Sopeutumista

On pimeää ja sateista  päivästä toiseen. Kesäiltojen valo on kaukaisena muistona mielessä. Jotain siinä on ihmeellistä, tässä sopeutumisessa, johon sijaintimme maapallolla meidät pakottaa. Minulle se ei ole tänäkään syksynä ollut vaikeata, vaan tuntuu että kesän valolatausta riittää vieläkin. Joillakin on toisin. Minulta virta hiipui aiemmin aina  tammi-helmikuussa, kunnes ymmärsin alkaa ottamaan kunnolla D- vitamiinia.

Valolaitteet ovat arvossaaan sisällä ja ulkona. Uimahallin kynttiläuinti ja Taizehartauden tuohuskynttilät valaisevat mieltä kauan jälkeenpäinkin. 

Millaista oli, kun sähköjä ei ollut ja päivänvaloa oli silloinkin vain muutama hämärä tunti? Avotakan tuli, pärevalkea, öljylamppu antoivat pehmeätä, himmeätä valoa.  Varmaan nukkumaan mentiin varhain. Jotain valoa piti saada pimeään aamunavettaankin. 

On lohdullista, että ihminen sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin, kun on pakko tai muusta ei tiedetä. Monella tavalla voi elää, sen pitkä elämä opettaa. Olemme eläneet esimerkiksi  ilman puhelinta. 

On viisasta sopeutua vaikka leskeksi jäämiseen , sairauden kanssa elämiseen, toisenlaiseen asumiseen, ajokortin menetykseen, kun se on välttämätöntä. Muutoksen kieltäminen aiheuttaa vaikeuksia. Minun oli vaikeata luopua perusterveen statuksesta ja hyväksyä pysyvä diagnoosi. Pitääkö sopeutua myös  elämään sotaa käyvässä maassa, hälytysten alla, elää siinä jotenkin? Varmaan sekin on sopeutumista, kun ei poiskaan pysty lähtemään.

Emme tiedä, miten maailma tulee muuttumaan ja missä olosuhteissa tulevina vuosikymmeninä eletään.  Savupirttiin, sota-aikaan tai valosaasteen aikoihin sopeutunut ihminen löytänee edelleen itsensä tottumassa uusiin olosuhteisiin. Kunpa ne eivät olisi vaikeita.