Etappeja

Kaikki loppuu aikanaan, on lohdullinen tai pelottava ajatus. Vaikea vaihe tai asia tulee joskus johonkin päätösvaiheeseen, hyvään tai huonoon. Nyt minulla on aihetta olla kiitollinen siitä, että minullekin paljon murhetta tuottanut asia on yhdeltä osaltaan viety hyvään päätökseen. Tuntuu, että energiaa vapautuu, vatsan kuristus helpottuu, selkä ojentuu. Yksi etappi on löytynyt,  muillekin  toivottavasti joskus päästään.

Hyväkin loppuu aikanaan. Sen pelkoa lievittää haluttomuus uskoa niin tapahtuvan, toivo jostain liki ihmeestä tai vain sumuverho tulevan edessä. Jospa vain köpöttelisin kotioloissa loppuun asti enkä menettäisi kokonaan muistia ja jalkojani.

Murehtimisen expertit kyllä osaavat murehtia mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Voi olla niin, että murehtimisen määrä sinänsä on suurempi ongelma kuin itse asia. Minua ravisti tästä kuopasta   yhdeksänkymmenluvulla kuntoutuskurssin lääkäri. Kuunneltuaan suurta huoltani hän tokaisi: - Onkohan tuo ihan tervettä, murehtia noin. Se oli minulle hyvä herätys ja nosti ylös huolen suosta. Olinkin jo lähellä ahdistushäiriötä, jossa ahdistutaan kaikesta.  Murehdin asiaa, joka ei mennyt niin kuin minun mielestäni olisi ollut hyvä. Se etenikin ihan toisin ja lopputulos on ollut hyvä, vaikka en olisi osannut sellaista ajatellakaan. Liekö tästä useinkin kysymys, että jonkun  toisen ajatus ja toiminta eivät ole minun mieleni mukaisia, vaan ovat aivan erilaisia kuin miten itse toimisin. Yritän ikäänkuin ratkaista kaikki asiat, vaikka en voikaan, enkä luota muihin. 

Pitäisikö muuten huolestua siitä, että joskus vilahtaa mielessä kysymys:  Teinkö jo jonkun asian vai meinasinko vain? En nyt juuri saa mieleeni esimerkkiä, vaikka niitä olisi montakin, sen muistan. Tänään en viitsi huolestua mistään, kyllä asiat järjestyvät aikanaan! Ja monet vieläpä aivan ilman minua.