Flunssaviikko

Nenää alkoi kutittaa, tuli jatkuvia pärskähtelyjä ja aivastuksia, sieraimet arkoina, kurkkukipua, kuumettakin nousi. Viisi vuotta sitten, kun muutin tähän boksiin, olin edellisen kerran flunssassa. Tein korona- pikatestin, jonka tytär toi, mutta ei tullut kahta viivaa. Olen siis viimeiset päivät sairastellut flunssaa. Olin edeltävänä viikkona aika paljon liikkeellä, uimahalli, kauppoja, influenssarokotus, lounaspaikkoja, kyläilyjä. Jostain sain tartunnan, vaikka jatkoin korona- suojautumistoimia.

Tavallinen flunssakin katkaisee toiminnan, kun ei voi lähteä ulos. Olen kuunnellut äänikirjoja, ne sopivat hyvin sairasteluun. Aivan elämyksellistä oli kuunnella Viveca Stenin Åren maisemiin sijoittuva dekkari Lumen uhrit, vaikka en ole pitkään aikaan dekkareita lukenut. Kirjailija oli jumittunut koronan takia Åren tunturimaisemiin ja keksi aloittaa siellä uuden kirjasarjan Sandhamin jälkeen.

Lämpimän peiton alla kuuntelevalle muodostui melkein Alistair MacLeanimainen tunnelma joulukuun pimeydessä, lumessa ja pakkasviimassa liikkuvista hahmoista. Oli monenlaista lunta, tuulta, pyryä ja pimeyttä. Välillä torkahtelin, havahduin taas lukijan ääneen, olin kaukana lumituiskussa vähissä vaatteissa. Sairastelun katkaisema olo on kuin kupla, toisenlainen, rajattu  tila. 

Kun myöhemmin etsin lukemalla näitä kuvauksia, en löytänyt juuri mitään. Varmaan kirjailija osasi luoda raamit, joita oma mielikuvitus ja runsas kokemus talven kylmästä pimeydestä täydensivät. Nykyiset lapset saavat kaiken luetun kuvitettuina. Kuinka heidän mielikuvituksensa kehittyy? Kirja on kirjoitettu viime vuonna, mutta nuoriso lähettelee vielä tekstareita. Äkkiä siitä kelkasta putoaa, ellei ole nuorisoa lähettyvillä.

Kuumetta ei ole ollut pariin päivään enkä aivastele enää. Jokohan voisi mennä kauppaan vai vieläkö tartutan? On kaapissa vielä syötävää, ehkä en vielä riko tätä kuplaa.