Hidasta elämää

Tein vuorokauden mittaisen kaupunkimatkan. Eilen iltapäivällä lähdin palveluauton kyydissä tämän kaupungin keskustaan. Auto kuljetti kylän koululaisia naapurikylän koululta koteihinsa. Oli hauska nähdä kymmenkunta vilkasta lasta tämän pitkämuotoisen kylän toiselta laidalta. Muutoin tapaan täällä

vain muutamia vanhuksia. 

Majoituin siskola-hotelliin eli sisareni omistamaan asuntoon. Ikkunan edessä puisto himmentyi kauniisti sinertävään hämyyn. Läksin saman tien tekemään muutamia ostoksia apteekkiin ja pariin kauppaan. Kirpputorilta ostin kaksi käyttämättömän näköistä kivaa neulepuseroa. Soitin tuttavalle ja puhuimmekin yhtäkkiä pitkään kouluajoista. Keitin teetä ja syötyäni välipalan lähdin uimahalliin. Vesijuoksentelin rauhallisesti  lasten ja muutamien aikuisten keskellä, tilaa oli.  Joku kroolaa keskiradalla pää vedessä, kilpauimarit harjoittelevat sisukkaasti, lapsi hyppää ylpeänä telineeltä. Joka uimahallissa seisoo muutama mies vedessä altaan reunalla juttelemassa. Miehet ovat niin seurallisia. Naiset liikkuvat ahkerasti, kun ovat sitä varten tulleet.

Uidessa katsoin vastaan uivan keski-ikäisen naisen rauhallisia kasvoja. Näytti siltä, että hän oli jo kokenut ja elänyt läpi monenlaista, mutta kantoi vastuitaan huolellisesti, oli nyt saanut oman vapaahetken.

Lopun aikaa jumppailin videon ohjauksessa, sain yksin valita keskivartalotreeniä. Iltaa kohti uimahalli hiljenee, vesi välkkyy turkoosina, huurteiset puut piirtyvät isojen ikkunoiden takana. Tunnin kuluttua nousin saunaan, jossa oli yksi muu kylpijä löylyjä heittämässä. Emme puhuneet. Lähtiessään pois hän haki täyden sangon löylyvettä, toi sen viereeni: -Saat tästä heitellä. Siirryin vielä höyrysaunaan, jossa olin yksin. Ajattelin siinä höyryssä istuskellessani,  varpaita kuumalta varjellen, että tässä on minulle vaihtelua kylliksi. Vähemmän on enemmän. En kaipaa enää ulkomaanmatkoja. Lopuksi oli nautinto pestä  hiukset  ja itsensä puhtaaksi ja kävellä majapaikkaan raikkaassa pakkassäässä. Toivottavasti uusi uimahalli, joka on päätetty rakentaa, on yhtä viihtyisä. 

Seuraavana aamuna vein erään vaikean asian kohdanneen ystävän ovelle puolukkatervehdyksen, löytää kun tulee kotiin, varmaan ilahtuu lempimarjoistaan.

Kävin äänestämässä - se oli yksi syy tähän reissuun - ja ruokakaupan kautta pääsin taas palveluauton kyydissä kotiin. Matkalla oli naapuri juttukaverina. Lunta oli satanut, sai taas ensitöiksi harjata portaat, ennenkuin tulin sisään tulia sytyttelemään. Amarylliksen jäljellä oleva toinen, kukkiva haara oli poissa ollessani katkennut kuin veitsellä leikaten. Laitoin sen maljakkoon. Siinä se vieläkin loistaa pirtissäni. 

Hidasta elämää on monissa teksteissä kuvaillunn elämäntavan termi. Hidastamisesta, downshiftaamisesta,  läsnäolosta, yksinkertaisesta elämästä, muutoksesta, mindfullnessista,  hitaasta elämästä, sisäisestä rauhasta  luin monäkin vuosia tai vuosikymmeniä sitten suorituspaineitten ja aikataulujen keskellä. Luin moneen kertaan Elia Kazanin vuonna 1967 ilmestyneen kirjan Sopimus elämän kanssa. Siinä tupakkamainoksella rikastunut mies muuttaa isolla ryminällä  ylellisen elämäntyylinsä yksinkertaiseksi peruselämäksi.

Yksinkertainen asumisen arvostus on kasvanut. Monet nettisivustot kuvaavat pyrkimistä elämään, jota elettiin ennen sähköriippuvaisia mukavuuksia. Tätä ajattelua lisää tämän ajan riskitietoisuus.

Kestävyys, paikallisuus, orgaanisuus, kokonaisvaltaisuus ovat slow lifen tausta-arvoja. Joltain osin ainakin tämä yksinkertainen elämäni on kai  slow lifea! Jotain, mihin olen liukunut  olosuhteiden ja sisäisen tarpeen myötä. Jotain, missä asioita tuntuu tapahtuvan, vaikka muualta katsoen ei tapahdu mitään.

 Ruoka ei kyllä ole paikallista, paitsi marjat, joskus kuusenkerkät ja nokkonen, mutta takkauunissa paistettu omanapannukakku tuntuu jotenkin kestävän ja orgaanisen elämäntavan  tuotteelta. Tai entisten sukupolvien puuhilta.

Ehkä tätä elämää voisi sanoa aivan joksikin muuksikin, kuten vanhuus, yksinäisyys, laiskuus, nuukuus, köyhyys, passiivisuus, syrjäytyneisyys, masennus, heikkous, introverttiys. Tärkeintä on kuitenkin on, miltä se tuntuu. Hyvältä vai ahdistavalta? Leviääkö sieluun kirkas ilo, kun menee katselemaan ääretöntä tähtitaivasta, vai onko taivas aina pilvessä?

Minulta kysytään usein, kuinka uskallan olla yksin talossa, pimeänkin keskellä. Ehkä pitää tulla toimeen itsensä kanssa ja paljolti viihtyä omassa seurassaan ja tekemisissään. En ole ainoa. Tämänkin kylätien varrella, 1,5 km matkalla, meitä elelee viisi naisleskeä tuvissamme.