Hidasta, hiljaista, pimeää

Joskus päivät ovat pitempiä ja hiljaisempia kuin muulloin, tuntuvat niin.Niin on ainakin silloin, kun odottaa päivästä toiseen jotain tai seuraa sivusta muiden tärkeitä vaiheita. Myötäelää, osallistuu minkä voi, varoo ettei sekaannu liikaa. On tervetullutta, jos voi autella joskus toisia, nyt kun terveys on ollut parempi. Itselle ei tapahdu mitään. Ei ole mitään kirjoittamistakaan.

Huomaa, että aika vähän on omassa elämässä tekemistä. Aikaa lukea tai kuunnella on enemmän kuin jaksaa tai viitsii lukea. Pienen asunnon imuroi äkkiä, ruokaa tulee pariksi kolmeksikin päiväksi kerralla. Muutamana päivänä on joku pieni meno. Pyhäpäivä minulla on olemassa, alkaen lauantain ehtookelloilla.

Siihen tilaan voi ottaa muistista esille vaikka perheen muutot, noin kymmenen, tai tiiviit työmatkat tai työelämän ongelmat. Helpotuksen huokaus!

No niin, päivä on ollut pimeässä illassa jo pitkään. Luin kirjasta kevätluonnon kuvausta. Tosiaan, näkeeköhän tässä vielä kevään? Varhaisen ja myöhäisen valon, linnut Torpan lähipuissa sirkuttamassa, vihreän ruohon, kukkivat syreenit ja ruusut, ulos menon pukematta liukuesteitä kengänpohjiin. Toivo elää!

Lukemisista voi jotain kertoa, niissä on aina sisältöä. Ovatkohan minun listaltani dekkarit kokonaan loppuneet, kun en ole pitkään aikaan niitä lukenut? Kartan nykyään jännittäviä aiheita, koska luen/ kuuntelen iltamyöhään ja yölläkin. Nuorempana jännäri toimi vaivatta unilukemisena. Nyt on muutoinkin stressin sieto heikentynyt. Nukahtamiskirjaksi ei myöskään sovi sellainen, jossa pitää pysyä juonen käänteissä hyvin mukana.

Tammikuussa olen lukenut uudelleen Merja Mäen Ennen lintuja sekä Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Joitakin kannattaa lukea toiseen kertaan, näitäkin. Aila Meriluotoa luin kolme nettikirjaa ja lainattuna on viimeiset runot Tämä täyteys, tämä paino. Olen huono ymmärtämään runoja, mutta näistä ymmärtää jotain, hiipuvan hiilloksen kuvauksista. Luonto elää monin tavoin rikkaasti Kerstin Ekmanin kirjassa Suden jälki sekä Maria Turtschaninofin vuosisatojen kulkua seuraavassa sukutarinassa Suomaa. Kumpaankin kytkeytyy vanhaa luontouskoa sekä susi, entinen metsästäjä jopa juoksee mielessään sutena. Juhani Karila Pienen hauen pyydystyksessä elävät vahvasti Lapin luonto ja luonnon mystiset voimat. Ovatkohan luontomystiikka tai luontousko nousussa? Kiinnostavia kirjoja kaikin puolin.

Kun Suomaa on kuunneltu,  aloitan Kari Hotakaisen Opetuslapsen. Kesällä ilmestyy BookBeatissakin Kristiina Harjulan uutuus "Suru, jollaista en tiennyt olevan, kertomuksia leskeydestä." Oli mukava yllätys, kun postiluukusta putosi vanhan tuttavan Liisa Mäntymiehen, ent. Suurla, kirja "Kissa korvan päällä", Käpylä-lehden kirjoituksia vuosilta 1985-2021.

Aila Meriluoto: