Saman katon alla

Selaan tv-ohjelmia. Kahdeksan maissa voisi katsoa ohjelmaa Tove Janssonista. Mitä kello on? Vasta viisi! Pimeätä on ollut jo tunteja. 

Kun talo tyhjeni viikon täyteydestä, tuntui etten osaakaan olla yksin, kuin se olisi uutta. Olenhan elänyt suurimman osan elämästäni, 70 vuotta, osana perhettä tai parisuhdetta, vasta vajaat 10 vuotta yksin. Entinen malli asettuu edelleen nopeasti. Perheaikana lukitsin iltaisin ovia ja siunasin meidät saman katon alle. Tosin kokoontunut pikku suku on uusi ja isompi kokoonpano. Ennen emme ole jouluksi mahduttaneet itseämme tähän paikkaan. Ihmeen hyvin se sujui yhteistoimin. Huippuhetki minulle oli joululaulut sähköharmonin säestyksellä.

 Ruokia, astioita, kenkiä, takkeja pursusi kyllä ylenmäärin lievänä kaaoksena. Kenkälaumasta tuli entiset ajat mieleen. Tuli myös mieleen, että yhden kerran olimme lapsuuskodissamme yhtä aikaa sisarusteni kanssa. Se oli yllättäen  isän viimeinen joulu eikä hän ollut yhdessäkään valokuvassa.

Niin tuli taas hetki, että viimeinen auto rullasi pihasta. Korkeatkin hetket katoavat aikaan.  Siivoilua, pyykkejä, koristeiden karsimista, lepoa, järjestyksen palauttamista, tilaa, hiljaisuutta, vessa vapaa, lukemista. Kuusi saa olla loppiaiseen. Piha ja lähitie ovat sulaneet niin  liukkaiksi,  ettei ilman kelkkaa pysty yhtään liikkumaan. 

Entisinä aikoina tämän katon alla oli aina runsaasti väkeä. Viime aikoina on noussut usein ajatus, että olisiko tämä sodan kuvioissa turvallisempi paikka kuin joku muu alue. Eipä kyllä nykyaseistuksin  kovin turvallista paikkaa näytä Ukrainassakaan olevan. Kuinka riittäisi sopeutumiskyky ahtauteen poikkeustilanteessa? Paljoon riitti edellisten polvien sopeutumiskyky. 

Mutta nyt tuuli yltyy puunlatvoissa, tupa on lämmin ja vatsa täynnä, oikaisen  puusohvalle kuusen takana ja vedän viltin päälleni, laitan äänikirjasta Soudakovaa, torkahdan. Näin on hyvä. 

Joulurauhaa

Toivotan jokaiselle blogiystävällle jouluista rauhaa ja iloa, kullekin omilla tavoillaan ja niinkuin tänä vuonna sopii!

Joulua kohti

Viime viikolla tulin taas vanhan talon kotiini. Tulia hellanpesään, pattereita isommalle, peti auki lämpenemään, puita lisää puuvajasta. Samalla alkoivat lumisateet. Keskipiha on aurattu kahteen kertaan, mutta itselle jää ovien edustojen ja polkujen avaus. Tulee pientä kuntoliikuntaa samalla. 

Odotan tuvan täyteen jouluvieraita viikoksi. Samalla koetan varautua peruutuksiin sairastumisten takia, kun perheissä on tartuntoja. 

Tänä vuonna olen tehnyt rajausta hommien suhteen. Minä leivon etukäteen toivottuja leipomuksia, teen pari laatikkoa ja hankin perustarvikkeet. Keitän joulupuuron ja tiskaan. Nuoremmat saavat hoitaa ateriat. Kyläkauppa on sulkeutunut, mutta 25 km päästä tuotiin tilaustavarat kotiin. 

Vähän pelottaa jaksaminen, kun on tottunut omaan hiljaiseen elämänrytmiin. Entisinä aikoina meille tuli aina jouluvieraita, eikä oma jaksaminen tullut mieleenkään. Paitsi silloin, kun nuorempi lapseni oli kolmen kuukauden ja edellinen puolitoistavuotias, olin ollut jo kuukauden kokopäivätyössä ja meille tuli miehen sukua jouluksi. Olimme sopineet, että  mieheni tiskaa, mutta mummu ei kestänyt nähdä, että poikansa joutuisi tiskaamaan. Minä sitten tiskasinkin. Alkoi uusi jälkivuoto. Ei oikein naisten keskeinen solidaarisuus ollut voimassa.

Mieluista joulupuuhaa minulle on jouluvalojen laitto sekä leipominen omassa rauhassa. Taatelikakku, piimä-fariini-rusinakakkuja kaksi, rahkavoitaikinatorttuja. Lanttu-, bataatti-, porkkanalaatikot.  Vähän hirvittää kyllä tämä voin ja kerman lotraus - maun takia - , kun en osta itselleni kotiin mitään kovaa rasvaa. 

Hauskinta on yhden lahjaidean toteutus. Värkkäsin navettaan hevospilttuun keppihevosille. Mummun pöytä kumoon, säkkejä verhoiluun, ruokaseimi säkistä, kauralyhde ja koivuvihta ruuaksi,  vanhat länget ja suitset seinälle koristeeksi. Talossa oli talli ja hevonen, kun olin lapsi ja pitkään myöhemminkin. Talli paloi kun olin viisivuotias, hevonen sai uuden tilan navetan vierestä. Hevoskyydillä täällä kuljettiin lapsuudessani. Minutkin on  synnytyslaitokselta haettu hevosella ja reellä helmikuussa. Nyt tämä on tietysti navetassa viihtyvää lapsenlasta varten. Näissä järjestelyissä tunnen leikkiväni itsekin, asuulen niinkuin täällä ennen sanottiin. 

Pimeään ja valoon

Ajatella, että talvipäivän seisaus on jo kahden viikon päästä! Pimeätä on, mutta ihmeesti ihminen sopeutuu siihen, mihin on pakko sopeutua, hyvään ja huonoon muutokseen. Se ajatus voikin olla minun ikäluokkani elämänviisautta, meidän jotka muistamme viisikymmenlukua ja neljäkymmenlukuakin sekä sodanjälkeistä puutteen maailmaa.

Olin neljävuotias, kun meille tuli sähköt. Pitkään se merkitsi vain keskellä kattoa riippuvaa himmeähköä hehkulamppua. Kiellettiin napsuttelemasta valokatkaisinta.  Sähkön säästö oli tiukkaa ja sammuttelen vieläkin valoja.  

Ihminen voi elää ilman puhelinta, tietokonetta, sähkökoneita, jos ne eivät ole yhteiskunnassa välttämättömiä Suurteokset, kirjat ja sävellykset, on kirjoitettu käsin. Tämä ajatus voi tuoda turvaa silloin, jos pelätään nykyisen elämäntavan murtumista. Ihmiset elävät läpi myös sota- aikoja,  ja lapset leikkivät sotaa. 

Olemme sopeutuneet lukuisiin muutoksiin kuluneina vuosikymmeninä ja oppineet valtavasti uusia asioita lapsuutemme jälkeen. Minunkin lapseni kasvoivat ilman kännykkää. Mihin kaikkeen nuorempi polvi joutuu ja tulee sopeutumaan, on arvoitusta. Toivottavasti, toivottavasti se on hyvää kehitystä, mutta monenlaiseen hekin voivat sopeutua.

Luin Kristin Hannahin kirjaa Sodan sisaret. Se kertoo Vietnamin sodasta amerikkalaisen sairaanhoitajan näkökulmasta. Kuvaus sotasairaalan työstä on niin realistisen veristä, että lopetin lukemisen. Sankariasenteet murtuvat, kun sodan todellisuus kohtaa ihmisen haavoittuvaisen kehon. Muistan, kuinka minua kuusikymmenluvulla ahdisti, että amerikkalaisia nuoria lähetettiin toiselle puolelle maailmaa vastustamaan koko elämällään kommunismia. Sodan mielettömyyden kuvauksena Hannahin kirja on tehokas. 

Aivan toisenlaiseen maailmaan vie Anna Pölkin kirja Metsien kaukainen sini. Sen kirjoittaja kuvaa kyllä kaksisuuntaisen häiriön varjostamaa tai virkistämää elämäänsä, mutta hän elää aistiherkkää, luovaa elämäänsä pienessä kylässä ja talossa luonnon ja puutarhan kukkeuden keskellä. Luonto, kukat, eläimet, kakut sekä tyttökirjojen maailma ovat läsnä kaiken aikaa.  Vihervaaran Anna, Uudenkuun Emilia, runotyttöjen luovuus ovat osa kirjoittajaa. Näistä muodostuu viehättävä, erilainen, syvällinen elämä. Hän sopeutuu sairautensa pimeään ja valoon. 

Kirjoittaja asuu Anni Swanin kotipitäjässä Kangasniemellä ja Swanin kirjat ovat hänelle myös tärkeitä. 

Haluan vielä viettää aikaa Anna Pölkin vaaleanpunaisessa maailmassa. Varasin kirjastosta kirjan Kakkuja salaisesta puutarhasta, jonka kakkujen kuvaamisesta luonnon keskellä hän kertoi kirjassaan. Varasin myös Anni Swanin kirjan Merenkuningatar ja hänen poikansa, jonka tekstiä Pölkki on muokannut ja jossa on uusi kuvitus.

Pitänee myös lukea uudelleen noita Lucy M Montgomeryn Anna- ja Runotyttökirjoja  sekä Swanin kirjoja, kuten Iiris rukka. Myös E Porterin Pollyanna on tätä sarjaa. Useimmat näistä ovat rohkaisevia  selviytymiskertomuksia, jotka kertovat orvoiksi jääneistä lapsista. Ankeiden vaiheiden kautta ja persoonansa voimalla he nousevat  pimeästä valoon. Minun ikäpolvelleni nämä olivat tärkeitä kirjoja, nuorempien mielestä liian ankeita.