Helsingin asemahallin rullaportaat eivät toimineet. Lähdin kantamaan laukkujani portaita alas, mutta samassa nuori mies tarttui matkalaukun kahvaan ja sanoi: -Minä voin viedä. Kiittelin yllättyneenä. Kun astuin täyteen ruuhka-ajan metrovaunuun, koulutytöt alkoivat tehdä tilaa, -istu tähän - ja sain laukkuineni istua kolmanneksi penkille. Olipa hyvä, kun pyörillään liikehtivää laukkua ja kahta muuta kassia olisi ollut vaikea pidellä seisaallaan.
Ei tällaista ole ennen tapahtunut. Kuinka vanhalta minä oikein näytän? Olenhan minä vanha, mutta en kai hauraus-raihnausoireyhtymässä vielä. Kävely on kyllä hidastunut. Ennen minua aina moitittiin kovasta kävelyvauhdista, nyt kaikki menevät ohi tai pitää pyytää toista hidastamaan. Ulkonäköä piti katsoa oikein peilistä. Sivukuvissa varsinkin näkyy yllättävän vanha ihminen. Ei tule paljon peilailluksi.
Kun kerroin pojalleni laukun kantajasta, hän kysyi heti: -Onko kukkaro tallella, onko puhelin? Säikähdin, tarkistin, olivat ne. Poika oli kerran nähnyt, kun raitatieasemalla ystävällisen näköinen nuorimies tarjoutui auttamaan edellä kulkevaa vanhempaa naista ja nosteli tämän laukut junaan. Junassa nainen alkoi kaivella laukkuaan: kukkaro ja puhelin poissa ja juna oli jo lähtenyt! Poikani oli noussut junaan aivan näiden takana, mutta ei ollut huomannut mitään epäilyttävää. Ei minulle tullut tällainen riski mieleenkään, vaikka olin tämän tapauksen kuullut aikanaan. Säikähdys askarrutti hyvän aikaa. Olinko sinisilmäinen? Säästyinkö jostain syystä ryöstöltä vai oliko vain avulias kaveri?
Pojantyttären tulkinta avuntarjoajista oli: - Jos ne luuli sua Englannin kuningattareksi. Tai Ruotsin!
Iloinenhan sitä saa olla harvinaisesta auttamisesta sekä kohteliaista nuorista, kun sellaisiakin vielä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti