Kumma ajatus

Ensimmäisen kerran elämässä juolahti mieleeni ajatus: Jospa ei tarvitsisi tehdä itse mitään! Että olisi ruoka aina valmiina, muut siivoaisivat, lakanat vaihdettaisiin, olisi kuljetus ovelta ovelle, jos jonnekin pitäisi mennä. Että joku hoitaisi minun asioitani. Että joku muukin miettisi, miksi tämä pahoinvointi ei lakkaa vatsassa.  Että jos ei  huvittaisi tai jaksaisi olla kaikessa omatoiminen ja vastuussa asioistaan, niin ei tarvitsisi.  

Maailman rikkaat asuvat palvelijoiden ympäröiminä, mutta voisinko minä jotenkin saada palvelut, kotiin tuotuina tai asumisena jossain palvelujen keskellä? 

Pitäisi ottaa yhteyttä johonkin hyvinvointineuvolaan, kysellä vaihtoehtoja ja tehdä arviointia. Se taitaa olla pitkä tie.

Jaa, jospa ottaisi vain kauhan  käteen, kun se vielä jotenkin pysyy ja flunssakin hellittää. Uskoisi, että omatoimisuus on elämässä tärkeätä. Laskisi rimaa, jos siinä vielä laskemista on. Laittaisi itsensä liikkeelle.

Makuuperspektiiviä

Pian kaksi viikkoa sitten joku virus löysi tiensä minuun ja häiritsee elämääni ikävästi edelleen. Yskänpuuskat ja pää täynnä räkää kertovat olotilasta. Paikat kipeät liikunnan puutteesta. Ei jaksa mitään. Kuumetta ei ole enää.  Tiedän monia, joilla vaiva on kestänyt kolme viikkoa ja enemmänkin. Johtuuko tämä kesto vanhuudesta, ihmettelen. Työikäisenäkin oli flunssia, mutta niistä selvisi parissa kolmessa päivässä, pitkistä flunssista ei kuultukaan. Vai onko tullut joitain sitkeitä uusia viruskantoja? Jos lähtee enemmän ihmisten joukkoon, kaatuu petiin pitkäksi aikaa. Harmittaa, kun kunto romahtaa. Onko siis parempi vain elellä koronaoppien mukaan ja koettaa säilyttää toimintakykyä pientä elämäänsä varten?

Tässä makaillessa ja kattokruunun pölyjä katsellessa  lähenee ajatus, että tarvitsee todella apua kotiin, lopulta perustoimintojen ylläpitoon. Onko sitä enää saatavissa, kun me loputkin hengissä vielä olevat suuret ikäluokat käymme todella heikoiksi? 

Muistan toimeliaan tätini, joka 2000-luvun loppupuolella vähitellen heikkeni, ei enää saanut otetuksi iltavoileipiä jääkaapista eikä sitten enää sängyn vierestä lautaseltakaan. Hänelle löytyi ensin lisääntyvästi kotiapua ja sitten  paikka ns hoivaosastolta, jossa häntä käänneltiin ja syötettiin puolitoista vuotta. Oli tuttuja hoitajiakin. Se osasto lakkautettiin ajat  sitten ja pian sulkeutuu myös sairaala koko paikkakunnalta. Samat viestit kuuluvat kaikkialta.

Julkisuus kertoo vain kaikentasoisten hoitopaikkojen lakkauttamisista, mutta kattavaa toimintasuunnitelmaa siitä, kuinka alueen monenlaisia apua tarvitsevia sitten on tarkoitus  hoitaa, ei näy. Kuulemma hyvinvointialueiden valtuutetutkaan eivät tunne sellaisia suunnitelmia, taistelevat vain sulkemisia vastaan.

Tuntuu vahvasti siltä, että sotien jälkeen rakenneltua hyvinvointiyhteiskuntaa ajetaan romauttamalla alas. Kuinka ihmeessä ennen oli varaa pitää yllä monentasoisia sairauksien ja ympärivuorokautisen hoidon ja kotipalvelun muotoja? Oliko suhtautuminen ihmisten tarpeisiin ja rahaan  erilaista? Minne rahat nyt menevät?

Seitsemänkymmenluvun työttömyyden keskellä esimerkiksi Lapuan kaikkiin sivukyliin rakennettiin palvelutalot, joiden lämpimiin asuntoihin ja sisävessojen viereen kylän vanhukset pääsivät muuttamaan kodeistaan. Neuvola ja kotipalvelu tuotiin paikalle. Vanhukset saivat asua kotikylissään. Jossain vaiheessa tilanne muuttui, kun vapaina oleviin asuntoihin alettiin ottaa myös päihdeongelmaisia.  Vuosia sitten nämä talot laitettiin myyntiin.

***

Olen tässä koettanut katsella talviolympialaisia, mutta en minä oikein ymmärrä tuota huippu-urheilua. Vain kolme voittaa mitalin, muut ovat häviäjiä. Auttavatko kisat ihmisiä kantamaan omia pettymyksiään ja häpeitään, kun hävinnyt joutuu itkusilmässä sadistisen televisiokameran eteen selittämään epäonnistumistaan ja kansalleen tuottamaansa pettymystä? Näen kilpailijat uhreina, joista suurin osa ei ikinä saa palkintoa elämänsä sitomisesta harjoituskierteisiin. Mikä se kilpailuvoitto sitten oikein on - isänmaallinen tunne ehkä ja hetken samaistuminen kerrankin onnistumiseen? Ehkä se rohkaisee taistelemaan? Katson, kun naiset sauvovat vahvoina, koko kroppa täydesti toimien mäkeä ylös. Se saa minut vain tuntemaan oman ikäni ja huonon kuntoni, aivan sydämestä ottaa!  Tunnustan poikkeavuuteni!

Petissä

No niin, loppui kun kanan lento minun sosiaalinen osallistumiseni. Kävin kylätalolla maalausryhmässä, taidenäyttelyn avajaisissa, terapeuttisessa tanssissa, tuolijumpassa, oli oikein kivaa. Oli muutakin touhua, lumipesin kerrostalon takapihalla mattojani ja sisustin vähän uudelleen.  Sittenpä alkoi kurkkua kirvellä ja rintaa pistää. Nyt aivastelen ja pärskin, yskin keuhkonpohjia myöten puuskittain, vähän nostaa lämpöä, nenä vuotaa. Olen yövaatteissa toista päivää. Kaikki on katkolla, reporankana makailen ja makailu sattuu selkään, päätä särkee.  Ensi viikolla olisi meno sinne maalle, pystynköhän lähtemään. Uimahallista en ole ikinä saanut tartuntaa. On korona- ja influenssarokotus marraskuulta, mutta jotain tarttui.  Ei jaksa muuta kuin selailla kännykkää, tämän valituksen verran puran tänne harmiani. Ei jaksa lukeakaan. 

Maailma ulkopuolella on huurteisen kylmä ja kaunis.