Pimeään ja valoon

Ajatella, että talvipäivän seisaus on jo kahden viikon päästä! Pimeätä on, mutta ihmeesti ihminen sopeutuu siihen, mihin on pakko sopeutua, hyvään ja huonoon muutokseen. Se ajatus voikin olla minun ikäluokkani elämänviisautta, meidän jotka muistamme viisikymmenlukua ja neljäkymmenlukuakin sekä sodanjälkeistä puutteen maailmaa.

Olin neljävuotias, kun meille tuli sähköt. Pitkään se merkitsi vain keskellä kattoa riippuvaa himmeähköä hehkulamppua. Kiellettiin napsuttelemasta valokatkaisinta.  Sähkön säästö oli tiukkaa ja sammuttelen vieläkin valoja.  

Ihminen voi elää ilman puhelinta, tietokonetta, sähkökoneita, jos ne eivät ole yhteiskunnassa välttämättömiä Suurteokset, kirjat ja sävellykset, on kirjoitettu käsin. Tämä ajatus voi tuoda turvaa silloin, jos pelätään nykyisen elämäntavan murtumista. Ihmiset elävät läpi myös sota- aikoja,  ja lapset leikkivät sotaa. 

Olemme sopeutuneet lukuisiin muutoksiin kuluneina vuosikymmeninä ja oppineet valtavasti uusia asioita lapsuutemme jälkeen. Minunkin lapseni kasvoivat ilman kännykkää. Mihin kaikkeen nuorempi polvi joutuu ja tulee sopeutumaan, on arvoitusta. Toivottavasti, toivottavasti se on hyvää kehitystä, mutta monenlaiseen hekin voivat sopeutua.

Luin Kristin Hannahin kirjaa Sodan sisaret. Se kertoo Vietnamin sodasta amerikkalaisen sairaanhoitajan näkökulmasta. Kuvaus sotasairaalan työstä on niin realistisen veristä, että lopetin lukemisen. Sankariasenteet murtuvat, kun sodan todellisuus kohtaa ihmisen haavoittuvaisen kehon. Muistan, kuinka minua kuusikymmenluvulla ahdisti, että amerikkalaisia nuoria lähetettiin toiselle puolelle maailmaa vastustamaan koko elämällään kommunismia. Sodan mielettömyyden kuvauksena Hannahin kirja on tehokas. 

Aivan toisenlaiseen maailmaan vie Anna Pölkin kirja Metsien kaukainen sini. Sen kirjoittaja kuvaa kyllä kaksisuuntaisen häiriön varjostamaa tai virkistämää elämäänsä, mutta hän elää aistiherkkää, luovaa elämäänsä pienessä kylässä ja talossa luonnon ja puutarhan kukkeuden keskellä. Luonto, kukat, eläimet, kakut sekä tyttökirjojen maailma ovat läsnä kaiken aikaa.  Vihervaaran Anna, Uudenkuun Emilia, runotyttöjen luovuus ovat osa kirjoittajaa. Näistä muodostuu viehättävä, erilainen, syvällinen elämä. Hän sopeutuu sairautensa pimeään ja valoon. 

Kirjoittaja asuu Anni Swanin kotipitäjässä Kangasniemellä ja Swanin kirjat ovat hänelle myös tärkeitä. 

Haluan vielä viettää aikaa Anna Pölkin vaaleanpunaisessa maailmassa. Varasin kirjastosta kirjan Kakkuja salaisesta puutarhasta, jonka kakkujen kuvaamisesta luonnon keskellä hän kertoi kirjassaan. Varasin myös Anni Swanin kirjan Merenkuningatar ja hänen poikansa, jonka tekstiä Pölkki on muokannut ja jossa on uusi kuvitus.

Pitänee myös lukea uudelleen noita Lucy M Montgomeryn Anna- ja Runotyttökirjoja  sekä Swanin kirjoja, kuten Iiris rukka. Myös E Porterin Pollyanna on tätä sarjaa. Useimmat näistä ovat rohkaisevia  selviytymiskertomuksia, jotka kertovat orvoiksi jääneistä lapsista. Ankeiden vaiheiden kautta ja persoonansa voimalla he nousevat  pimeästä valoon. Minun ikäpolvelleni nämä olivat tärkeitä kirjoja, nuorempien mielestä liian ankeita.