Metsäretkeilyn jatkoa

Lauantaiaamuna lähdin pyörällä siihen suuntaan, jossa asfaltti alkaa muutaman sadan metrin päässä. Kohteeni oli metsäautotie, joka nyt on ajokunnossa, kun viimeisestä lanauksesta on kulunut muutama vuosi. Kivet ovat siirtyneet autonpyörien reiteiltä sivuun. Halusin etsiä kohdan, jossa eilisen metsäretkeni mailla kulkeva vanha tienpohja tulee metsätielle. Karttasovelluksen avulla se löytyikin ja kävelin sitä, kunnes näin kalliot toisesta suunnasta. Olin ikäänkuin enemmän kartalla täällä.

Pyöräilin metsäautotien päähän ja palasin samaa reittiä. Toista kautta pääsisi ympäri, mutta osa reittiä olisi se sepelitie.

Oli hienoa ajella rauhassa ja haistella metsän raikkaita tuoksuja, suonpohjia, mäntyjä, propsipinoja. En ajatellut susia enkä karhuja, en Trumpia enkä Putinia. Näin vain kurkiparin seisomassa tiellä ja lähtevän siitä lentoon.

Välillä istuin ja söin eväät, simaa ja peltileipää. Tunsin olevani voimissani, nuortunut, kuin elämänpyörä alkaisi pyöriä takaisinpäin. Tuli mieleen uusia hankkeita, vaikka että haluaisin ostaa naapurikylästä lapsuuden kotimökkini takaisin ja kunnostaa sitä. Pyörämatkaa tuli 13 kilometriä. Oli kuin kesäkuinen sunnuntai.

Joopa. Viime viikolla aloin purkaa pois kaivon ympärille vuosien mittaan kasvattamaani leveää kukkapenkkiä. Se on täynnä vuohenputken ja suopayrtin ja vuorenkilven sitkeitä juuria, muut istutukset tukehtuvat. Pikkutalvio ja kielo yhdellä reunalla menestyvät. Kaivonympärys on kai myös kylmä kasvupaikka.  

Mutta lapio on kovin raskas. Parin lapiollisen jälkeen nousee hiki, voima loppuu ja pitää istua kaivon kannelle. Ajattelin, että puran sitä kovaa penkkiä vain kottikärryllisen päivässä, mutta kun tuntui rinnassa niin, että piti selvästi ottaa nitroa, päätin luopua. Pitää odottaa nuorempia kaivajia. Ei se elämänpyörä käänny.