Suurten ikäluokkien maailma

Luin tässä oikein paperikirjana Kristiina Harjulan vuonna 2018 julkaistun kirjan "Ollaanko me jo vanhoja? Elämää suurten ikäluokkien matkassa". Kirjassa kuvataan vuosikymmenten kulkua sodan päättymisestä vuosituhannen lopulle asti kutakin vuosikymmentä kuvaavien yhteenvetojen ja seitsemän ikätoverin haastattelujen muodossa.

Tuntuu tärkeältä, että ikäryhmäni kokema ja taakse jäänyt maailma on tässä dokumentoitu faktoina ja kokemuksina. Niissä on samanikäisille erittäin paljon tuttua ja omaakin elämänkulkua kartoittavaa mieleen palauttamista. Yksi toistuva kokemus oli, ettei lapsia halattu. Luulin, että se oli vain pohjalaisille tyypillistä. Oppikoulun  vapaaoppilaaksi pääsy velvoitti saamaan hyviä numeroita. Tämä koski minuakin, mitä en ollut ennen ajatellut, olin laittanut ponnisteluni vain köyhän perheen tiliin. Lukija voi löytää rinnastuksia, oivalluksia ja unohtuneita muistoja joka vuosikymmeneltä.

Monella tavalla voi ihminen elää, sen sodanjälkeinenkin lyhyt historia osoittaa. Köyhyys on suhteellista. Tämän päivän lastenhuoneitten tavarapaljous olisi tuntunut viisikymmenluvun pienviljelijän lapsesta unelta. Silti leikittiin, oli kavereita ja leikit hyvinkin luovia.

Olin viime viikonlopun Mikkelissä Herättäjäyhdistyksen Talviveisuissa. Sunnuntain messussa puhuttiin tekstin mukaan valvomisesta. Tyhmät neitsyet jäivät ulkopuolelle, kun eivät olleet varautuneet lamppuöljyn loppumiseen. Saarnan pitäjä, viestinnän asiantuntija Salla Ranta sanoi kuitenkin, että kyllä Jeesus hyväksyy sen, joka unohtaa tai kaataa öljynsä eikä hylkää. Minähän kannatan armollista empatiaa, mutta tekstissä ylkä kyllä sanoo suljetun oven takaa: - Minä en tunne teitä. Myös päätösseurojen opettajan mieltä painoi tekstin jyrkkyys. Minulla oli vuonna 1962 rippivirtenä nykyinen virsi 315: Valvoa mun Jeesus anna aina ristis juurella. Rippikoulussa ei varmasti sanottu, että ei silti haittaa, vaikka lamppusi onkin pimeänä! Itseltään piti vaatia enemmän.  Lempeys ja avaruus on kirkossa lisääntynyt, ainakin körttiläisyyden piirissä. Virsi kantaa edelleen. 

Niin kauan kuin vielä muistaa, on hyvä retkeillä vuosikymmenten kulussa ja koota omaa elämänkaartaan. Olemmeko vanhoja? Vastaus näyttäytyy vähän erilaisena eri näkökulmista ja olotiloista. Minä suorastaan järkytyin kolmikymppisenä, kun kollega kertoi pian täyttävänsä viisikymmentä. Niin vanha!