Hitaasti olen tajunnut, että tässä iässä, yli kahdeksankymppisenä, voi hellittää mielensä perukoillakin. Hellittää ikuisista vanhemman velvollisuuksista. Tajuta, ettei tosiaan ole enää vastuussa kenenkään oppimisista eikä jonnekin kerkiämisistä eikä terveellisistä syömisistä eikä nukkumaan menoista tai ylösnousuista. Ei tarvitse saada ketään tekemään mitään eikä valitsemaan hyvin isommissakaan asioissa. Eihän sellaista kukaan ole vuosikymmeniin tarvinnutkaan, pikemminkin päinvastoin, itse vain on pitänyt itseään kuin vastuussa jälkipolvista edelleen. Erityissyistä ja pyydettäessä kyllä pitää auttaa, jos pystyy, ja myötäelää elämän haasteissa mukana. Voi olla, että tulisi jopa uusia näkökulmia nuorempien polvien ihmisiin. En tiedä, ymmärtääkö kukaan muu mitä mielensisäistä juttua yritän selittää ja selvittää. Ehkä tämä on ensisijaisesti äitien juttuja, jotka aktivoituvat varsinkin kriisiaikoina. Miehillä tuntuvat sukupolvien väliset rajat olevan selvempiä. Tuli mieleen, kun tajusin tässä kyläillessäni, etteihän minun tarvitse kysyä lapsenlapsen läksyistä, vaikka se pyöri kielellä.
Hohhoijaa, hienoa olla vanha!
Vastuussa vain itsestään, kunnes sekin jää. Nyt voi vielä lähteä ulos tai tehdä vain oman päänsä hyväksi vaikka Muistipuiston tehtäviä, jos ei muuta tekemistä keksi. Ja ostaa ihan itselleen herkkupullan kaupassa käydessään.