Aila Meriluoto oli tämän päiväkirjan aikaan noin 84 - 86-vuotias.
Päiväkirjoissa hän mainitsee usein otsikkonani olevan lauseen. Edellisen päiväkirjajulkaisun nimikin oli "Tältä kohtaa".
Aivan mahtavasti hän kirjoittaa tältä kohtaa, varsinaisen neljännen iän päivistään. Hän asuu yksin ja elää boheemisti tai niinkuin nuoremmat ihmiset, ei niinkuin useimmat vanhukset. Hän on humalassa aika usein, ruokavaliosuosituksista tai terveysohjeista ei ole tietoa, hän valvoo myöhään, lukee paljon ja alkaa seurustella! Miehellä hän arvelee olevan saman diagnoosin kuin Lauri Viidalla. Tylsiä eivät hänen miehensä ole olleet!
Diagnooseista ja lääkkeistä ei mainita, ehkä hänellä ei ole perussairauksia. Vatsa on ongelma, ilmavaivoja ja ripulia on usein. Näkö ja kuulo huononevat, mutta kaihiakaan ei ole. Silmälääkärillä hän käy kerran. Hän kirjoittaa vaivoistaan avoimesti, kuin omalle päiväkirjalle, mutta tarkoittaa sen julkaistavaksi, pitää julkaisemista tärkeänä. Hän määrää, että päiväkirjat on luovutettava sensuroimattomina kustantaja Touko Siltalalle.
Hän kirjoittaa avoimesti myös seksuaalisuudesta ja senhetkisistä kokemuksistaan. Kun Iltasanomat viime syksynä kertoi tästä kirjasta, se keskittyi tähän teemaan. Tulee mieleen, että Riitta Uosukaisen kirjasta Liehuva liekinvarsi tuskin muuta muistetaan kuin vesisänky. Vanhempien ihmisten seksuaalisuus on tabu. Nostaa myyntiä.
Päiväkirjan mittaan Meriluoto kuvaa yhä lisääntyvää raihnaisuutta, heikkoutta, muistin hapertumista, vatsavaivoja, väsymistä. Mutta hän tekee yhä runoja ja myös uusi runokirja julkaistaan. Panu Rajalan kirja hänestä julkaistaan ja hän jaksaa jotenkin hoitaa julkisuuden. Hän kaipaa kesäpaikkaansa ja perheen turvin pääsee sinne ihailemaan vettä ja yön ääniä järvellä.
Hän kirjoittaa kauniisti, kuin runoilija, löytää iloa ja sisältöä.
Hän kirjoitti päiväkirjaa vielä vuosia julkaistujen vuosien jälkeen, mutta käsialasta ei enää saatu selvää. Hänellä todettiin Alzheimer. Hän asui pitkään kotonaan kotiavun ja perheen avulla ja lopuksi hoivakodissa. Hän kuoli vuonna 2019, 95-vuotiaana. Tämä päiväkirja on siis julkaistu muutama vuosi myöhemmin.
Aila Meriluoto oli lahjakas runoilija ja kirjailija, mikä säilyi loppuvuosiin asti. Päiväkirjat avaavat kuitenkin tavallisenkin ihmisen vanhuutta, elämän loppuvuosien sisältöä ja mielenmaisemia. Hän puhuu ikääntymiseen liittyvistä asioista, jotka ovat monille tuttuja, mutta joista ei avoimesti puhuta. Koetun elämän sisältö on elämän rikkautta ja moninaisuutta vanhoilla päivillä ja jotakin uutta voi aina löytyä.
Aistit ja muisti harsoutuvat, mutta minä elän ja koen.
Tunnen kokevani, aina jotain uutta, ennalta aavistamatonta.
Olen partaalla enkä kuitenkaan vielä lähde.
Uumoilen. Pidättelen.
22.11.2009 Aila Meriluodon päiväkirjasta
Toivoin kirjan joululahjaksi, kun olen muutenkin Meriluotoa harrastanut. Kyllä hirvitti lukea sanojen unohtumisesta ja jalkojen huteruudesta. Että milloin se alkaa ja miten selviää... Eikä näköjään voi olla varma, ettei vielä rakastu kaiken päälle. ; - )
VastaaPoistaÄitini eli melkein 95-vuotiaaksi ja seurasin dementian etenemistä parikymmentä vuotta. Sillehän ei mitään voinut, paitsi muistilaastari pysäytti pahenemisen joksikin aikaa tai hidasti sitä. Tuli suhteellisen hyviä aikoja. Meriluodon suorasukaisuus on hyvä juttu. Nuorempien pitäisi lukea tämä kirja, jotta ymmärtäisivät ja osaisivat suhtautua.
Hei Paula, eikö ollutkin aikamoinen kokemus lukea tätä vanhenemisen kertomusta sisältäpäin. Olen nyt lukenut enemmän Meriluotoa, Lauri Viita- kirjan ja aikaisempia päiväkirjoja.Huomaa, että samat persoonan elementit säilyvät muistin hapertumiseen asti. Kukaties sen jälkeenkin. Tässä tapauksessa huomattavan värikkäät ja boheemin joustavat.
PoistaSiis Paula naputteli äskeisen kommentin.
VastaaPoista