Tänään lauantaina Jyväskylän yliopiston psykologian opiskelijajärjestöt olivat kutsuneet kaksi tunnettua psykologian emeritaprofessoria keskusteluun. Juhlasali oli täpötäynnä väkea, erityisesti nuoria.
Lea Pulkkinen (86) ja Liisa Keltikangas-Järvinen (80) ovat palkittuja, edelleen täysaktiiveja psykologian tutkijoita. Kumpikin tuli mökiltään, jossa he lukevat ja kirjoittavat alaltaan, eivät kuulemma tee mitään muuta sielläkään. Pulkkinen on juuri julkaissut Jyväskylän psykologian laitoksen historiikin.
Liisa Keltikangas-Järvinen on noussut laajasti uudenlaiseen kuuluisuuteen tammikuussa julkaistun Itsekkyyden aika- kirjansa myötä. Kirjasta on otettu 9. painos. Kirjassa nostetaan pintaan yliyksilölliseksi tunnemylläkäksi muuttunut kulttuurimme, joka ei kuitenkaan ole poistanut ahdistusta, päinvastoin, siihen upotaan. Medikalisoituminen ja diagnoosi-innostus ovat tämän ajan vinoumia. Keltikangas nostaa vastakohdaksi yhteisöllisyyden, resilienssin, sisun. Hänen nimellään tulee vastaan runsaasti räväköitä you tube- videokeskusteluja.
Pulkkisen pitkäaikaistutkimus perhetyyppien vaikutuksesta tokaluokkakaisista nelikymppisiksi kasvavien tutkittavien elämään on vaikuttanut laajasti ajatteluun, myös minun.
Sodanjälkeisessä karussa ilmapiirissä kasvaneille Keltikankaan ajatukset ja tutkimusjohtopäätökset ovat tuttuja luonnostaan. Piti selvitä pitkälle omin voimin. Yhteisöllisyys sisältyi jo asumismuotoihin, isompiin perheisiin, opiskelijoiden kimppa-asumiseen omakotitalojen yläkerroissa, vanhustalojen yhteishuoneisiin. Yksinäisyydestä en muista puhutun. Kun kuulin ensimmäisen kerran sanan opintotuki, sanoin ettei Suomi voi koskaan olla niin rikas, että maksaisi opiskelusta. Ei meille koskaan tehty ahdistuskyselyitä.
Hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen myötä tukimuodot ovat lisääntyneet. Me karussa elämäntaistelussa kasvaneet halusimme olla lapsikeskeisiä ja kuuntelevia vanhempia.
Kun yhteiskunnan tukimuodot nyt rapautuvat, palataan karumpaan maailmaan. Tarvitaan ehkä entisenlaista otetta, omatoimista yhteisöä. Jotain uutta tarvittaisiin ikäluokkani loppuun saattamiseen viimeisinä vuosinaan, mutta tuskin ehtii kehittyä. Yhteiskunnan kulttuuri elää ainaisessa heiluriliikkeessä, reaktiot muuttuvat vastareaktioiksi js taas toiseen laitaan. Yltiöyksilöllisyyden kritiikin suosio kertoo kulttuurin muutostarpeesta.
Keskustelun teemana oli psykologian vaikutus yhteiskuntaan. Nämä rautarouvat ovat kyllä osansa siinä tehneet. Suorastaan ihmeellistä oli, että vanhoja naisia kuunneltiin ihaillen runsaiden suosionosoitusten kera.
Kirjoitin jo aikaisemmin viestin mutta jostan syystä ei lähtenyt. Kyllä meillä on viisaita ja lahjakkaita naisia iäkkäissäkin. Ja jakavat tietoa. Luin jo aikaisemmin tuota kirjaa ja jäi kesken. Täytyy korjata tilanne. Joka sukupolvi kasvattaa lapsensa eri tavalla. Tietenkin maailma muuttuu koko ajan ja niin kasvatuskin. Itse olen kyllä saanut ruumiillista kuritustakin mitä ei enää hyväksytä. Hyvä niin mutta nyt ei voida tehdä juuri mitään ettei ole kaltoinkohtelua. Kamalia uutisia nuorten ja lastenkin tekemisistä saa usein lukea. Saattaahan olla että aikaisemmin ei tietoa tuotu niin esiin. Suurin osa lapsista ja nuorista on kuitenkin fiksuja ja hyväkäytöksisiä. Mukavaa viikkoa! T. toinen Annikki
VastaaPoistaKeltikangas ei syyttele nuoria, kuten nyt kritiikkinä esitetään, vaan sanoo että he ehkä eniten kärsivät tämän itsekeskeisen ajan normeista ja haasteista.
PoistaTaisin tehdä saman puolukkapiirakan kuin sinäkin. Tuliko vähän ruisjauhoakin? Hyvää oli. Lapsenlapsikin tykkäs vaikka äitinsä sanoi ettei tykkää puolukasta. Tyttöpä halusi toisenkin palan. Omenasta myös tehnyt monta piirakkaa vaikka minun mielestäni omenat on olleet nyt mauttomia. Kaksi puuta jotka tuottivat valtaisan sadon mutta valtaosa huonoja. Metsään kantanut monta kymmentä sangollista. T. toinen Annikki
VastaaPoistaEn juuri muuta leivokaan kuin marjapiirakoita. Jouluksi kuivakakkuja pyynnöstä kyllä. Kyllästyin omenien pois raijaamiseen ja hävitin puut.
Poista