Joskus kysyn nyt: Tätäkö tämä elämäni nyt on, pääsääntöisesti yksinoloa kotioloissa, yksinkertaisia askareita ja lueskelua? Korona- ja hellekuplat korostavat tilannetta. Aarrekarttani toivekuvat ovat lähes toteutuneet,- no se autoilu jäi lyhyeksi - mutta yksin asuminen ei ollut toiveissani. En ole nähnyt yhtään ihmistä moneen päivään. Kuuluuko minun elää näin? Toisenlaistakin kai voisi vanhan elämä olla, jos osaisi järjestää?
Kyllä ihminen sopeutuu moneen, kun ei voi valita, varsinkin jos haluaa sopeutua ja elää. Päivät kuluvat iltaan, monasti aivan mukavasti, mutta monen päivän täysi yksinolo tekee vähän oudon tyhjäkäynnin olon. Kun saan olla perheen tai ystävien kanssa, on sekin vielä vanhasta muistista tuttua. Vedin tien varresta juurineen keltaisen kukan, jota en ole ennen täällä nähnyt, ja istutin sen kukkapenkkiin. Ehkä sekin ihmettelee omia olemisiaan.
Minulla on vielä kuitenkin liikkumavaraa. Elämä voi tuoda raskaita muutoksia kysymättä ihmiseltä mitään, äkillisiä tai hitaasti kehittyviä sairaustiloja. Pysähdyn tuon tuostakin sen tiedon eteen, että yksi ystäväni on maannut sairaalassa halvautuneena kaksi kuukautta eikä pysty puhumaan mitään. Tällaistako minun elämäni nyt on, kysynee hän. Toinen sai pienen aivoverenvuodon ja katseli kuntoutuskodissa: -Kuulunko nyt näiden vammautuneiden joukkoon. Hän toipui ja tunsi saaneensa varoituksen. Kun muutos on tosiasia eikä vaihtoehtoja ole, kysytään ihmiseltä paljon. Pystyykö siinä rauhoittamaan itsensä, sanomaan tätini lailla hyväksyvästi: Se on nyt näin. Tai tuskalla toistelemaan, kuten onnettomuudessa pyörätuoliin vammautunut veljeni:- Tätä minun elämäni nyt sitten on.
Annikki, niin kuin sinä, olen samoja kysellyt ja pohtinut viime viikot. Elämän tosiasioihin sopeutuminen on hidasta prosessia. Ei se mene naistenlehtien kansikuvamainosten tapaan: "Tein ison elämänmuutoksen ja nyt olen tyytyväinen". Pikemminkin: sain alkuun jotain, joka tuntuu tekevän minulle hyvää. Kaksi ystävistäni on menettänyt kahden vuoden sisällä puolisonsa. Toisen elämä täyttyy lastenlasten kanssa puuhailusta ja omien sisarusten tapailusta sekä naapurin yksinäisten auttelusta. Toinen valittaa masennustaan ja yksinäisyyttään, hänen lapsenlapsensa ovat jo isoja. Jokin heidän omasta elinvoimastaan kertoo se, miten helppo tai vaikea on sopeutua menetykseen.
VastaaPoistaItse opettelen sopeutumaan koronavuosien tuomaan hiljaiseloon puolison kanssa, tapailemaan poikien perheitä kesän ja rokotusten turvin. Sosiaalista elämää edustavat puhelinsoitot ystäville ja lähiystäväryhmän keskeiset keskustelut w-upissa.
Näillä mennään vaihtuvin tunnelmin, mutta eteen päin.
Vuodesta toiseen niitä sopeutumista vaativia muutoksia ilmaantuu. Ja tunnelmat vaihtelevat. Minä piristyin illalla, kun keksin että voin pyöräillä poimimaan vähän jälkipoimintamansikkaa muutaman kilometrin päässä olevalta tilalta. Huomenna tulee perhekunnan pienin vanhempineen, pitää olla vähän mansikkaa. Rivit loistivat punaisina, mutta suurin osa oli jo pilaantunutta. Viljelijällä on aina säämurheet, edelleen. Pari litraa ja reipastunut mieli tuloksena. Pitää vain sopeuttaa tekemisensä kipupaikkojen mukaan.
PoistaPitäisipä lukea nyt uusiksi tämän ikäisenä mainitsemasi Kazanin kirja.
VastaaPoistaMinä luen parhaillaan aiheeseen liittyvää Ljudmila Uljitskajan kirjaa Sielun ruumis. "Vanhuus koitti juuri, kun elämä oli saatu täydelliseen malliin." Noin alkaa siinä yksi luku.
Panenpa minäkin vinkin muistiin. Kirja näyttää olevan BookBeatissa, niin että syrjäkyläinenkin pääsee lukemaan.
Poista