Ikkunoista

Ikkunanpesu-urakka on tältä vuodelta tehty, pesty alakerran kuusi ikkunaa sivu-ikkunoineen kaksien lasien sisältä! Ajattelin, etten enää itse sitä tee, kun irti nostettavat tuplapuukehykset ovat tosi raskaat ja pelkäsin ranteideni pettävän. Lisäksi avaimella avattavat hakaset voivat olla hankalia ja tiukkoja ja kehyksetkin paikoin turvonneita. Yhtä  sivuikkunaa en ole saanut auki vuosiin. Sain sen irrotukseen voima-apua ja  harmaa lasi kirkastui pesussa. Kerran kesässä olen ikkunat pessyt, nyt yksi kerrallaan tai kaksi päivässä. Ulkopesu on erikseen. 

Tulos on täällä tuvassa tällä hetkellä sumea, koska kosteus jäi ulkoikkunaan ruutujen väliin. Kerran jo irrotin lasit, mutta kosteus uusiutui. Pitäisi pestä keväämmällä tai kuivalla ja lämpimällä säällä. Tein hellan pesään tulen, jospa se kuivattaisi ilman.

Hiki nousi pintaan monta kertaa, kun krapasin hakoja auki ja kiinni.

Talon ikkunat on uusittu kuulemma kuusikymmenluvulla, kun kapeiden ruutuikkunoiden sijaan oli kaupattu leveämpiä. Oli tukittu vierekkäiset kaksi ikkunaa ja niiden väliin tehty leveä reikä uudelle ikkunalle. Valoa tuli tupaan varmaan enemmän. Muistan kyllä ne vanhat ikkunat puoliverhoineen.

 Parikymmentä vuotta sitten ikkunoita oli nykyistä paljon vaikeampi käsitellä ja pyysin jo tarjouksia uusista, olivat kalliita. Kuulin kuitenkin eläkkeellä olevasta kirvesmiehestä Pentistä, joka tuli katsomaan ja kätevästi hioi puuta ja uusi lukkoja ja kaikki toimi taas. Pokat ovat lujaa puuta, ei niitä pidä alumiiniin vaihtaa, oli hänen mielipiteensä. Pääosin ikkunanpokat ovat hyvät edelleen. Ei  Penttiä ei enää saisi paikallekaan.

Siis kyllä joskus saa vielä tehdyksi sellaista, minkä jo aikoi jättää! Samoin ajattelin viime perjantaina, kun ilahduin tyttären perheen yllättävästä tulosta. Aloin  yhtä aikaa lämmittää paljua ja kertalämmitteistä kiuasta - puuta pitää kulkea  vartin välein pihan yli lisäämässä pesään- ja tein samalla mustikkapiirakkaa ja uuniruokaa. Olin jo jättänyt nämä multitaskaukset nuoremmille, mutta halusin tehdä tämän nyt. Auton ajaessa pihaan kaikki oli valmista ja pöytä katettu. Jaksoin saunoakin ja viipyä paljussa myöhään. Nitron otin kyllä.

No tämä viikko on sitten ollut hiljaisempaa, sanoisin kovinkin vetämätöntä. Mutta jotenkin se ilahduttaa mieltä, kun saakin vielä joskus  jotain tehdyksi. 

Äitini ajeli kahdeksankymppisenä pyörällä kauppaan, mutta viiden vuoden kuluttua hän ei pysynyt enää jaloillaan pystyssä. Näitä visioita nähden kirjoittelin tämän.

Näyttää ainakin tuo hellan lähellä oleva ikkuna kirkastuvan.

Rauhan toivo

Ukrainan kohtalonviikko? Voi, miten hartaasti Ukrainan kansan kanssa odotamme rauhaa niinkuin Suomen kansa syksyllä 1944.  Moskovan välirauhasopimuksen ehdot olivat Suomelle raskaat. En taida uskaltaa paljon odottaa tältä Alaskan tapaamiselta, jossa hyökkäyssodan kohde ei ole paikallakaan ja tavoite voi olla kaupallinen tai muu paikallaolijoiden etu. Maailmanrauhan kannalta ikuisten vihollisten neuvonpito on suotavaa. Täällä kaukana maan korvessa  huokaa ihminen Luojan puoleen, kun ei muuta voi.  

Paljon voi olla lähempiäkin ahdistavia asioita, joille ei mitään mahda ja ne tuntuvat vanhemmiten  omassa kropassa ja mielessä vahvimmin.  Tuntuu, että nuorempana oli enemmän asioita, joihin jotakin pystyi vaikuttamaan. Syrjästäkatsojan pitää tai pitäisi oppia rauhoittamaan itsensä ja rajaamaan asiat, joihin voi jotain vaikuttaa. Mielenrauhan säilyttäminen on vanhuuden(kin) isoja haasteita.  Maailmanpolitiikan suhteen tarvitaan kuin kupla, jonka alla voi elää omaa pientä elämäänsä, etsiä ilonaiheita ja iloita siitä, mistä voi. Ehkä laimeammin, kuin joskus ennen, mutta kiitollisuutta harrastaen. 

Vilja kypsyy

Kymmenen vuotta sitten oli mieheni viimeinen elinpäivä. Olen elänyt mielessäni viimeisen viikon tapahtumia päivä päivältä. Palasimme Itä-Suomen kyläilyreissulta, hänelle tuli voimistuvaa huimausta ja pahoinvointia, viikon päästä oli viimeinen päivä.

Hänen viimeisenä kotonaolon päivänään istuin pihassa ja perkasin mustikkaa niinkuin nytkin. Taivas oli pilvessä, mutta keskellä taivasta oli sinisenä hohtava aukko. Lorna Byrneä lukeneena olin näkevinäni  siinä portaat, joita pitkin enkelit kulkivat alas ja ylös. 

Ambulanssin lähtiessä illalla pihasta emme kumpikaan uskoneet, ettei hän enää palaisi kotiin, emme ainakaan halunneet uskoa, mutta kaikki tuntui kohtalokkaalta. Kahden sairaalapäivän aikana ilmeni massiivinen sisäinen verenvuoto, jota ei pystytty hoitamaan ja korvaamaan.

 Hän oli aina toivonut nopeata lähtöä ja myös valmistautunut siihen. Ystävät olivat kuulleet  valmistautumispuheen, minä en niinkään. Kun hän sanoi usein:

-Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa, minä vastasin vain:

- Kiitos tästä päivästä.

Alkuajat olivat todella vaikeita. En olisi millään jaksanut hoitaa järjestettäviä asioita, varsinkaan perunkirjoitusasioita, mutta tunnollisena pakotin heti itseni toimintaan. Olisin tarvinnut turvallisen neuvonantajan ja prosessiohjaajan, joka olisi vapauttanut minua näistä järjestelyn paineista. Uskoisin, että moni muukin tarvitsisi. Eikö mikään taho perusta sellaisia virkoja? 

Alkukuukausilta muistan jatkuvan puristavan paineen rinnassa. En pystynyt kunnolla itkemään niinkuin itkin isän kuolemaa.  Lähdin ulos katkomaan pensaiden oksia tai pyöräilemään helpottaakseni oloa. Puhuin ja kirjoitin, palasin blogini pariinkin pitkän tauon jälkeen. Seuraavana kesänä poskessani ilmeni ärhäkkä melanooma ja sitä seuraavana vuonna sepelvaltimotauti ja tukokset. Jotenkin ajattelen, että perusterveen statukseni murtui tässä murheessa.

Tunsin kirpputorin vapaahtoispiirissä monia leskiä ja sain heiltä paljon vertaistukea - milloin kenelläkin alkoi kovin paha olo hellittää, miten kokevat puolison poissaolon, kuinka pärjäävät yksin. Viidentenä vuonna minä tunsin oloni sopeutuvan siihen, mihin oli totuttava. 

Olimme naimisissa 47 vuotta. Jäätyäni leskeksi 70- vuotiaana, en ollut koskaan asunut yksin. En pelännyt yksinoloa, mutta yksin asuessa elo tuntuu aluksi vajaalta, kun toisen menot ja asiat jäävät pois. Puolikas pallo pitää kasvattaa kokonaiseksi, me muuttaa taas minäksi.

Olin paljon maalla yksin lähes erakkona niinkuin olen kesäisin edelleenkin. Joskus tuntuu tyhjyys,  sitten se taas täyttyy jollakin. Joskus melkein ihmettelen, olenko koskaan elänytkään parisuhteessa, sitten taas kaikki muistuu elävänä kaipauksena mieleen.  Onneksi on ikiystäviä ja perheenjäseniä. 

Vain minä en kokenut menetystä. Lapseni olisivat monta kertaa tarvinneet isän karhunhalausta ja lapsenlapseni isoisän ymmärtäväistä katsetta ja kuuntelua.

Useat tuntemani ihmiset ovat jo yksineläjiä, mutta jos se teistä jommallakummalla  vielä on edessä, sanon: kyllä ihminen tottuu ja sopeutuu siihen, mihin on pakko. Ovat nuo muutkin naiset tottuneet, ajattelin ja pidin heitä esikuvanani. Jos on välttämättömiä  asioita, joita et koskaan ole hoitanut, on helpompi opetella se nyt, kun voit saada ohjausta. Minulle koneita pelkäävälle  päältä ajettava ruohonleikkuri oli iso haaste. Kauan pelkäsin rikkovani hänen koneensa! Voisi myös miettiä, olisiko vielä jotain kysyttävää tai puhuttavaa.

Hän ei nähnyt pakolaisvirtaa vuonna 2015, ei Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ei tätä asevarustelun ja sotatalouden aikakautta. Hän kyllä tunsi  näiden ilmiöiden takana olevat riskit. Mitähän asioita minä tulen vielä näkemään ja mitä en tule tietämään? 

Tällä hetkellä päätunnelmani on kiitollisuus siitä, että sain jakaa pääosan elämästäni hänen kanssaan. Elelen omassa rauhassani, tänään iloitsen mustikoista, liikuskelen pihoillani, muistelen.

Olihan meissä molemmissa puutteemme, mutta myös täydensimme niissä toisiamme.  Nyt ajattelen, että minun olisi pitänyt antaa enemmän tilaa kahdenkeskiselle ajalle lasten ollessa pieniä.  Onneksi saimme lopuksi kulkea yhdessä eläkelaakson stressitöntä, kukkivaa ja lempeätä polkua seitsemän vuotta, kirjoitella ja tutkia omiamme ja katsella yhdessä yötöntä kesäyötä. Sain istua autoon hänen rinnalleen ja kyyti löytyi helposti!

Pyöräilin kylätiellä illalla varjojen pidentyessä. Vastaani tuli ohrapellon lämmin, kypsyvä tuoksu kuin riiheltä. Nyt ohra jo tuleentuu ja valmistuu korjuuseen. Kaurapellot saavat vielä aikaa kypsyttää satonsa.