Muistiaarteita menneestä maailmasta

Muistoja maailmasta, jota ei enää ole.

*Elettiin vielä neljäkymmenlukua. Asuimme mummun, isänäidin, kanssa samassa taloudessa.  Meillä oli tuvassa separaattori, joka koottiin tarkkaan pestyistä osista.  Oli myös korkea kirnu. Pienessä, matalassa navetassa oli pari lehmää. Maitoja ei vielä kerätty meijeriin vietäväksi.  Maito kaadettiin lypsinsangosta siivilän vanun läpi tonkkaan. Tuvassa lämmintä maitoa kaadettiin separaattoriin ja  sitä käsin kovasti veivaamalla  saatiin putkista tulemaan erikseen kermaa ja kurria. Mummu kaatoi kermaa kapeaan puukirnuun ja sitä vatkattiin ylös alas kirnun männällä. Minäkin yritin. Alkoi muodostua voita.

Voihin lisättiin suolaa. Mummu teki minulle peukaloleivän. Hän levitti voin peukalollaan. Kesällä voita ja maitoa laskettiin kaivon kylmyyteen. Jääkaappeja ei tietysti ollut.

*Amerikasta tuli iso paketti aina silloin tällöin. Siellä Ohion Clevelandissa asui kuusi mummun sisarusta, isäni tätejä ja setiä, maahanmuuttajina. Mummu itse oli joutunut palaamaan, kun isä kuoli ja äitinsä jäi yksin. 

Paketin avaaminen oli jännittävää. Haju oli erikoinen. Amerikan haju oli naftaliinia.  Kerran paketin päällä oli kaksi pehmeätä muovimaista, alastonta nukkea. Se oli suurin yllätys, harvoin oli leluja. Enimmäkseen siellä oli aikuisten vaatetavaraa. Niiden kankaista oli tarkoitus ommella lapsillekin sopivaa. Usein ne olivat aika ohuita kesävaatteita. Rusinoita ja luumuja oli ja mikä tärkeintä, kahvia. Mummu paahtoi papuja prännärillä ja jauhoi sitten pavut jauhoksi pyörittämällä kahvimyllyä. Jauhot lisättiin kahvipannun kuumaan veteen, kiehautettiin, lisättiin hiven suolaa, annettiin hautua, säikäytettiin kylmällä vesitilkalla. Hieno haju levisi tupaan. Lapsellekin annettiin harvinaista herkkua. Kuppiin pullanpaloja, sokeria, kermaa ja tilkka kahvia. Pullamössö oli hyvää. 

Harvoin neljäkymmenluvun puolella  oli kahvia. Mummu keitti korviketta ja laittoi minut kutsumaan väkeä ruispellolta sitä juomaan. Hän pani sanat suuhuni:  "Tulukaa juamaan korviketta! Herrat vaan papia juaa." Minä huusin niin tuvan nurkalta pellolle päin.

*Meille tuli sähköt. Olin nelivuotias. Tuvan ja kamarien kattoihin tuli lamput. Ovensuussa oli tuvan lampun katkaisija. Minua kiellettiin napsuttelemasta sitä. Radio meille saatiin vasta vuosia myöhemmin. Ehkä sitä varten laitettiin jo töpseli.

Äidin isä oli jo aiemmin hankkinut radion. Se oli sinisellä penkillä. Kun menimme sinne käymään, isoisä avasi radion. Sieltä kuului miehen ja naisen laulua. Ajattelin, että radion sisällä on tulitikun kokoiset ihmiset laulamassa. Isoisä kuoli vähän ennen kuin täytin neljä vuotta.

*Kaivon  lähellä oli sauna. Maassa lattialla oli iso kasa kiviä, joitten alla oli tulipesä. Lauteet nousivat  korkealle takaosassa. Savu pursusi saunan ympärille oven raoista, kun saunaa lämmitettiin. Kun tuli sammui, savu hälveni, kun avattiin räppänäkin. Lauteet olivat nokisia, mutta löyly oli pehmeätä savusaunan löylyä. Joskus kyllä kirveli silmiä. Lauantai oli saunapäivä. Kerran viikossa peseydyttiin.

*Olin innokas piirtämään, kun vain oli kynä ja paperia. Sanomalehden reunat piirtelin täyteen. Parasta oli kaupan valkoinen käärepaperi. Menin sitä joskus erikseen  pyytämäänkin. -Joko sinä taas olet kaikki piirtänyt, sanoi Kauppa-Kalle ja antoi pari arkkia. 

Viisivuotiaana halusin lähettää piirustuksen Vaasa-lehden lastennurkkaan, jossa niitä pienessä koossa julkaistiin. Ohjeen mukaan kuva piti piirtää kuulakynällä. Meillä ei sellaista ollut, mutta kymmenisen vuotta vanhemmalla Kyllikillä oli. Kävelin pyytämään sitä lainaksi. Kyllikki  antoi vannotusten kera  ja sain piirustuksen tehdyksi. Kynän vein kiireesti takaisin. Joka viikko odotin piirustustani ja petyin, kun ei näkynyt. Olin jo koulussa, kun se yllättäen olikin lehdessä. Se oli jonkinlainen pohjapiirustus tai kuva huoneesta huonekaluineen. 

Kotirintaman kasvatit

Luin Sisko Istanmäen kirjan "Niin paljon parempi mies" vuodelta 1991. En ole varma, olenko lukenut sen ilmestymisaikoihin, ehkä olen, mutta en muista. Se kertoo kotirintaman ponnisteluista sodan vuosina, kaikenlaisesta puutteesta, selviytymiskeinoista, välittämisestä, sisusta, naisten ystävyydestä, rajojen ylittämisestä kylmyyden ja nälän pinteessä, ymmärtäväisistä sekä kovista ihmisistä. Pieni kirja saattaa olla niitä, joita voi lukea useampaan kertaan eri näkökulmista.

Eniten minua on jälkeenpäinkin askarruttanut Viljo-pojan maailma ja sitä kautta lasten kasvu puutteen tai yltäkylläisyyden maailmassa. Kirja vei sodanjälkeiseen karuun aikaan. Itsellekin köyhä lapsuus on tuttu. Perusruokaa kyllä riitti, talvella pieni tupamme oli kylmä. Olimme varmasti nykymitalla köyhyysrajan alapuolella, mutta samantapaista oli useimmilla muillakin sodista toipuvassa maassa. Toki perheiden ilmapiirissä ja varallisuudessa oli eroja.  Enimmäkseen totuimme yksinkertaisuuteen emmekä paljon muusta tienneetkään.  En tiedä, miten olisimme reagoineet, jos  olisimme nähneet nykylapsen leluja ja kuvakirjoja pursuavan oman huoneen tai saaneet kutsun kylpyläsynttäreille, jossa vieraatkin saavat lahjan - ettei kenellekään tulisi paha mieli. Opimme monilapsisissa perheissä jakamaan, odottamaan, kuulemaan useimpiin pyyntöihin peruuttamattoman ei- sanan, antamaan omastamme muille. Tottelematon sai piiskaa.

Vanhemmilla oli paljon huolta ja työtä eikä lasten kanssa juurikaan leikitty. Juoksimme keskenämme järven rantaan ja isommat opettivat pienempiä uimaan. Pihoilla riitti kavereita. Lasten piti oppia töihin, varsinkin perheen vanhimpien lasten. Meillä oli Taivaan Isä ja turvana iltarukous. Meiltä ei paljon kysytty tunteista eikä koulumaailmassakaan tehty ahdistuskyselyitä. Emme olisi kyllä niistä kertoneetkaan. Piti selviytyä omin päin. 

Itse kasvattajina halusimme korjata karun kasvatuksen puutteita ja antaa lapsillemme enemmän tilaa,  jos vain osasimme näyttää tunteita ja kuunnella. 

Selviytymisen eetoksesta on uskoakseni ollut monelle hyötyä, jos haittaakin, elämän vaiheissa. Ehkä nyt vanhanakin meille on apua niukkuuden kokemuksista. Vanhan pitää kaikin puolin tulla toimeen vähemmällä. Seuraa, muitten läsnäoloa, vaihtelua, tapahtumia, menoja on vähemmän ja myös siksi, että jaksamme yhä vähemmän. Pitää selviytyä lisääntyvän yksinäisyyden kanssa, viihtyä itsekseenī.  Pitää seurata tai  odottaa monia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Tyytyminen vähään tulee käyttöön yhä enemmän. Emme tiedä, saammeko mistään apua, kun emme enää pärjää oman arkemme ja sairauksiemme kanssa. Pitää varautua ei- vastauksiin. Meitä suurten ikäluokkien ihmisiä tuskin hemmotellaan loppuvuosina sen enempää kuin alkuvuosinakaan. 

Sielu jäi

Nyt kävi kyllä niin, että sielu jäi sinne vanhan tupani maisemiin, lehtipuitten lomitse siilautuvaan kirkkaaseen aamuvaloon, kukassa oleviin kesäkukkiin, puolukkametsiin (vaikka olikin heikko vuosi), lämpimiin säihin. Kylätietäkin juuri korjataan ja siinä olisi seuraamista. Oli pari syytä lähteä, mutta eivät olleetkaan välttämättömiä. Viikkoa liian aikaisin lähdin, kun on aurinkoistakin. Neljä kuukautta asuin maalla yhtämittaisesti.

Onhan täälläkin kaunis sää, kun sumu hälveni ja  päivä kirkastui lähtiessäni kirkon uutispuurolta. Uimahallissa sain kipeytyneitä lonkkia vähän irrotelluksi. Mäkinen  pururata on ennallaan sammalmetsässä. Hiljaista on kerrostalossa. Olen tavannut vain ystäväni, joka hoiti huonekasvejani kesän yli. Ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä. Kyllä sitä taas tottuu, hyvähän täälläkin on.  Silti mieleni kuljeskelee siellä kotipihoilla. Tämä kahden paikan malli johtuu varautumisesta sairastamiseen ja läheisten avun tarpeeseen, mikä jo kerran toteutui. 

Onko siitäkin jo niin kauan?

Istuin pitkästä aikaa infrapunasaunassa. Mietin,  milloin tämä mieheni kauan toivoma pieni komero hankittiin. Se oli vuonna 2011. Onko siitä  jo neljätoista vuotta! Olen pitänyt sitä ikäänkuin melko uutena asiana tässä vanhassa rakennuksessa.

Tuon tuostakin törmää ajatukseen: - Onko siitäkin jo niin kauan! Enoni kuoli keväällä 1998. Olen asuttanut tätä entistä torppaa jo yli neljännesvuosisadan. Kun tulee  jonkun vieraamman kanssa  puhe mieheni kuolemasta kymmenen vuotta sitten, tulee aina reaktio: -Onko siitäkin jo niin kauan. Tärkeitä vuosilukuja on kyllä muistissa, mutta paljon on sellaista, mitä mieli ei  ole kiinnittänyt vuosilukuun ja ne voivat esiin pompatessaan yllättää.  Monista muistissa olevista tapahtumista on kymmeniä vuosia. On arvokkaita muistoja menneeltä elämäntavalta ja  ajalta, jota ei enää ole olemassa.

Mieleen jäävät jotkut muutoskohdat, uudet asiat, hyvinkin tuoreina, mutta vuodet vilistävät kohokohtien välillä. Googlen kuvaohjelma ja Facebook nostavat esiin kuvamuistoja vuoden tai kahden tai kolmen vuoden takaa. Silloinkin joskus yllättyy. 

 

Lukematon on kuitenkin vanhalla ihmisellä unohduksen virtaan lipuneitten päivien määrä. Niitä on kahdeksan vuosikymmenen päivistä enemmistö. Joskus koetan kirjoittaa muistikirjaani merkintöjä muutaman päivän takaa, enkä aina vaivattomasti muista, mitä tein toissapäivänä. Monen vuoden muistikirjani onkin muistamista varten - esim. milloin ajoin nurmikot viimeksi  tai milloin toissa vuonna siirryin kaupunkiin - eikä juuri lainkaan tulevaa varten. On siellä ylhäällä silmälääkärin aika ja laboratorio. Varsinaista kalenteria minulla ei tänä vuonna ole ollenkaan ja tulevien viikkojen hahmottaminen onkin hämärää. Se tuli esiin, kun syyslomista alettiin puhua. Olen ollut neljä kuukautta täällä herrankukkarossa ilman aikataulumenoja.  On minulla ennen ainakin apteekin kalenteri ollut näkyvillä.  Ihmekös, että joskus pitää muistella, mikä päivä nyt on. Pitänee hankkia kalenteri. 

Menneitä tapahtumia on vuosien ketjussa paljon, tulevia projekteja vähän.  Tulihan tässä pieni yllätysprojekti:  Verhoilla usein kotinsa ilmettä vaihtavan ystävän varastoista tarjoutui minulle levolliset verhot tupaan!  Minulla onkin ollut samat valkoiset lakanaverhot yli kymmenen vuotta. Istun keinutuolissa  ja katselen rauhallista vaikutelmaa. Jos joskus vuosien päästä näen tämän päivityksen, voin sanoa: -Onko siitäkin jo niin kauan!

Syrjäkylällä

Nyt on vilja, kaura,  meilläkin saatu korjatuksi! Se on minulle ihan juhlapäivä, vaikka pihamaalla vain katselen viljelijän ison koneen kierroksia. Isot koneet ovat pörränneet melkein yötä päivää tupani ohi kauempana oleville pelloille. Nyt kylässä on elämää, pian taas hiljenee.  

Kaura on hyvää, monikäyttöistä kotimaista ruokaa. Kylillä kulkiessa voi nähdä viljapeltoja ja lehmikarjoja avaran taivaan alla.  Täällä on vaikea uskoa niiden saastuttavan maapalloa. 

Mieleen nousee kuvia toisenlaiselta ajalta, lapsuuskotini pelloilta. Minua kehuttiin, kun opin yhdeksänvuotiaana leikkaamaan ruista sirpillä ja tekemään lyhteitä. 

Ihanan värikäs syyskuu väreilee lämpimässä tuulessa. Huomenna taitaa sää muuttua.

Tarvitsin kiireesti tulehduslääkereseptin. Se onnistui vähän yllättäen eri vaiheineen ennestään tutussa terveyskeskuksessa neuvontapisteen avulla, vaikka en ole täällä kirjoilla. Edelliskerralla sanottiin ettei se enää onnistu.  Tutustuin uuteen EP digipalveluunkin. Sovelluksen kautta kysyin tietoja laboratoriotuloksista, kun omakannassa ne olivat puutteellisia. Chattiin mennessä piti vastata lukuisiin terveyskysymyksiin, ennenkuin pääsin kirjoittamaan yksinkertaisen kysymykseni ja sain vastauksen. On hienoa, että uusia väyliä rakennetaan, mutta tässä mallissa voisi olla myös lyhyemmän kysymyksen reitti. Myös puhelinpalvelu toimi harvinaisen nopeasti. Sairaanhoitajien kanssa on hyvä asioida. Jospa nämä sotesysteemit alkavat toimia pikku hiljaa paremmin kuin ennen!

Lääkkeen haku oli sitten oma operaationsa, jossa kaupunkikodin palvelut tulivat mieleen. Ensin viisi ja puoli kilometriä pyörällä maantien varteen. Koulupäivinä siellä kulkee muutama linja-autovuoro. Menomatkalla pyöräily sujui myötätuulessa, mutta paluumatkalla oli vastatuulta kuusi seitsemän metriä sekunnissa. Otin nitron ennen pyörälle nousua ja talutin muutamassa vastamäessä varmuuden vuoksi. Hyvin se sujui ja perillä kotona sai levätä torkahdukseen asti. Kirkolla, kylällä ( keskustassa) oli  aikaa käydä syömässä hyvää hernesoppaa ja pannukakkua, joten tällainen retki on syrjäkyläiselle aivan virkistyspäivä.

Syyspäiviä

Tulihan se kesäinen lämpö vielä takaisin ja pimeäänkin tottuu taas. Ja yöllä on upea tähtitaivas. 

Koetin tulostaa yhtä kuvaa tallennustikulta miehen vanhan pöytäkoneen ja tulostimen kautta. Ensi kertaa en saanut näyttöä auki. Silloin tuli päätös: Nyt vien tämän laitteen pois. Kymmenen vuotta olen sitä tallettanut ja siirrellyt. Opin muuten niissä siirtelyissä vasta asettamaan tietokoneen ja tulostimen kaikki piuhat paikoilleen. En ollut sitä ennen yrittänytkään, kun ei tarvinnut.  Käytin konetta kyllä itsekin niin kauan kun Windows 10 oli käytössä. Se oli selkeä, vakaa ohjelma. Viimeksi kone oli jo eteisessä vanhan Singerin päällä, liinan alla kuin pyhäinjäännös.  Kaikki tiedostot oli tallennettu ja arkistoitukin, mutta avasin laitteen välillä ja katselin miehen kuvia ja tekstejä ja omianikin. Omia  kuviani oli myös pitkältä ajalta, mutta olen tallentanut niitä tikulle ajat sitten. En minä sitä laitosta kauemmas saanut viedyksi kuin purettuna kasana vintin nurkkaan, kun en tiedä mitä muuta sille tekisin. Onhan siellä kovalevyllä valtavasti materiaalia.

Yksi lisäluopuminen on siis tehty. Haikealta tuntui. Saisi sen vieläkin kokoon. 

Halusin eteiseen vähän enemmän  väljyyttä. Kun ei olisi ollut terveellistä yrittää raahata raskasta Singeriä yksinäni ulkorakennukseen, vein sinne eteisestä  pienen kaapin, jossa oli vain CD- levyjä, lähinnä klassisia. Niitä osteltiin ja tilattiinkin varsinkin yhdeksänkymmenluvulla. Ei niitä ole aikoihin kuunneltukaan, vaikka se vielä onnistuisi. Poimin sitten kuitenkin kasan, jospa soittaisi niitä vielä. Nyt kuuluu Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel.  Tämä kertomani osoittaa, että monenlaista pitäisi reippaasti viedä kirpputoreille tai jäteasemalle.

Syksy on yleensä minulle ollut virkeintä aikaa. Nyt päätin aloittaa TV kakkosen aamujumpan siten, että laitoin puhelimeen hälytyksen 8.45. En minä silloin nuku, mutta en muutoin muista. Vajaan kymmenen minuutin aamujumppa panee ainakin veren kiertämään. Haastan sinutkin mukaan! TV2, 8.50 arkisin.

Iltaisin olen alkanut tehdä netistä ilmaiseksi löytyviä lyhyitä iltajoogia. Liikkeet ovat paljolti samoja joita muutoinkin teen, etten aivan kangistuisi, mutta tuntuu kuin olisi seuraa illan pimeydessä ja mukava ohjaaja puhuisi minulle. Ja ohjattuna tulee tehdyksi pitempään rauhassa. Suosikkini tällä hetkellä on Vartin iltajooga +meditaatio, 15+5 min.

Kai minä täällä edelleen asustelen ja vietän syyspäiviä. Kauniina iltoina on niin leppoisaa astella avarilla pihoilla, katsella maiseman värityksen muuttumista ja istuskella ulkorakennuksen kuistilla illan kajossa. Ei malttaisi siirtyä kaupunkioloihin.

Nyt minulla lopulta on se kauan etsimäni kuva seinällä, Milletin Iltakellot. Se oli ennen melkein joka tuvan seinällä. Menin paikalliseen valokuvaamoon ja siellä kuva tehtiin nettikuvasta. Se on seinällä tämän paikan entisten asukkaiden ja viljelijöiden muistoksi, jotka pyhittivät pyhäpäivän. Millerin Tähkänkorjaajia löysin kirpputoreilta kaksikin kappaletta. Alin kuva on tästä tuvasta vuodelta 1920. Sama rakennus, tupa ja kaksi kamaria, mutta väkeä eri tavalla. Isoisä ja eno ovat etualalla hevosten kanssa. Kivet kertovat pellonraivaajien työstä. Kiertävä valokuvaaja oli tullut kylään.

Illan pimentyessä

Illat pimenevät tuvan ympärillä. Ennen yhdeksää alkaa olla hämärää ja vähän myöhemmin on jo pimeää. Kesän valo  jää taakse tunti tunnilta. Monena aamuna on vielä kyllä ollut kirkas valo tervehtimissä pihlajanoksien välistä. Ilma on viileätä, pitää panna takkia päälle, on usein sadetta ja märkää. Vintti kylmenee. Kun pimeän aikaan jokin kolahtaa, säpsähtää, etsii syytä. Tuvassa pitää lämmittää aamulla, tehdä tuli hellaan. Leikkaan jo pois tatareita, mutta mikään kukka ei ole vielä paleltunut. 

Kesästä luopuminen tuntuu haikealta, vähän surulta ja yksinäiseltä. Lohdutan itseäni, että vielä on pitkä aika siihen, että kolmelta on pimeää, aamulla on pimeää, tiet ovat liukkaat ja talvivaatteet on otettu käyttöön. Ei se lohdulta tunnu, uhkaukselta pikemminkin. 

Voi toki vielä tulla lämmintäkin. Puolukkamaitten raikkaus on edessäpäin. Monena yönä on jo ollut kirkas tähtitaivas ja linnunratakin näkyvissä, kuutamoakin oli, aurinkolamput syttyvät, näitä pimeän ajan iloja. 

En muista, että ennen olisin näin tuntenut surua kesän lämmön ja valon menettämisestä. Kuin en niitä enää näkisi.