuri ongelma ja turvattomuuden ydinkohta on se, että ympärivuorokautiseen hoivaan ei pääse, vaikka kotona ei enää millään keinoin pärjää. Suomilaman kärsijöitä olemme me suurten ikäluokkien vanhukset, joiden tieltä vähennetään ympärivuorokautisen hoidon paikkoja, vaikka pitäisi voimakkaasti lisätä. Lukumäärämme  lisäksi pysyttelemme hengissä entistä pitempään.

Vanhushoiva on eniten omaisten varassa, omaishoitajina tai kauempaa apuun kiirehtien, usein väsyneinä ja ristiriitaisin tunnoin avunantoon joutuneina. Onhan siitä minullakin vuosien kokemusta, toinen apusuhde kiitollisena, toinen vaikeammin. Itse ei  haluaisi rasittaa lapsiaan,  mutta jos muutakaan turvaa ei riitä, mihinkähän he joutuvat kietoutumaan? 

-Miksi tavoitella pitkää ikää, jos ei vanhana saa hoivaa, sanoo gerontologian professori emerita Marja Jylhä. 

Miksi koettaa huolehtia jalkojen voimasta ja ravitsemuksestaan ja lääkkeistään? Varmaan toive on, että voisi mahdollisimman suuren osan elinpäivistään viettää omatoimisesti, niin että yhteiskunnallisen avun tarveaika olisi mahdollisimman lyhyt osa elinkaaresta. Olisiko parempi, että olisi sairas ja  jättäisi sen  hoitamatta tai ei lähtisi leikkausten kierteeseen? Mieheni kammosi pitkään toisten varassa kitumista vanhana. Hänet pelasti siltä kauhulta ja myös koko vanhuudelta  äkkisairaus, verenvuoto, joka vei hengen muutamassa päivässä. Aivan liian varhain, 69- vuotiaana.  

Viime aikoina on puhuttu myös vanhusten ylihoitamisesta sairaaloissa.  Hoitotahdossani omakantaan kirjattuna on elvytyskielto ja sellaisten operaatioiden kielto, jotka eivät voi johtaa parantumiseen, vaikka vähän elinaikaa lisäisivätkin. 

Joskus on tullut mieleen, että jättäisi jossain myöhemmässä vaiheessa lääkkeet pois ja sydäninfarkti lopettaisi elämän nätisti. Mutta siinä voisikin käydä niin, että tukos tulee aivoihin ja loppuelämä on aivovammaisen avuttomuutta.  Vanhusten itsemurhia on vuosittain noin 200. Olen tuntenut yhden ihmisen, joka lopetti elämänsä tukehduttamalla itsensä muovipussiin, kun vielä pystyi sen kotona tekemään. 

Päivä kerrallaan, tätä päivää eläen ja uutta edunvalvontavaltuutusta hankkien elellään. Mutta se mentaalinen itsesuoja, etteivät nämä lopunajan vaikeudet minua oikeasti koske, on alkanut rapistua.

Kuolinilmoituksissa ainakin maaseudulla lukee usein: -Äitimme hyvästä hoidosta lämmin kiitos hoitokodin henkilökunnalle. Ehkä kaikki ei olekaan niin huonoa ja turvatonta?  

J.K.  Nämä ajatukset virisivät professori Jylhän lausumasta, mutta muutoin iloitsen raikkaasta kevätsäästä, koivujen heleänvihreästä, käen kukunnasta ja iloisesta äänestä puhelimessa.