Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin.

Osaan taas iloita näistä tutuista asioista, se on palannut. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, ainakin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Usein menee päiväkausia, että en näe ihmisiä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös runsaasti vapaata aikaa.