Sielu jäi

Nyt kävi kyllä niin, että sielu jäi sinne vanhan tupani maisemiin, lehtipuitten lomitse siilautuvaan kirkkaaseen aamuvaloon, kukassa oleviin kesäkukkiin, puolukkametsiin (vaikka olikin heikko vuosi), lämpimiin säihin. Kylätietäkin juuri korjataan ja siinä olisi seuraamista. Oli pari syytä lähteä, mutta eivät olleetkaan välttämättömiä. Viikkoa liian aikaisin lähdin, kun on aurinkoistakin. Neljä kuukautta asuin maalla yhtämittaisesti.

Onhan täälläkin kaunis sää, kun sumu hälveni ja  päivä kirkastui lähtiessäni kirkon uutispuurolta. Uimahallissa sain kipeytyneitä lonkkia vähän irrotelluksi. Mäkinen  pururata on ennallaan sammalmetsässä. Hiljaista on kerrostalossa. Olen tavannut vain ystäväni, joka hoiti huonekasvejani kesän yli. Ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä. Kyllä sitä taas tottuu, hyvähän täälläkin on.  Silti mieleni kuljeskelee siellä kotipihoilla. Tämä kahden paikan malli johtuu varautumisesta sairastamiseen ja läheisten avun tarpeeseen, mikä jo kerran toteutui. 

Onko siitäkin jo niin kauan?

Istuin pitkästä aikaa infrapunasaunassa. Mietin,  milloin tämä mieheni kauan toivoma pieni komero hankittiin. Se oli vuonna 2011. Onko siitä  jo neljätoista vuotta! Olen pitänyt sitä ikäänkuin melko uutena asiana tässä vanhassa rakennuksessa.

Tuon tuostakin törmää ajatukseen: - Onko siitäkin jo niin kauan! Enoni kuoli keväällä 1998. Olen asuttanut tätä entistä torppaa jo yli neljännesvuosisadan. Kun tulee  jonkun vieraamman kanssa  puhe mieheni kuolemasta kymmenen vuotta sitten, tulee aina reaktio: -Onko siitäkin jo niin kauan. Tärkeitä vuosilukuja on kyllä muistissa, mutta paljon on sellaista, mitä mieli ei  ole kiinnittänyt vuosilukuun ja ne voivat esiin pompatessaan yllättää.  Monista muistissa olevista tapahtumista on kymmeniä vuosia. On arvokkaita muistoja menneeltä elämäntavalta ja  ajalta, jota ei enää ole olemassa.

Mieleen jäävät jotkut muutoskohdat, uudet asiat, hyvinkin tuoreina, mutta vuodet vilistävät kohokohtien välillä. Googlen kuvaohjelma ja Facebook nostavat esiin kuvamuistoja vuoden tai kahden tai kolmen vuoden takaa. Silloinkin joskus yllättyy. 

 

Lukematon on kuitenkin vanhalla ihmisellä unohduksen virtaan lipuneitten päivien määrä. Niitä on kahdeksan vuosikymmenen päivistä enemmistö. Joskus koetan kirjoittaa muistikirjaani merkintöjä muutaman päivän takaa, enkä aina vaivattomasti muista, mitä tein toissapäivänä. Monen vuoden muistikirjani onkin muistamista varten - esim. milloin ajoin nurmikot viimeksi  tai milloin toissa vuonna siirryin kaupunkiin - eikä juuri lainkaan tulevaa varten. On siellä ylhäällä silmälääkärin aika ja laboratorio. Varsinaista kalenteria minulla ei tänä vuonna ole ollenkaan ja tulevien viikkojen hahmottaminen onkin hämärää. Se tuli esiin, kun syyslomista alettiin puhua. Olen ollut neljä kuukautta täällä herrankukkarossa ilman aikataulumenoja.  On minulla ennen ainakin apteekin kalenteri ollut näkyvillä.  Ihmekös, että joskus pitää muistella, mikä päivä nyt on. Pitänee hankkia kalenteri. 

Menneitä tapahtumia on vuosien ketjussa paljon, tulevia projekteja vähän.  Tulihan tässä pieni yllätysprojekti:  Verhoilla usein kotinsa ilmettä vaihtavan ystävän varastoista tarjoutui minulle levolliset verhot tupaan!  Minulla onkin ollut samat valkoiset lakanaverhot yli kymmenen vuotta. Istun keinutuolissa  ja katselen rauhallista vaikutelmaa. Jos joskus vuosien päästä näen tämän päivityksen, voin sanoa: -Onko siitäkin jo niin kauan!

Syrjäkylällä

Nyt on vilja, kaura,  meilläkin saatu korjatuksi! Se on minulle ihan juhlapäivä, vaikka pihamaalla vain katselen viljelijän ison koneen kierroksia. Isot koneet ovat pörränneet melkein yötä päivää tupani ohi kauempana oleville pelloille. Nyt kylässä on elämää, pian taas hiljenee.  

Kaura on hyvää, monikäyttöistä kotimaista ruokaa. Kylillä kulkiessa voi nähdä viljapeltoja ja lehmikarjoja avaran taivaan alla.  Täällä on vaikea uskoa niiden saastuttavan maapalloa. 

Mieleen nousee kuvia toisenlaiselta ajalta, lapsuuskotini pelloilta. Minua kehuttiin, kun opin yhdeksänvuotiaana leikkaamaan ruista sirpillä ja tekemään lyhteitä. 

Ihanan värikäs syyskuu väreilee lämpimässä tuulessa. Huomenna taitaa sää muuttua.

Tarvitsin kiireesti tulehduslääkereseptin. Se onnistui vähän yllättäen eri vaiheineen ennestään tutussa terveyskeskuksessa neuvontapisteen avulla, vaikka en ole täällä kirjoilla. Edelliskerralla sanottiin ettei se enää onnistu.  Tutustuin uuteen EP digipalveluunkin. Sovelluksen kautta kysyin tietoja laboratoriotuloksista, kun omakannassa ne olivat puutteellisia. Chattiin mennessä piti vastata lukuisiin terveyskysymyksiin, ennenkuin pääsin kirjoittamaan yksinkertaisen kysymykseni ja sain vastauksen. On hienoa, että uusia väyliä rakennetaan, mutta tässä mallissa voisi olla myös lyhyemmän kysymyksen reitti. Myös puhelinpalvelu toimi harvinaisen nopeasti. Sairaanhoitajien kanssa on hyvä asioida. Jospa nämä sotesysteemit alkavat toimia pikku hiljaa paremmin kuin ennen!

Lääkkeen haku oli sitten oma operaationsa, jossa kaupunkikodin palvelut tulivat mieleen. Ensin viisi ja puoli kilometriä pyörällä maantien varteen. Koulupäivinä siellä kulkee muutama linja-autovuoro. Menomatkalla pyöräily sujui myötätuulessa, mutta paluumatkalla oli vastatuulta kuusi seitsemän metriä sekunnissa. Otin nitron ennen pyörälle nousua ja talutin muutamassa vastamäessä varmuuden vuoksi. Hyvin se sujui ja perillä kotona sai levätä torkahdukseen asti. Kirkolla, kylällä ( keskustassa) oli  aikaa käydä syömässä hyvää hernesoppaa ja pannukakkua, joten tällainen retki on syrjäkyläiselle aivan virkistyspäivä.

Syyspäiviä

Tulihan se kesäinen lämpö vielä takaisin ja pimeäänkin tottuu taas. Ja yöllä on upea tähtitaivas. 

Koetin tulostaa yhtä kuvaa tallennustikulta miehen vanhan pöytäkoneen ja tulostimen kautta. Ensi kertaa en saanut näyttöä auki. Silloin tuli päätös: Nyt vien tämän laitteen pois. Kymmenen vuotta olen sitä tallettanut ja siirrellyt. Opin muuten niissä siirtelyissä vasta asettamaan tietokoneen ja tulostimen kaikki piuhat paikoilleen. En ollut sitä ennen yrittänytkään, kun ei tarvinnut.  Käytin konetta kyllä itsekin niin kauan kun Windows 10 oli käytössä. Se oli selkeä, vakaa ohjelma. Viimeksi kone oli jo eteisessä vanhan Singerin päällä, liinan alla kuin pyhäinjäännös.  Kaikki tiedostot oli tallennettu ja arkistoitukin, mutta avasin laitteen välillä ja katselin miehen kuvia ja tekstejä ja omianikin. Omia  kuviani oli myös pitkältä ajalta, mutta olen tallentanut niitä tikulle ajat sitten. En minä sitä laitosta kauemmas saanut viedyksi kuin purettuna kasana vintin nurkkaan, kun en tiedä mitä muuta sille tekisin. Onhan siellä kovalevyllä valtavasti materiaalia.

Yksi lisäluopuminen on siis tehty. Haikealta tuntui. Saisi sen vieläkin kokoon. 

Halusin eteiseen vähän enemmän  väljyyttä. Kun ei olisi ollut terveellistä yrittää raahata raskasta Singeriä yksinäni ulkorakennukseen, vein sinne eteisestä  pienen kaapin, jossa oli vain CD- levyjä, lähinnä klassisia. Niitä osteltiin ja tilattiinkin varsinkin yhdeksänkymmenluvulla. Ei niitä ole aikoihin kuunneltukaan, vaikka se vielä onnistuisi. Poimin sitten kuitenkin kasan, jospa soittaisi niitä vielä. Nyt kuuluu Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel.  Tämä kertomani osoittaa, että monenlaista pitäisi reippaasti viedä kirpputoreille tai jäteasemalle.

Syksy on yleensä minulle ollut virkeintä aikaa. Nyt päätin aloittaa TV kakkosen aamujumpan siten, että laitoin puhelimeen hälytyksen 8.45. En minä silloin nuku, mutta en muutoin muista. Vajaan kymmenen minuutin aamujumppa panee ainakin veren kiertämään. Haastan sinutkin mukaan! TV2, 8.50 arkisin.

Iltaisin olen alkanut tehdä netistä ilmaiseksi löytyviä lyhyitä iltajoogia. Liikkeet ovat paljolti samoja joita muutoinkin teen, etten aivan kangistuisi, mutta tuntuu kuin olisi seuraa illan pimeydessä ja mukava ohjaaja puhuisi minulle. Ja ohjattuna tulee tehdyksi pitempään rauhassa. Suosikkini tällä hetkellä on Vartin iltajooga +meditaatio, 15+5 min.

Kai minä täällä edelleen asustelen ja vietän syyspäiviä. Kauniina iltoina on niin leppoisaa astella avarilla pihoilla, katsella maiseman värityksen muuttumista ja istuskella ulkorakennuksen kuistilla illan kajossa. Ei malttaisi siirtyä kaupunkioloihin.

Nyt minulla lopulta on se kauan etsimäni kuva seinällä, Milletin Iltakellot. Se oli ennen melkein joka tuvan seinällä. Menin paikalliseen valokuvaamoon ja siellä kuva tehtiin nettikuvasta. Se on seinällä tämän paikan entisten asukkaiden ja viljelijöiden muistoksi, jotka pyhittivät pyhäpäivän. Millerin Tähkänkorjaajia löysin kirpputoreilta kaksikin kappaletta. Alin kuva on tästä tuvasta vuodelta 1920. Sama rakennus, tupa ja kaksi kamaria, mutta väkeä eri tavalla. Isoisä ja eno ovat etualalla hevosten kanssa. Kivet kertovat pellonraivaajien työstä. Kiertävä valokuvaaja oli tullut kylään.

Illan pimentyessä

Illat pimenevät tuvan ympärillä. Ennen yhdeksää alkaa olla hämärää ja vähän myöhemmin on jo pimeää. Kesän valo  jää taakse tunti tunnilta. Monena aamuna on vielä kyllä ollut kirkas valo tervehtimissä pihlajanoksien välistä. Ilma on viileätä, pitää panna takkia päälle, on usein sadetta ja märkää. Vintti kylmenee. Kun pimeän aikaan jokin kolahtaa, säpsähtää, etsii syytä. Tuvassa pitää lämmittää aamulla, tehdä tuli hellaan. Leikkaan jo pois tatareita, mutta mikään kukka ei ole vielä paleltunut. 

Kesästä luopuminen tuntuu haikealta, vähän surulta ja yksinäiseltä. Lohdutan itseäni, että vielä on pitkä aika siihen, että kolmelta on pimeää, aamulla on pimeää, tiet ovat liukkaat ja talvivaatteet on otettu käyttöön. Ei se lohdulta tunnu, uhkaukselta pikemminkin. 

Voi toki vielä tulla lämmintäkin. Puolukkamaitten raikkaus on edessäpäin. Monena yönä on jo ollut kirkas tähtitaivas ja linnunratakin näkyvissä, kuutamoakin oli, aurinkolamput syttyvät, näitä pimeän ajan iloja. 

En muista, että ennen olisin näin tuntenut surua kesän lämmön ja valon menettämisestä. Kuin en niitä enää näkisi.

Ikkunoista

Ikkunanpesu-urakka on tältä vuodelta tehty, pesty alakerran kuusi ikkunaa sivu-ikkunoineen kaksien lasien sisältä! Ajattelin, etten enää itse sitä tee, kun irti nostettavat tuplapuukehykset ovat tosi raskaat ja pelkäsin ranteideni pettävän. Lisäksi avaimella avattavat hakaset voivat olla hankalia ja tiukkoja ja kehyksetkin paikoin turvonneita. Yhtä  sivuikkunaa en ole saanut auki vuosiin. Sain sen irrotukseen voima-apua ja  harmaa lasi kirkastui pesussa. Kerran kesässä olen ikkunat pessyt, nyt yksi kerrallaan tai kaksi päivässä. Ulkopesu on erikseen. 

Tulos on täällä tuvassa tällä hetkellä sumea, koska kosteus jäi ulkoikkunaan ruutujen väliin. Kerran jo irrotin lasit, mutta kosteus uusiutui. Pitäisi pestä keväämmällä tai kuivalla ja lämpimällä säällä. Tein hellan pesään tulen, jospa se kuivattaisi ilman.

Hiki nousi pintaan monta kertaa, kun krapasin hakoja auki ja kiinni.

Talon ikkunat on uusittu kuulemma kuusikymmenluvulla, kun kapeiden ruutuikkunoiden sijaan oli kaupattu leveämpiä. Oli tukittu vierekkäiset kaksi ikkunaa ja niiden väliin tehty leveä reikä uudelle ikkunalle. Valoa tuli tupaan varmaan enemmän. Muistan kyllä ne vanhat ikkunat puoliverhoineen.

 Parikymmentä vuotta sitten ikkunoita oli nykyistä paljon vaikeampi käsitellä ja pyysin jo tarjouksia uusista, olivat kalliita. Kuulin kuitenkin eläkkeellä olevasta kirvesmiehestä Pentistä, joka tuli katsomaan ja kätevästi hioi puuta ja uusi lukkoja ja kaikki toimi taas. Pokat ovat lujaa puuta, ei niitä pidä alumiiniin vaihtaa, oli hänen mielipiteensä. Pääosin ikkunanpokat ovat hyvät edelleen. Ei  Penttiä ei enää saisi paikallekaan.

Siis kyllä joskus saa vielä tehdyksi sellaista, minkä jo aikoi jättää! Samoin ajattelin viime perjantaina, kun ilahduin tyttären perheen yllättävästä tulosta. Aloin  yhtä aikaa lämmittää paljua ja kertalämmitteistä kiuasta - puuta pitää kulkea  vartin välein pihan yli lisäämässä pesään- ja tein samalla mustikkapiirakkaa ja uuniruokaa. Olin jo jättänyt nämä multitaskaukset nuoremmille, mutta halusin tehdä tämän nyt. Auton ajaessa pihaan kaikki oli valmista ja pöytä katettu. Jaksoin saunoakin ja viipyä paljussa myöhään. Nitron otin kyllä.

No tämä viikko on sitten ollut hiljaisempaa, sanoisin kovinkin vetämätöntä. Mutta jotenkin se ilahduttaa mieltä, kun saakin vielä joskus  jotain tehdyksi. 

Äitini ajeli kahdeksankymppisenä pyörällä kauppaan, mutta viiden vuoden kuluttua hän ei pysynyt enää jaloillaan pystyssä. Näitä visioita nähden kirjoittelin tämän.

Näyttää ainakin tuo hellan lähellä oleva ikkuna kirkastuvan.

Rauhan toivo

Ukrainan kohtalonviikko? Voi, miten hartaasti Ukrainan kansan kanssa odotamme rauhaa niinkuin Suomen kansa syksyllä 1944.  Moskovan välirauhasopimuksen ehdot olivat Suomelle raskaat. En taida uskaltaa paljon odottaa tältä Alaskan tapaamiselta, jossa hyökkäyssodan kohde ei ole paikallakaan ja tavoite voi olla kaupallinen tai muu paikallaolijoiden etu. Maailmanrauhan kannalta ikuisten vihollisten neuvonpito on suotavaa. Täällä kaukana maan korvessa  huokaa ihminen Luojan puoleen, kun ei muuta voi.  

Paljon voi olla lähempiäkin ahdistavia asioita, joille ei mitään mahda ja ne tuntuvat vanhemmiten  omassa kropassa ja mielessä vahvimmin.  Tuntuu, että nuorempana oli enemmän asioita, joihin jotakin pystyi vaikuttamaan. Syrjästäkatsojan pitää tai pitäisi oppia rauhoittamaan itsensä ja rajaamaan asiat, joihin voi jotain vaikuttaa. Mielenrauhan säilyttäminen on vanhuuden(kin) isoja haasteita.  Maailmanpolitiikan suhteen tarvitaan kuin kupla, jonka alla voi elää omaa pientä elämäänsä, etsiä ilonaiheita ja iloita siitä, mistä voi. Ehkä laimeammin, kuin joskus ennen, mutta kiitollisuutta harrastaen.