Onnen päiviä

Pojan tytär Helsingistä on kaivannut torppamummolaan ja erityisesti sen vintille. "Vintti on täynnä aarteita", hän kertoi kaverilleen keväällä.  Puolitoista vuotta on kulunut edellisestä käynnistä eikä käynti tänäkään kesänä sopinut aktiivisen perheen ohjelmaan.Tyttö sai kuitenkin puhutuksi  toisen mummin saattajakseen ennen koulun alkua. Kummitätikin tuli paikalle. Kolmen päivän mummolavierailu oli kaikille iloista, onnellista ja rentoa yhdessäolon aikaa. Lapsi muisti kaikki leikkitavarat ja niiden paikat eri puolilla taloa. Kaikki ulkorakennuksetkin käytiin läpi. Istuimme paljon avovintillä hirsiseinien ja pärekaton suojissa, kun oli sopivan lämmintä. Lapsi puuhaili lakkaamatta, tarjoili meille kahvia pikku kupeista, kuljetteli nukkeja, kuunteli aikuisten puheita, kysyi välillä vieraita sanoja, maalasi, pukeutui nuoruusvaatteisiini. En ottanut valokuviakaan, olin niin mukana näissä harvinaisissa hetkissä. Saunottiin, oltiin paljussa kauan, kehitettiin laaja fantasiakilpailu. 

Elokuun toisen päivän iltana pidettiin 8. vuosipäivän muistohetki. Sytytin kynttilän ja luin ääneen mieheni puheen lapsen nimiäisissä kesäkuussa 2015. Lapsi kuunteli tarkkaan papan sanoja. Häntä kiinnosti pohtia erityisesti lausetta:- Lapsen ei tarvitse olla vain ilona vanhemmilleen. 

Vieraitten noustua junaan en ollutkaan väsynyt, vaan pakkasimme tyttäreni kanssa nopeasti loput ruokatavarat ja muut tarpeet ja hän ajoi mökkirannan kautta kotiaan kohti. Pääsin saarimökille, jossa heinäkuu on mennyt ohi kenenkään sinne ehtimättä.

Nyt istun kuistilla ja katselen järven pientä lainehtimista edessäni. Koko ajan kuuluu solahtava veden ääni, kun vesi supsahtelee rantakiviin, välillä kuuluu aina vähäinen pehmeä loiskaus. Muutoin on aivan hiljaista. Yöllä näkyi rantamökeistä jokunen valo. Sade on turvottanut sammalet tuuheiksi. Odottelen uusia sateita. On mukava kuunnella, kun sade ropisee tai kohisee kattoon. Kohta taas kirkastuu ja aurinko luo läikän lattialle.

Olen viime aikoina ajatellut sosiologi Lars Törnstamin vanhuusteoriaa eli gerotransferenssia. Kirjoitin siitä kaksi kertaa tämän Neljännen portin alussa. Vanha ihminen saa elää omilla ehdoillaan, terveytensä mukaan. Ei tarvitse mitata itseään keski- iän kriteerein niinkuin aktiivisuusteoriassa. Eräs tuttava sanoi: - Olen niin alkanut nauttia yksinolosta. Kuuntelen klassista musiikkia hyvistä laitteistani, luen hyviä kirjoja, kirjoittelen henkilökohtaisia muistelmia kaiken tietokirjoittamisen jälkeen. Ulkoapäin se voisi näyttää vetäytymiseltä, jopa masennukselta, mutta sisältä katsoen se on omaa rauhaa, tilaa pohtia elämän kulkua, ajatella entisiä ja tulevia sukupolvia ja omaa paikkaa niiden ketjussa, ajatella kuolemaa ja heikkoutta, on hyväksyä ajan kulku, levätä tarpeen mukaan. Luonto voi tuntua läheisemmältä ja avautua enemmän. Tämä tuntuu vapauttavalta, helpottavalta. Suuri lahja on, kun joskus energia riittää sosiaaliseen toimintaan ja yhdessäolo onkin lepoa.