Sumuretki

Aamulla nousi tiheä sumu, joka peitti ympäristön täysin näkyvistä. Sumua nähdessäni haikailen aina mökkijärven syyssumuja. Sumun hälveneminen veden päältä on kaunista. Oli virkeä olo harvinaisen hyvien unien jälkeen. Puin päälleni ja lähdin vesiä kohti. Sumu  sai minut spontaanisti liikkeelle, vaikka suunnitellusti en lähde minnekään aamupäivällä, ettei hatara pääni virittyisi jo aamuyöllä  lähtöä varten ja estäisi untani. Sumu alkoi nopeasti hälvetä. Pieneltä sillalta sain sumukuvan, mutta isomman veden luo päästyäni oli jo melkein selkeää. Oli raikasta ja kirkasta. Syksy.

Johduinpa siitä sitten rannan vanhaan teollisuusrakennukseen  muuttaneen paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön kirpputorille ja toimintakeskukseen. En ole tässä kauempana olevassa tilassa ennen käynyt. Katselin, halusin ostaa jotain, ostinkin mustan ulkoilutakin ja Agatha Christien klassikon Aikataulujen arvoitus, painettu 1957.

Joku mies, sanoi käyvänsä paikan askarteluissa,  tuli juttelemaan, viittasi lähestyvään lounasruokailuun. Sanoi, että kokit ovat ammatti-ihmisiä, mutta jostain syystä eivät pysty tekemään pitkää päivää ravintoloissa. Niinpä söin muun väen joukossa  hyvän lounaan: pinaattikeitto ja kananmuna, marjapuuro, kahvi ja suklaaleivos, viisi euroa. Oli erittäin maistuvaa. Ehkä menen joskus toistekin, olisi vietävänä tavaraakin. Olipa mukava pikku retki. Lammikot olivat jäässä, mutta teillä ei ollut onneksi vielä liukasta.

Olen alkanut niin kovasti arvostaa vapauttani, etten sitoudu oikein mihinkään aikataulutettuun. Pitkät lueskeluaamut ovat ihania. Arvostan kyllä niitä eläkeläisiä, jotka palvelevat  yhteiskunnallisissa tehtävissä tai ovat muutoin paljon osallistuvia, mutta tämä laiskan vapaus on mukavaa. Entinen  koulupinko ja ylivastuullinen työntekijä on löytänyt uuden olotilan. Maailma tulee toimeen ilman minua. 

Monta kertaa on viime aikoina tullut vastaan lause: Kuolinvuoteella ei kadu tekemisiään, vaan tekemättä jättämisiään. Mitähän sellaista voisi vielä olla, mitä voisin ottaa tai saada elämääni?