Eniten minua on jälkeenpäinkin askarruttanut Viljo-pojan maailma ja sitä kautta lasten kasvu puutteen tai yltäkylläisyyden maailmassa. Kirja vei sodanjälkeiseen karuun aikaan. Itsellekin köyhä lapsuus on tuttu. Perusruokaa kyllä riitti, talvella pieni tupamme oli kylmä. Olimme varmasti nykymitalla köyhyysrajan alapuolella, mutta samantapaista oli useimmilla muillakin sodista toipuvassa maassa. Toki perheiden ilmapiirissä ja varallisuudessa oli eroja. Enimmäkseen totuimme yksinkertaisuuteen emmekä paljon muusta tienneetkään. En tiedä, miten olisimme reagoineet, jos olisimme nähneet nykylapsen leluja ja kuvakirjoja pursuavan oman huoneen tai saaneet kutsun kylpyläsynttäreille, jossa vieraatkin saavat lahjan - ettei kenellekään tulisi paha mieli. Opimme monilapsisissa perheissä jakamaan, odottamaan, kuulemaan useimpiin pyyntöihin peruuttamattoman ei- sanan, antamaan omastamme muille. Tottelematon sai piiskaa.
Vanhemmilla oli paljon huolta ja työtä eikä lasten kanssa juurikaan leikitty. Juoksimme keskenämme järven rantaan ja isommat opettivat pienempiä uimaan. Pihoilla riitti kavereita. Lasten piti oppia töihin, varsinkin perheen vanhimpien lasten. Meillä oli Taivaan Isä ja turvana iltarukous. Meiltä ei paljon kysytty tunteista eikä koulumaailmassakaan tehty ahdistuskyselyitä. Emme olisi kyllä niistä kertoneetkaan. Piti selviytyä omin päin.
Itse kasvattajina halusimme korjata karun kasvatuksen puutteita ja antaa lapsillemme enemmän tilaa, jos vain osasimme näyttää tunteita ja kuunnella.
Selviytymisen eetoksesta on uskoakseni ollut monelle hyötyä, jos haittaakin, elämän vaiheissa. Ehkä nyt vanhanakin meille on apua niukkuuden kokemuksista. Vanhan pitää kaikin puolin tulla toimeen vähemmällä. Seuraa, muitten läsnäoloa, vaihtelua, tapahtumia, menoja on vähemmän ja myös siksi, että jaksamme yhä vähemmän. Pitää selviytyä lisääntyvän yksinäisyyden kanssa, viihtyä itsekseenī. Pitää seurata tai odottaa monia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Tyytyminen vähään tulee käyttöön yhä enemmän. Emme tiedä, saammeko mistään apua, kun emme enää pärjää oman arkemme ja sairauksiemme kanssa. Pitää varautua ei- vastauksiin. Meitä suurten ikäluokkien ihmisiä tuskin hemmotellaan loppuvuosina sen enempää kuin alkuvuosinakaan.
Monenlaista tuli mieleen julkaisustasi. Paljon samaa muistan lapsuudesta. Aika monena jouluna toivoin että saisin nukenvaunut. Ei tullut koskaan ja selityksenä että ei yhdelle tyttö lapselle. Omat sitten kyllä saivat 😉 Kumpiko sitten parempi se että saa aina toivomansa vaan että ei saa. Kohtuus tietysti kaikessa. Kyllähän lapsiperheissä nytkin monet elävät niukkuudesta ja lapsetkin joutuvat luopumaan paljosta mm. harrastuksista. Meidän harrastukset olivatkin työntekoa pitkälti. Olin kova lukemaan ja lauantaisin oli koulun kirjastosta mahdollisuus lainata. Ensin piti kyllä tehdä kotona lauantaisiivot ennenkuin sai ottaa kirjan käteen. Mutta mummu ymmärsi lukuinnon kun oli itsekin kova lukemaan. Monta kirjaa sain lahjaksi ja kirjastoonkin tutustutti. Meillä ei vielä päästä pitkästymään kun on ahkeraa kanssakäymistä jälkikasvun kanssa. Toisaalta vielä pystymme auttamaan kun on tarvetta. Kun lapsenlapset kasvavat ja lähtevät opiskelemaan niin on varmaan erilaista jos elon päiviä. sinne asti riittää. Mutta toivokaamme että käy hyvin. Terveisin toinen Annikki
VastaaPoistaTosi on, että monilla perheillä on rahahuolia. Erot korostuvat varmaan paljon enemmän kuin ennenvanhaan, kun lähes kaikilla oli vaatimatonta. Ei ollut juuri erityisiä harrastuksiakaan, ellei itse keksinyt. Tuhannet lapset myös koettavat selvitä oloissa, joista joku tekee huoli-ilmoituksia.
Poista