Sielu jäi

Nyt kävi kyllä niin, että sielu jäi sinne vanhan tupani maisemiin, lehtipuitten lomitse siilautuvaan kirkkaaseen aamuvaloon, kukassa oleviin kesäkukkiin, puolukkametsiin (vaikka olikin heikko vuosi), lämpimiin säihin. Kylätietäkin juuri korjataan ja siinä olisi seuraamista. Oli pari syytä lähteä, mutta eivät olleetkaan välttämättömiä. Viikkoa liian aikaisin lähdin, kun on aurinkoistakin. Neljä kuukautta asuin maalla yhtämittaisesti.

Onhan täälläkin kaunis sää, kun sumu hälveni ja  päivä kirkastui lähtiessäni kirkon uutispuurolta. Uimahallissa sain kipeytyneitä lonkkia vähän irrotelluksi. Mäkinen  pururata on ennallaan sammalmetsässä. Hiljaista on kerrostalossa. Olen tavannut vain ystäväni, joka hoiti huonekasvejani kesän yli. Ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä. Kyllä sitä taas tottuu, hyvähän täälläkin on.  Silti mieleni kuljeskelee siellä kotipihoilla. Tämä kahden paikan malli johtuu varautumisesta sairastamiseen ja läheisten avun tarpeeseen, mikä jo kerran toteutui. 

Onko siitäkin jo niin kauan?

Istuin pitkästä aikaa infrapunasaunassa. Mietin,  milloin tämä mieheni kauan toivoma pieni komero hankittiin. Se oli vuonna 2011. Onko siitä  jo neljätoista vuotta! Olen pitänyt sitä ikäänkuin melko uutena asiana tässä vanhassa rakennuksessa.

Tuon tuostakin törmää ajatukseen: - Onko siitäkin jo niin kauan! Enoni kuoli keväällä 1998. Olen asuttanut tätä entistä torppaa jo yli neljännesvuosisadan. Kun tulee  jonkun vieraamman kanssa  puhe mieheni kuolemasta kymmenen vuotta sitten, tulee aina reaktio: -Onko siitäkin jo niin kauan. Tärkeitä vuosilukuja on kyllä muistissa, mutta paljon on sellaista, mitä mieli ei  ole kiinnittänyt vuosilukuun ja ne voivat esiin pompatessaan yllättää.  Monista muistissa olevista tapahtumista on kymmeniä vuosia. On arvokkaita muistoja menneeltä elämäntavalta ja  ajalta, jota ei enää ole olemassa.

Mieleen jäävät jotkut muutoskohdat, uudet asiat, hyvinkin tuoreina, mutta vuodet vilistävät kohokohtien välillä. Googlen kuvaohjelma ja Facebook nostavat esiin kuvamuistoja vuoden tai kahden tai kolmen vuoden takaa. Silloinkin joskus yllättyy. 

 

Lukematon on kuitenkin vanhalla ihmisellä unohduksen virtaan lipuneitten päivien määrä. Niitä on kahdeksan vuosikymmenen päivistä enemmistö. Joskus koetan kirjoittaa muistikirjaani merkintöjä muutaman päivän takaa, enkä aina vaivattomasti muista, mitä tein toissapäivänä. Monen vuoden muistikirjani onkin muistamista varten - esim. milloin ajoin nurmikot viimeksi  tai milloin toissa vuonna siirryin kaupunkiin - eikä juuri lainkaan tulevaa varten. On siellä ylhäällä silmälääkärin aika ja laboratorio. Varsinaista kalenteria minulla ei tänä vuonna ole ollenkaan ja tulevien viikkojen hahmottaminen onkin hämärää. Se tuli esiin, kun syyslomista alettiin puhua. Olen ollut neljä kuukautta täällä herrankukkarossa ilman aikataulumenoja.  On minulla ennen ainakin apteekin kalenteri ollut näkyvillä.  Ihmekös, että joskus pitää muistella, mikä päivä nyt on. Pitänee hankkia kalenteri. 

Menneitä tapahtumia on vuosien ketjussa paljon, tulevia projekteja vähän.  Tulihan tässä pieni yllätysprojekti:  Verhoilla usein kotinsa ilmettä vaihtavan ystävän varastoista tarjoutui minulle levolliset verhot tupaan!  Minulla onkin ollut samat valkoiset lakanaverhot yli kymmenen vuotta. Istun keinutuolissa  ja katselen rauhallista vaikutelmaa. Jos joskus vuosien päästä näen tämän päivityksen, voin sanoa: -Onko siitäkin jo niin kauan!

Syrjäkylällä

Nyt on vilja, kaura,  meilläkin saatu korjatuksi! Se on minulle ihan juhlapäivä, vaikka pihamaalla vain katselen viljelijän ison koneen kierroksia. Isot koneet ovat pörränneet melkein yötä päivää tupani ohi kauempana oleville pelloille. Nyt kylässä on elämää, pian taas hiljenee.  

Kaura on hyvää, monikäyttöistä kotimaista ruokaa. Kylillä kulkiessa voi nähdä viljapeltoja ja lehmikarjoja avaran taivaan alla.  Täällä on vaikea uskoa niiden saastuttavan maapalloa. 

Mieleen nousee kuvia toisenlaiselta ajalta, lapsuuskotini pelloilta. Minua kehuttiin, kun opin yhdeksänvuotiaana leikkaamaan ruista sirpillä ja tekemään lyhteitä. 

Ihanan värikäs syyskuu väreilee lämpimässä tuulessa. Huomenna taitaa sää muuttua.

Tarvitsin kiireesti tulehduslääkereseptin. Se onnistui vähän yllättäen eri vaiheineen ennestään tutussa terveyskeskuksessa neuvontapisteen avulla, vaikka en ole täällä kirjoilla. Edelliskerralla sanottiin ettei se enää onnistu.  Tutustuin uuteen EP digipalveluunkin. Sovelluksen kautta kysyin tietoja laboratoriotuloksista, kun omakannassa ne olivat puutteellisia. Chattiin mennessä piti vastata lukuisiin terveyskysymyksiin, ennenkuin pääsin kirjoittamaan yksinkertaisen kysymykseni ja sain vastauksen. On hienoa, että uusia väyliä rakennetaan, mutta tässä mallissa voisi olla myös lyhyemmän kysymyksen reitti. Myös puhelinpalvelu toimi harvinaisen nopeasti. Sairaanhoitajien kanssa on hyvä asioida. Jospa nämä sotesysteemit alkavat toimia pikku hiljaa paremmin kuin ennen!

Lääkkeen haku oli sitten oma operaationsa, jossa kaupunkikodin palvelut tulivat mieleen. Ensin viisi ja puoli kilometriä pyörällä maantien varteen. Koulupäivinä siellä kulkee muutama linja-autovuoro. Menomatkalla pyöräily sujui myötätuulessa, mutta paluumatkalla oli vastatuulta kuusi seitsemän metriä sekunnissa. Otin nitron ennen pyörälle nousua ja talutin muutamassa vastamäessä varmuuden vuoksi. Hyvin se sujui ja perillä kotona sai levätä torkahdukseen asti. Kirkolla, kylällä ( keskustassa) oli  aikaa käydä syömässä hyvää hernesoppaa ja pannukakkua, joten tällainen retki on syrjäkyläiselle aivan virkistyspäivä.

Syyspäiviä

Tulihan se kesäinen lämpö vielä takaisin ja pimeäänkin tottuu taas. Ja yöllä on upea tähtitaivas. 

Koetin tulostaa yhtä kuvaa tallennustikulta miehen vanhan pöytäkoneen ja tulostimen kautta. Ensi kertaa en saanut näyttöä auki. Silloin tuli päätös: Nyt vien tämän laitteen pois. Kymmenen vuotta olen sitä tallettanut ja siirrellyt. Opin muuten niissä siirtelyissä vasta asettamaan tietokoneen ja tulostimen kaikki piuhat paikoilleen. En ollut sitä ennen yrittänytkään, kun ei tarvinnut.  Käytin konetta kyllä itsekin niin kauan kun Windows 10 oli käytössä. Se oli selkeä, vakaa ohjelma. Viimeksi kone oli jo eteisessä vanhan Singerin päällä, liinan alla kuin pyhäinjäännös.  Kaikki tiedostot oli tallennettu ja arkistoitukin, mutta avasin laitteen välillä ja katselin miehen kuvia ja tekstejä ja omianikin. Omia  kuviani oli myös pitkältä ajalta, mutta olen tallentanut niitä tikulle ajat sitten. En minä sitä laitosta kauemmas saanut viedyksi kuin purettuna kasana vintin nurkkaan, kun en tiedä mitä muuta sille tekisin. Onhan siellä kovalevyllä valtavasti materiaalia.

Yksi lisäluopuminen on siis tehty. Haikealta tuntui. Saisi sen vieläkin kokoon. 

Halusin eteiseen vähän enemmän  väljyyttä. Kun ei olisi ollut terveellistä yrittää raahata raskasta Singeriä yksinäni ulkorakennukseen, vein sinne eteisestä  pienen kaapin, jossa oli vain CD- levyjä, lähinnä klassisia. Niitä osteltiin ja tilattiinkin varsinkin yhdeksänkymmenluvulla. Ei niitä ole aikoihin kuunneltukaan, vaikka se vielä onnistuisi. Poimin sitten kuitenkin kasan, jospa soittaisi niitä vielä. Nyt kuuluu Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel.  Tämä kertomani osoittaa, että monenlaista pitäisi reippaasti viedä kirpputoreille tai jäteasemalle.

Syksy on yleensä minulle ollut virkeintä aikaa. Nyt päätin aloittaa TV kakkosen aamujumpan siten, että laitoin puhelimeen hälytyksen 8.45. En minä silloin nuku, mutta en muutoin muista. Vajaan kymmenen minuutin aamujumppa panee ainakin veren kiertämään. Haastan sinutkin mukaan! TV2, 8.50 arkisin.

Iltaisin olen alkanut tehdä netistä ilmaiseksi löytyviä lyhyitä iltajoogia. Liikkeet ovat paljolti samoja joita muutoinkin teen, etten aivan kangistuisi, mutta tuntuu kuin olisi seuraa illan pimeydessä ja mukava ohjaaja puhuisi minulle. Ja ohjattuna tulee tehdyksi pitempään rauhassa. Suosikkini tällä hetkellä on Vartin iltajooga +meditaatio, 15+5 min.

Kai minä täällä edelleen asustelen ja vietän syyspäiviä. Kauniina iltoina on niin leppoisaa astella avarilla pihoilla, katsella maiseman värityksen muuttumista ja istuskella ulkorakennuksen kuistilla illan kajossa. Ei malttaisi siirtyä kaupunkioloihin.

Nyt minulla lopulta on se kauan etsimäni kuva seinällä, Milletin Iltakellot. Se oli ennen melkein joka tuvan seinällä. Menin paikalliseen valokuvaamoon ja siellä kuva tehtiin nettikuvasta. Se on seinällä tämän paikan entisten asukkaiden ja viljelijöiden muistoksi, jotka pyhittivät pyhäpäivän. Millerin Tähkänkorjaajia löysin kirpputoreilta kaksikin kappaletta. Alin kuva on tästä tuvasta vuodelta 1920. Sama rakennus, tupa ja kaksi kamaria, mutta väkeä eri tavalla. Isoisä ja eno ovat etualalla hevosten kanssa. Kivet kertovat pellonraivaajien työstä. Kiertävä valokuvaaja oli tullut kylään.