Päivien sisältöä

Harmaat päivät kuluvat hiljalleen. Käyn uimahallissa pari kertaa viikossa.Aloin käydä samalla myös kuntosalilla, jota olen vierastanut. Kyllä kaupungit tukevat hyvin ikäihmisiä kuntoilemaan. Samalla 3,2 euron lipulla saa koko paketin: kuntosali, vesujuoksu, vesijumppa, sauna. Kaupan päälle löytyy usein vielä puhekumppanikin salilla tai saunassa. Seniorilippu tulisi vielä halvemmaksi, jos paljon käyttäisi. Kuntosalilla minun pitää siirtää vastukset kevyimpään laitaan. Pieniksi havaitsee voimansa, kun siellä lihaskimppujen välillä laitteita asettelee. Ulkoilu tekisi hyvää, mutta liukkaus on oikea riski. Jännittynyt kulkeminen tekee jalat kipeiksi.

Jotain ohjelmaa pitää ihmisellä olla.  Aikaa on päivässä paljon. Yksinolon ja irrallisuuden hallinta on yksi vanhuusiän haasteista. Ettei antaisi mielialan laskea liiaksi, vaan löytäisi sisältöä päiviinsä. Ihmiselle olisi hyvä, jos olisi joku jota tarvitsee ja joku joka tarvitsee minua. Jälkimmäinen puuttuu. Olen kyllä havainnut, että pariskuntana elämisen haasteet voivat olla hankalampia kuin yksinäisyyden haasteet silloin, kun sairaudet rasittavat ja sitovat molempien päivät ja yötkin ja kun joku tarvitsee enemmän kuin toinen jaksaisi. 

Huomenna menen bussilla Kortteliklubin tiloihin kiinalaiseen, lempeään terveysliikuntaan eli qigongiin. Se on hidasta, ajatuksella tehtävää liikettä, jossa vatsaa ei rutisteta sisään eikä lapaluita vedetä taakse. Lähinnä se on kehomeditaatiota, ainakin jos on hyvä ohjaaja. Se virkistää. Kaupunki tarjoaa tämän ja lähitalojen muun runsaan tarjonnan. Voisi mennä ruotsiryhmään tai kirjallisuusryhmään jne, mutta en ole toistaiseksi mennyt. Kirjaryhmässä olisi ollut Marja Saarenheimon Vanhenemisen taito. Lueskelin sitä vähän, mutta ei tullut mennyksi.

Kirjat ovat onneksi jatkuvana seurana. Hotakaisen Opetuslapsen jätin kesken. Se tuntui liian raskaalta, ei minun tarvitse sitä sulattaa. Luin Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Se on kiinnostava, tosiperustainen kertomus Jurin kohtalosta isänmaan vihollisten lapsena ja siirreltynä Neuvostoliiton alueilla ja lopulta pääsystä Koiviston ansiosta Suomeen. Kirjalle on odottamassa jatko, Varjele varjoani. 

Kuuntelussa iltaisin on Mark Sullivanin Kohti vihreää laaksoa. Mustanmerensaksalainen perhe pakenee neuvostojoukkojen alta Ukrainasta kohti Saksaa natsien uhkailevasti ohjaamana toisen maailmansodan aikana. Enpä ole sellaisestakaan ennen tiennyt. Vielä en tiedä, mikä heitä kohtaa, kun Saksa tuhotaan. Kärsimyksen, uskon, urheuden ja rakkauden kuvaus julmuuden keskellä. Sullivanin Palavan taivaan alla on kuulemma myös hyvä, sotatarina sekin. 

Viimeisten sotien kertomuksia tulvii vastaan. Tuntuu jotenkin tärkeältä lukea ja eläytyä niihin. Sodanjälkeisen ajan lapsina halusimme unohtaa ja torjua sodan varjot pois, elää rauhanaikaa: ei koskaan enää sotaa. Nyt elämänkaaren loppupuolella pystyy paremmin paneutumaan lähipolven kohtalokkaisiin sotakokemuksiin. Se muokkaa ihmiskuvaa ehkä todellisemmaksi, etenkin tässä ajassa ja sen aavisteluissa.

Pakko on välillä lukea kevyempää. Enni Mustosen Nostovara oli taattua, turvallista Mannista, jota uskaltaisi kuunnella yksin syrjäisessä talossakin. Ja Seppo Jokisen Koskinen pitkästä aikaa. Vakaasti harkiten vei kevyesti mukanaan. Lukisikohan toisen perään? 

Kas, tarvitaanhan minua! Huomenna tulee koira hoitoon. En lähdekään Kortteliklubille.