Hitaasti olen tajunnut, että tässä iässä, yli kahdeksankymppisenä, voi hellittää mielensä perukoillakin. Hellittää ikuisista vanhemman velvollisuuksista. Tajuta, ettei tarvitse enää patistaa ketään mihinkään. Ei tosiaan ole enää vastuussa kenenkään oppimisista eikä jonnekin kerkiämisistä eikä syömisistä eikä nukkumaan menoista tai ylösnousuista. Ei tarvitse saada ketään tekemään mitään eikä valitsemaan hyvin isommissakaan asioissa. Eihän sellaista kukaan ole vuosikymmeniin tarvinnutkaan, pikemminkin päinvastoin, itse vain on pitänyt itseään kuin vastuussa jälkipolvista edelleen. Erityissyistä ja pyydettäessä kyllä pitää auttaa, jos pystyy, ja myötäelää elämän haasteissa mukana. Voi olla, että tulisi jopa uusia näkökulmia nuorempien polvien ihmisiin. En tiedä, ymmärtääkö kukaan muu mitä mielensisäistä juttua yritän selittää ja selvittää. Ehkä tämä on ensisijaisesti äitien juttuja, jotka aktivoituvat varsinkin kriisiaikoina. Miehillä tuntuvat sukupolvien väliset rajat olevan selvempiä. Tuli mieleen, kun tajusin tässä kyläillessäni, etteihän minun tarvitse kysyä lapsenlapsen läksyistä, vaikka se pyöri kielellä.
Hohhoijaa, hienoa olla vanha!
Vastuussa vain itsestään, kunnes sekin jää. Nyt voi vielä lähteä ulos tai tehdä vain oman päänsä hyväksi vaikka Muistipuiston tehtäviä, jos ei muuta tekemistä keksi. Ja ostaa ihan itselleen herkkupullan kaupassa käydessään.
Vähän hymyilytti, kun luin tämän. Sain viestin ikäiseltäsi ystävältäni, joka kirjoitti 80-kauhustaan. (huom. minä en aivan vielä kuulu joukkoon)
VastaaPoistaKerro terveisiä, että on siinäkin hyvät puolensa!:)
PoistaAntoipa ajattelemisen aihetta.. Kyllä sitä pitää peiliin katsoa ja hellittää. Ehkä meidän sukupolvi on kasvatettu siihen että aina pitäisi olla hyödyksi jos pystyy. Mukavaa viikkoa t. Toinen Annikki
VastaaPoistaSe hyödyksi oleminen on hyvin syvässä. Kasvoimme velvollisuuteen, ainakin tytöt. No ei siitä haittaa ole ollut, mutta joskus voi tuntua hauskalta vähän hellittää siitä.
PoistaHohhoijjaa,, just näin!! 💞😤😄
VastaaPoistaJuu, ihan vain itselle jotain?
PoistaMinulla on karjalaisittain tapana kysäistä vain jossain vaiheessa tavatessa niin isoilta kuin pienemmiltä mitä siulle kuuluu, mitenkä menee, kuis hurisee tai ollaanko sinut. Siinä on vapaata tilaa kuunnella puolin ja toisin, jos haluaa jakaa jotain, vastausta ei vaadita eikä kysymysmerkki ole iso.
VastaaPoista*Ellinoora
Hyvää vuorovaikutusta. Iso kriisi voi muuttaa tällaista, kuten olen kokenut.
PoistaLoistavaa. Kannatan ja suosittelen kaikille. Tulee mieleen, että joskus kriisissä sai muun lisäksi kantaa huolta äidistä joka kantoi huolta. Että miten se tämän kestää. Itselläkin oli tilanteissa sinänsä tarpeeksi kestämistä. Toivoi että kun se ei tietäisi ollenkaan, koska ei kuitenkaan tiedä kaikkea. Näin jälkeenpäin huomaa, ettei mikään kriisi pudottanut lopullisesti taivasta kenenkään niskaan. Paula
VastaaPoistaTajuan tuon näkökohdan myös. Joskus tarvitaan oikeasti apua, mutta useimmiten varmaan muorin huokailu lisää paineita. Ja hyvä kokea, että taivas taas kohoaa kohdalleen eikä paina maahan.
Poista