Sopeutumista

On pimeää ja sateista  päivästä toiseen. Kesäiltojen valo on kaukaisena muistona mielessä. Jotain siinä on ihmeellistä, tässä sopeutumisessa, johon sijaintimme maapallolla meidät pakottaa. Minulle se ei ole tänäkään syksynä ollut vaikeata, vaan tuntuu että kesän valolatausta riittää vieläkin. Joillakin on toisin. Minulta virta hiipui aiemmin aina  tammi-helmikuussa, kunnes ymmärsin alkaa ottamaan kunnolla D- vitamiinia.

Valolaitteet ovat arvossaaan sisällä ja ulkona. Uimahallin kynttiläuinti ja Taizehartauden tuohuskynttilät valaisevat mieltä kauan jälkeenpäinkin. 

Millaista oli, kun sähköjä ei ollut ja päivänvaloa oli silloinkin vain muutama hämärä tunti? Avotakan tuli, pärevalkea, öljylamppu antoivat pehmeätä, himmeätä valoa.  Varmaan nukkumaan mentiin varhain. Jotain valoa piti saada pimeään aamunavettaankin. 

On lohdullista, että ihminen sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin, kun on pakko tai muusta ei tiedetä. Monella tavalla voi elää, sen pitkä elämä opettaa. Olemme eläneet esimerkiksi  ilman puhelinta. 

On viisasta sopeutua vaikka leskeksi jäämiseen , sairauden kanssa elämiseen, toisenlaiseen asumiseen, ajokortin menetykseen, kun se on välttämätöntä. Muutoksen kieltäminen aiheuttaa vaikeuksia. Minun oli vaikeata luopua perusterveen statuksesta ja hyväksyä pysyvä diagnoosi. Pitääkö sopeutua myös  elämään sotaa käyvässä maassa, hälytysten alla, elää siinä jotenkin? Varmaan sekin on sopeutumista, kun ei poiskaan pysty lähtemään.

Emme tiedä, miten maailma tulee muuttumaan ja missä olosuhteissa tulevina vuosikymmeninä eletään.  Savupirttiin, sota-aikaan tai valosaasteen aikoihin sopeutunut ihminen löytänee edelleen itsensä tottumassa uusiin olosuhteisiin. Kunpa ne eivät olisi vaikeita.

Tavallinen päivä

Minua on liikuttanut McDonaldsin lastentalosäätiön mainos, jossa lauletaan Edu Kettusen laulua Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä...

"Ja sill′ ois mielessä vain ne ihan tavalliset murheet

Särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine,

Vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista.

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä."

Mikä se tavallinen päivä kullekin onkaan? Työikäiselle työpäivä tavallisine kuvioineen, lapselle koulupäivä, vanhalle hiljainen kotikupsuttelupäivä ilman pahempia särkyjä tai  rasittavia menemisiä.

Joskus omavalintainen elämänrytmi keskeytyy ja siihen tulee yllättäviä, mielenrauhaa  uhkaavia asioita. Yt- neuvotteluja, yrityksen vaikeuksia, työttömyys, avioeron uhkaa, sairauden merkkejä, asumisongelmia. Niistä seuraa monenlaista vierasta asiointia, menemisiä, päivärytmin muuttumista, rahahuolia, pelkoja, huolta ja uupumista, tulosten tai ratkaisujen jännittynyttä odotusta.

Vanhan ihmisen hiljennyttä elämää sekoittavat pienemmätkin haasteet.  Entinen tehopakkaus, joka pyöritti lukuisia asioita aamusta iltaan, voi huomata stressaavansa koko yön aamuista laboratorioasiaa tai soittoyritystä terveyskeskukseen.

Jonain iltana voi havahtua kaipaamaan sitä vähän tylsää päivää, jolloin kaikki olikin hyvin tai ainakin aika hyvin.

Joskus hirvittää hienokin tuleva päivä, omat synttärit tai muut juhlat tai vieraat ja toivoo jopa että olisikin huomenna peruspäivä. Jälkeenpäin voi olla kuitenkin onnellista muistella sitä päivää.

Mikä lie päivä huomenna? Jos voi käydä nukkumaan levollisin mielin, saa myös olla kiitollinen. Jos mieli on levoton ja huominen ahdistaa, voi muistaa, että kaikki menee ajallaan ohi, jollakin tavalla. Aina ei ole samanlaista. Jokin muutos tulee joskus, apua voi löytyä, itse voi sopeutua, vanhakin voi parantua.

Anna heidän...

 

Maailmalla on pinnalla   yksinkertainen itseapumuoti: Antaa toisten. Antaa toisten elää omalla tavallaan. Amerikkalainen Mel Robbins on tullut kuuluisaksi kirjallaan "Let them- teoria". Idea on vanhastaan tuttu perusasia,  mutta suosion perusteella monet tuntevat tarvitsevansa selkeätä käyttöohjetta.  Kirja on suomennettu.

Se tarkoittaa luopumista toisten kontrolloinnista, vaikka he toimivat mielestäsi väärin tai huonosti. Tai olla pahoittamatta mieltään, jos muut eivät jostain syystä toimi toiveidesi mukaan. 

Se sisältää etäisyyden ottoa ja myös pyrkimystä ymmärtää toisten toimintaa ja ajatuksia heidän näkökulmastaan. 

Ihmisillä, joilla oma elämä on käynyt hiljaiseksi, voi olla riski paneutua liikaa lähipiirin ongelmiin, vaikka törmäisikin toistuvasti siihen, että muut elävät omalla tavallaan eivätkä kaipaa neuvojasi.

Alituiselle murehtijalle neuvosta voisi olla apua, vaikkei yksi teema aivan kaikkeen sovi. Pyrkimys siihen ajatukseen, että antaa toisten elää omaa elämäänsä omalla tavallaan, vaikka minun tapani olisi parempi, voi vapauttaa paljosta stressistä. Tai antaa toisten olla omanlaisiaan, vaikka mielestäni heidän pitäisi olla toisenlaisia.

Mitä enemmän yrittää vaikuttaa asioihin,  joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa, sitä enemmän  hankkii itselleen turhaa ahdistusta, ja samalla hankkii ongelmia ihmissuhteisiin.

Sen sijaan, että yrittää vääntää muita ihmisiä toimimaan toisin, pitäisi yrittää muuttaa omia ajatuksiaan ja toimintatapojaan. Vain itseään voi muuttaa, vaikka se on aika vaikeata. Voi löytää itselleen uusia toimintatapoja.

Varmaan tämäkin  teoria selviää itselle vasta, jos sitä kokeilee. Voi testata, helpottuuko oma olo, jos päästää irti ja koettaa luottaa muitten omaan selviytymiseen tai elämäntapaan.  Koettaa harmin, pettymyksen tai ahdistuksen noustessa ajatella: Antaa heidän, antaa hänen... minä teenkin nyt  jotain muuta...

Ajassa ja aatteissa

Marraskuun pimeydessä olen lueskellut mökkipäiväkirjojani alkaen vuodesta 1986, jolloin saarimökki ostettiin.  Koetan pyynnöstä  kirjoittaa seuraajalle muistiin erityisesti faktatietoja mökin vaiheista.

Enimmäkseen olen kuvaillut vettä, taivasta, säitä, saunomista, uimista, perhettä, tunnelmia, rauhaa, kauneutta  vesihoitolassamme. Kyllä sieltä konkreettisiakin asioita mökin kunnosteluvaiheista  löytyy. Joka kevät olen tiivistänyt edellisen talven päätapahtumat perheessä ja työssä. Myös yhteiskunnallisia asioita olen kirjannut, kuten lamaa, vaaleja, Jugoslavian alueen sotaa.

Enimmäkseen muistan asiat ja hetketkin palautuvat mieleen. Joitakin asioita on täysin unohtunut. 

Kyllä mieli nytkin vaeltaa päivittäin monissa maailman  asioissa, vaikka blogini olen rajannut ikääntymisen teemaan. Turvattomat lapset ovat sydäntäni lähinnä ja heitä on maailmassa paljon, monista eri syistä. 

***

Erittäin kiinnostavaa oli kuunnella Atte Korholan luentoa USA:n konservatiivikristittyjen valtataistelusta, Magaliikkeestä: Make America Great Again. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjan "Kristillinen äärioikeisto ja Trump". Liikkeen ohjelmaan kuuluu  Ilmestyskirjaan pohjaava seitsemän vuoren mandaatti, eli hallinnon, talouden, koulutuksen, tiedotusvälineiden, kulttuurin, perheen ja uskonnon haltuunotto pois demonisilta demokraateilta. Tyypillistä on patriarkaalinen perhekäsitys, tasa-arvon kaventaminen, ilmastonmuutoksen kieltäminen, koulutuksen rajaaminen ja kotikoulujen suosiminen lasten suojaamiseksi vapaamielisiltä vaikutteilta,  vähemmistöjen oikeuksien supistaminen, valkoisen väestön etuoikeudet, yksinvaltius.  Laaja esitys tuntui niin hurjalta, että sitä voisi melkein epäillä salaliittoteoriaksi. Kannattaako Trump oikeasti tätä kaikkea vai käyttääkö sen kannattajia hyväkseen? Trumpin toimet ovat kuitenkin paljolti  tämän liikkeen mukaisia ja  nimitykset ovat näistä piireistä. Miljoonat ihmiset kannattavat näitä arvoja. Lieneekö se Suomesta kadoksissa oleva suurperhe tämän kotikoululiikkeen suojissa?

Merkillistä on, että Putinilla on Eurooppaa kohtaan samantyyppinen kritiikki kuin näillä dominionisteilla demokraatteja kohtaan: maallistuminen, homoseksuaalien hyväksyminen ja muu vapaamielisyys, demokratia. 

Eurooppalainen demokratia tuntuu näiden kovien yksinvaltiaiden välissä huolestuttavasti  heikolta päätöksentekijältä. Koko  EU odotti tai odottaa vieläkin, että Trump tulee ja ratkaisee Ukrainan sodan.

Syysloma

Pellot on kynnetty mustalle mullalle. Maa lepää. Puut ovat täällä pudottaneet lehtensä. Suo on hiljainen, kurjet ja joutsenet lähteneet. 

Ihminenkin voisi levätä luonnon kiertokulussa. Tai ehkä ihminen toimii päinvastoin,  lepää ja saa voimia kesän lämmöstä ja auringosta ja nyt on aktiviteetin aika. Toivottavasti ihmisillä riittää energiaa lukuisiin haasteisiinsa. 

Luonto antoi yllättäen pohjoisen syyslomalaisille kauniit säät ja puolukkasangot kotiin vietäviksi.  Karpalosuon aarteita, punaisia rubiineja, olisi runsaasti, kun vain jalat tarkenisivat kylmässä suovedessä. 

Ilo on aina tulla vanhalle tuvalle, jos ei vaikeata, niin ainakin haikeata lähteä taas pois.

Muistiaarteita menneestä maailmasta

Muistoja maailmasta, jota ei enää ole.

*Elettiin vielä neljäkymmenlukua. Asuimme mummun, isänäidin, kanssa samassa taloudessa.  Meillä oli tuvassa separaattori, joka koottiin tarkkaan pestyistä osista.  Oli myös korkea kirnu. Pienessä, matalassa navetassa oli pari lehmää. Maitoja ei vielä kerätty meijeriin vietäväksi.  Maito kaadettiin lypsinsangosta siivilän vanun läpi tonkkaan. Tuvassa lämmintä maitoa kaadettiin separaattoriin ja  sitä käsin kovasti veivaamalla  saatiin putkista tulemaan erikseen kermaa ja kurria. Mummu kaatoi kermaa kapeaan puukirnuun ja sitä vatkattiin ylös alas kirnun männällä. Minäkin yritin. Alkoi muodostua voita.

Voihin lisättiin suolaa. Mummu teki minulle peukaloleivän. Hän levitti voin peukalollaan. Kesällä voita ja maitoa laskettiin kaivon kylmyyteen. Jääkaappeja ei tietysti ollut.

*Amerikasta tuli iso paketti aina silloin tällöin. Siellä Ohion Clevelandissa asui kuusi mummun sisarusta, isäni tätejä ja setiä, maahanmuuttajina. Mummu itse oli joutunut palaamaan, kun isä kuoli ja äitinsä jäi yksin. 

Paketin avaaminen oli jännittävää. Haju oli erikoinen. Amerikan haju oli naftaliinia.  Kerran paketin päällä oli kaksi pehmeätä muovimaista, alastonta nukkea. Se oli suurin yllätys, harvoin oli leluja. Enimmäkseen siellä oli aikuisten vaatetavaraa. Niiden kankaista oli tarkoitus ommella lapsillekin sopivaa. Usein ne olivat aika ohuita kesävaatteita. Rusinoita ja luumuja oli ja mikä tärkeintä, kahvia. Mummu paahtoi papuja prännärillä ja jauhoi sitten pavut jauhoksi pyörittämällä kahvimyllyä. Jauhot lisättiin kahvipannun kuumaan veteen, kiehautettiin, lisättiin hiven suolaa, annettiin hautua, säikäytettiin kylmällä vesitilkalla. Hieno haju levisi tupaan. Lapsellekin annettiin harvinaista herkkua. Kuppiin pullanpaloja, sokeria, kermaa ja tilkka kahvia. Pullamössö oli hyvää. 

Harvoin neljäkymmenluvun puolella  oli kahvia. Mummu keitti korviketta ja laittoi minut kutsumaan väkeä ruispellolta sitä juomaan. Hän pani sanat suuhuni:  "Tulukaa juamaan korviketta! Herrat vaan papia juaa." Minä huusin niin tuvan nurkalta pellolle päin.

*Meille tuli sähköt. Olin nelivuotias. Tuvan ja kamarien kattoihin tuli lamput. Ovensuussa oli tuvan lampun katkaisija. Minua kiellettiin napsuttelemasta sitä. Radio meille saatiin vasta vuosia myöhemmin. Ehkä sitä varten laitettiin jo töpseli.

Äidin isä oli jo aiemmin hankkinut radion. Se oli sinisellä penkillä. Kun menimme sinne käymään, isoisä avasi radion. Sieltä kuului miehen ja naisen laulua. Ajattelin, että radion sisällä on tulitikun kokoiset ihmiset laulamassa. Isoisä kuoli vähän ennen kuin täytin neljä vuotta.

*Kaivon  lähellä oli sauna. Maassa lattialla oli iso kasa kiviä, joitten alla oli tulipesä. Lauteet nousivat  korkealle takaosassa. Savu pursusi saunan ympärille oven raoista, kun saunaa lämmitettiin. Kun tuli sammui, savu hälveni, kun avattiin räppänäkin. Lauteet olivat nokisia, mutta löyly oli pehmeätä savusaunan löylyä. Joskus kyllä kirveli silmiä. Lauantai oli saunapäivä. Kerran viikossa peseydyttiin.

*Olin innokas piirtämään, kun vain oli kynä ja paperia. Sanomalehden reunat piirtelin täyteen. Parasta oli kaupan valkoinen käärepaperi. Menin sitä joskus erikseen  pyytämäänkin. -Joko sinä taas olet kaikki piirtänyt, sanoi Kauppa-Kalle ja antoi pari arkkia. 

Viisivuotiaana halusin lähettää piirustuksen Vaasa-lehden lastennurkkaan, jossa niitä pienessä koossa julkaistiin. Ohjeen mukaan kuva piti piirtää kuulakynällä. Meillä ei sellaista ollut, mutta kymmenisen vuotta vanhemmalla Kyllikillä oli. Kävelin pyytämään sitä lainaksi. Kyllikki  antoi vannotusten kera  ja sain piirustuksen tehdyksi. Kynän vein kiireesti takaisin. Joka viikko odotin piirustustani ja petyin, kun ei näkynyt. Olin jo koulussa, kun se yllättäen olikin lehdessä. Se oli jonkinlainen pohjapiirustus tai kuva huoneesta huonekaluineen. 

Kotirintaman kasvatit

Luin Sisko Istanmäen kirjan "Niin paljon parempi mies" vuodelta 1991. En ole varma, olenko lukenut sen ilmestymisaikoihin, ehkä olen, mutta en muista. Se kertoo kotirintaman ponnisteluista sodan vuosina, kaikenlaisesta puutteesta, selviytymiskeinoista, välittämisestä, sisusta, naisten ystävyydestä, rajojen ylittämisestä kylmyyden ja nälän pinteessä, ymmärtäväisistä sekä kovista ihmisistä. Pieni kirja saattaa olla niitä, joita voi lukea useampaan kertaan eri näkökulmista.

Eniten minua on jälkeenpäinkin askarruttanut Viljo-pojan maailma ja sitä kautta lasten kasvu puutteen tai yltäkylläisyyden maailmassa. Kirja vei sodanjälkeiseen karuun aikaan. Itsellekin köyhä lapsuus on tuttu. Perusruokaa kyllä riitti, talvella pieni tupamme oli kylmä. Olimme varmasti nykymitalla köyhyysrajan alapuolella, mutta samantapaista oli useimmilla muillakin sodista toipuvassa maassa. Toki perheiden ilmapiirissä ja varallisuudessa oli eroja.  Enimmäkseen totuimme yksinkertaisuuteen emmekä paljon muusta tienneetkään.  En tiedä, miten olisimme reagoineet, jos  olisimme nähneet nykylapsen leluja ja kuvakirjoja pursuavan oman huoneen tai saaneet kutsun kylpyläsynttäreille, jossa vieraatkin saavat lahjan - ettei kenellekään tulisi paha mieli. Opimme monilapsisissa perheissä jakamaan, odottamaan, kuulemaan useimpiin pyyntöihin peruuttamattoman ei- sanan, antamaan omastamme muille. Tottelematon sai piiskaa.

Vanhemmilla oli paljon huolta ja työtä eikä lasten kanssa juurikaan leikitty. Juoksimme keskenämme järven rantaan ja isommat opettivat pienempiä uimaan. Pihoilla riitti kavereita. Lasten piti oppia töihin, varsinkin perheen vanhimpien lasten. Meillä oli Taivaan Isä ja turvana iltarukous. Meiltä ei paljon kysytty tunteista eikä koulumaailmassakaan tehty ahdistuskyselyitä. Emme olisi kyllä niistä kertoneetkaan. Piti selviytyä omin päin. 

Itse kasvattajina halusimme korjata karun kasvatuksen puutteita ja antaa lapsillemme enemmän tilaa,  jos vain osasimme näyttää tunteita ja kuunnella. 

Selviytymisen eetoksesta on uskoakseni ollut monelle hyötyä, jos haittaakin, elämän vaiheissa. Ehkä nyt vanhanakin meille on apua niukkuuden kokemuksista. Vanhan pitää kaikin puolin tulla toimeen vähemmällä. Seuraa, muitten läsnäoloa, vaihtelua, tapahtumia, menoja on vähemmän ja myös siksi, että jaksamme yhä vähemmän. Pitää selviytyä lisääntyvän yksinäisyyden kanssa, viihtyä itsekseenī.  Pitää seurata tai  odottaa monia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Tyytyminen vähään tulee käyttöön yhä enemmän. Emme tiedä, saammeko mistään apua, kun emme enää pärjää oman arkemme ja sairauksiemme kanssa. Pitää varautua ei- vastauksiin. Meitä suurten ikäluokkien ihmisiä tuskin hemmotellaan loppuvuosina sen enempää kuin alkuvuosinakaan.