Yhdeksännellekymmenennelle!

-Ajatella, että kaikki nuoret ovat täyttäneet 50, sanoi Iida-täti liki kolmekymmentä vuotta sitten. Hänen nuorensa olivat veljien lapsia. Nyt kaksi kolmasosaa näistä nuorista on täyttänyt 80 vuotta, yksi on kuollut.

Se että muistaa oman historiansa kerroksia kaikilta ikäkausilta, tekee oman iän kokemisen välähteleväksi. Entiset iät ja ajat ovat meissä. Selvää ajan vaikutus on kaikille muille. -Kato vanha mummo, sanoi pikkupoika toiselle viime syksynä päiväkodin keinussa, kun kävelin ohi vievää tietä. Minulla oli iso lierihattu ja aurinkolasit ja pää alaspäin, ettei hän oikeastaan edes nähnyt kasvojani, ja kuitenkin vanha mummo näkyi kauas. Näin se on.

Ikäkymmenen vaihtuessa tuli katsahdettua peiliinkin. Ei ole kiva kovin tarkkaan katsoa eikä varsinkaan sivusta. Valokuvat ovat harmillisia todenpuhujia. Sisäinen ja ulkoinen kuva ovat jotenkin erilaisia. Vähän mietin, pitäisikö leikkauttaa pitkiksi kasvaneet hiukseni, mutta en viitsinyt. Eipä minua juuri kukaan katso eikä näe, että ei ulkonäöstä sen enempää. 

Ei minulla ole vieläkään mitään varsinaista  ikäkriisiä. Olen oikeastaan odottanut tätä etappia ja jo kesästä asti sanonut olevani 80. Kun olin yllättäen heikossa kunnossa seitsemän vuotta sitten, koin monenlaista kriisiä, vanhuutta ja kuolemanpelkoa. Ehkä silloin kävin läpi omaa kuolevaisuuttani. Toivottavasti se lievittää seuraavaa kylmää kosketusta. 

Kun tapaan lapsuudesta asti tuttuja ihmisiä, päivittelemme kyllä, että olemmeko me tosiaan nyt kylän vanhuksia. Me entiset tytöt, jotka juoksimme kevein jaloin uimaan ja  napsimme matkan varrelta suihimme mesimarjat ja mansikat!

Kiitollinen olen, että olen saanut elää kahdeksan vuosikymmentä. On siinä aihetta juhlaan. Sitä vietettiin niin sanotusti minun näköiselläni tavalla. 

Sota-ajan jälkeen omaksuimme selviytymisen eetoksen ja omin avuin pärjäämisen. Nuorina meiltä ei kyselty ahdistuksista emmekä olisi kertoneetkaan. Maata ja elämää piti rakentaa. Tähän asti sukupolveni on saanut elää rauhan aikaa, mutta sodan kosketus on nyt hipaissut. Mitä vielä tullaan kokemaan  maailmanvaltiaiden puhuessa ja päättäessä päidemme yli?

Juhlapaikkaa

 

Palapeliterapiaa?

Viereeni istui pitkänmatkan bussissa puhelias rouva, jonka kanssa juttelimme innokkaasti koko matkan, toista tuntia, kunnes hän jäi pois kyydistä. Muistui että mieheni sanoi monta kertaa kuunneltuaan puhelujani siskon tai muitten naisten kanssa: -Kyllä naiset on ihmeellisiä, miten voitte puhua niin avoimesti! Hän taas ei osannut sanoa puhuttuaan veljiensä kanssa pitkään, joko siellä oli remontti alkanut tai asunto pantu myyntiin. Eivät olleet ollenkaan puhuneet ns omista asioista!

Nimettömän vieruskaverin kanssa puhuttiin tuttavien ja omat sairaudet, elämänvaiheet ja nykytilanne pääosin, sitten hän kertoi palapeliharrastuksestaan. Hän kokoaa 1000 ja jopa 1500 palan pelejä ja sanoi, että siinä oppii paremmaksi ajan kanssa. Siis tapahtuu oppimista. Minä en ole osannut koskaan niitä koota ja mielestäni minulla on hahmotusvaikeutta tekemisen esteenä. Mutta tekisivätkö palapelit vanhoille aivoille hyvää, olisiko se aivojumppaa, oppisinko löytämään sopivia paloja? Pitäisiköhän kokeilla, vaikka 100 palan peli ensin? 

Vähän palapeliltä ja aivojumpalta tuntui Tampereen päiväreissunikin. Menin tapaamaan sukulaista, joka on aivoinfarktin takia neurologisessa kuntoutuksessa. Sain siellä kuvan, että hän on hyvässä hoidossa ja on edistynytkin. 

Minulle tuotti vähän jännitystäkin meno vieraaseen kaupunkiin ja siellä jatkobussit ja paikan etsiminen. Reittioppaasta löytyi hyvin tiedot, mutta vähän epävarmalta tuntui, kun ei oikein tiennyt mihin on menossa. Osaston löytyminen Hatanpään sairaala-alueelta oli hankalinta, kun neuvonta oli kiinni ja paikka oli eri rakennuksessa. Löytyi se kuitenkin. Palasin eri bussireittiä ja selvisi sekin, mikä on Ratina, joka on toisen bussilinjan lähtöpaikka. Se on Tampereen suurin kauppakeskus linja- autoaseman toisella puolella. Kerkesin tehdä siellä pienen kierroksen, vaikken ole kauppakeskusten suosija. Ei minulla ollut mitään ostamistakaan. Olisin voinut juoda kahvit siellä viihtyisissä kahviloissa, mutta kerkesin jo tehdä sen kalsealla linjuriasemalla. Näin kuuluisan punaisen raitiovaunun kulkevan Hervannan suuntaan tiheään tahtiin, näytti tyhjältä lauantai-iltapäivänä. Tampere on minulle tuttu vain rautatieasemasta, muutamasta keskussairaala Taysin käynnistä sekä Seppo Jokisen Koskinen- dekkareista. Nyt tuntemus laajeni hiukan. Reissu on tehty ja kaupunki nähty, sanoin taas Iida-tädin sanoin, kun sain kotioveni auki eikä tarvinnut enää vartioida nettilippuja puhelimella. Minulle taitaa riittää matkusteluksi tällainen, suurilla lentokentillä en uskoakseni haahuile enää koskaan!