Yksinoloonkin oppii

Kauan sitten Helsingissä tulin kaupasta yhtä matkaa kumaraisen iäkkään naisen kanssa. Hän asui vastapäätä meitä. En ollut koskaan ennen häntä nähnyt. Hän kertoi, että ei ollut uskaltanut koko talvena ulos, peläten kaatumista. Hänellä ei ollut enää yhtään omaista eikä ystävää elossa, ei ketään kenelle soittaa. Kaupungin vaihtuvat kotipalveluhenkilöt kävivät, ruokaa tuotiin kerran päivässä. Häntä pelotti avata ovea heillekään. Jotenkin hän kuitenkin pärjäili ja vietti päiviään. Ei hän tuntunut haluavan, että minäkään menisin käymään, vieras ihminen.

Se avasi minulle yksinäisyyden syvän kuvan. Vaikka olen 90% ajastani yksin, en ole läheskään noin yksinäinen. Ohi kulkevaa tietä liikkuu autoja ja traktoreita, sesonkiaikoina useinkin. Joskus, harvoin kyllä,  joku auto kääntyy minunkin pihaani. Joka päivä puhun ainakin yhden ihmisen kanssa puhelimessa. Joskus minusta tuntuu epätodelliselta, että olen asunut toisen kanssa. Lasten perheissä vietetyt ajat ovat kuitenkin luontevia muistoja siitä, että 70 vuotta asuin ainakin yhden ihmisen kanssa, enimmäkseen useamman. Sieltä pojan perheen sohvalta tuntuu kolkolta ajatella yksin asumistaan, mutta kotiin tultua sekin on taas luonnollista.  Voi elää omaan tahtiinsa, omien rutiiniensa mukaan.

Ihmeesti ihminen oppii siihen, mikä on välttämättömyys.

 Jotkut tätä blogia lukevat ovat sanoneet, etteivät uskalla ajatella yksin jäämistä, mutta seuraamalla juttujani raottavat sitä mahdollisuutta.  Aivan helppoa se ei ole, jos kaksin olo on ollut tyydyttävää. Jos on annettu yksinäisiä vuosia, siihen kuitenkin tottuu. Lievenee haikeus tyhjästä pihatiestä, jolla sitä toista ei enää näy tulevaksi. Oppii työllistämään ja viihdyttämään itseään, täyttämään päiviänsä.

Jokaisella on oma tilanteensa, erilaiset ihmissuhteet, terveys ja toiminnat. Jos on riittävästi muita kontakteja, pärjää paremmin. Tarvitaan halu sopeutua ja hyväksyä. 

Jokin vuosi sitten tapasin eräässä tilaisuudessa vanhan tutun. Jo kaukaa näin hänen lysähtäneen asentonsa, pää riippui, hymyä ei näkynyt missään vaiheessa. Hänen miehensä oli kuollut seitsemän vuotta aikaisemmin. Sain kuvan, että hän ei halunnut sopeutua lesken elämään eikä luopua siitä, että hänellä oli puoliso. Mökille hän ei ollut mennyt kertaakaan, kun he olivat aina olleet siellä yhdessä. Hän oli jäänyt kiinni suruun, koska kieltäytyi hyväksymästä vääjäämätöntä. Vaikka alkuaikoina ei halutakaan, kannattaa panostaa iloa tuottaviin asioihin ja houkutella itseään surun aallonpohjista elämän puolelle.

Joskus tulee hiljainen hetki. Se ei ole pahasta. Voi katsella ikkunasta ulos ja olla sovussa itsensä ja elämänsä kanssa. Muotoutuu käsitys oman elämän kokonaisuudesta, jonka loppu kyllä on tuntematon. Minun mieheni vältti vanhuuden vaiheet ja meillä meni niin päin, että minulle tuli  yksinelon aika. Jos hyväksyy elämän annit, ei tarvitse pelätä.