Mustikkaan?

Heinäkuu kulkee loppupuolelle, marja-aika tulossa, pitääkö minun mennä mustikkaan? Se on ollut minulle itsestään selvä vuodenaikatoimi koko ikäni.  Mutta siellä on kuuma, ötökät pörräävät ympärillä, ei minun enää  tarvitse, ei muutkaan mene, kiukuttelin sisarelle.  Yhtenä päivänä otin kuitenkin sangon ja noukkurin pyörän kyytiin ja menin tuttuun paikkaan katsomaan. Oli siellä marjaa, mutta ei kaikki kypsää ja jotenkin harvaa. Sankoa ei ollut aihetta laskea kädestä, koska piti kulkea  koko ajan etsien ja poimurilla kauhoen. Pian nousi hiki otsaan ja valui aurinkovoiteen kanssa silmiin, selkä höyrysi, monenlaisten ötököiden kihinä ympäröi ja kipeitä pistoksia tuli paidan läpi käsivarsiin ja kylkiin, selkään sattui, piti oikoa sitä vähän väliä. Pitääkö minun olla täällä, eikö ihminen pärjää talvea ilman mustikkaa? En tunne juuri ketään, joka kävisi marjassa, ei kai minunkaan tarvitse. 

Sitten tuli vastaan sinisempi kohta, sanko jäi mättäälle, poimuri kulki ja pörinä vaimeni ympärillä. Siinä se, marjanpoimijan motiivihetki, tietty määrä sinistä silmiin virittää liikkeen.  Vaan jäi lyhyeksi, parin neliön ala vain. Luulin, että olisi hyvä marjavuosi, mutta ei täällä ainakaan ole. 

Viime vuonna poimin 62 litraa ja niitä on vähän vieläkin. Nyt on kahdeksan litraa, kolmella eri kerralla saatuna. Kaukana ovat täydet sangot. Ehkä vielä pistäydyn metsässä, ainakin kun lapsenlapsi tulee ja haluaa marjaan. Puolukka-aikana on viileämpää ja vähemmän pistiäisiä, mutta silloin on hirvikärpäsiä. Kun hiet saa huuhdella pois saunan padassa lämmitetyllä vedellä, on raikas olo kuin palkinto.

Onhan mustikka tunnetusti terveellinen marja, mutta erään tutkimuksen mukaan sitä pitäisi syödä vähintään puolitoista desiä kerralla, jotta hyötyaineita kertyisi riittävästi. Ehkä olen aina ottanut liian vähän kerralla, jos 75 g ei riitä vaikuttamaan.

Olen  kulkenut marjassa varmaan 75 vuotta, ensin korttelin (muki)kanssa puuladon takana, sitten naapurin isojen tyttöjen perässä kauempana. Minulla oli litran nappo eli vesikauha astiana. Muistan, että kerran sain sen täyteen Putusen metsässä. Kävellessäni tyttöjen perässä takaisin söin mustikoita vähän kerrallaan, söin ja söin, muistan elävästi kuinka ne maistuivat hyvältä. Kun pääsin kotipihaan, oli astia tyhjä ja suu sinisenä. Meillä oli isän tuttava kylässä. Isä naureskeli minulle, oli noloa, että olin syönyt keräämäni itse. Häpesin ja menin kaapin taa piiloon. Nyt ajattelen, että hyvä kun söin, tarvitsin varmasti vitamiineja.  

Ensi kesänä olen 80 vuotta. Mahdanko silloin enää mennä metsään? Ehkä jos kovasti tekee mieli.

Nyt satelee päivästä toiseen,  hyvä katsella järveä kalliosaarelta.

Nyt on näin

Tällaisen avoimen päiväkirjan kirjoittamisessa on se vaikeus, että voi kirjoittaa vapaasti vain omista asioistaan. Tärkeiden ihmisten asiat voivat olla paljon  isompina mielessä kuin se hetkiset omat asiat, mutta niitä ei voi avata. Siksi kirjoittaminen on ikäänkuin kiertelevää. 

Toki jokaisella lukijalle voi tulla mieleen omia  tilanteita, jotka tuottavat hänelle samantapaisia vaikutuksia. 

Ihminen ei voi valita kaikkea, vaan elämä tuo haasteensa. Joskus tilanteet jotenkin muuttuvat ja tulevat päätökseen, jollakin tavalla. Nyt on näin, mutta aina ei ole samanlaista. 

Ikätoverien kanssa muitten huolia pohdittaessa nousee jossain kohtaa tämä oma elämäkin esiin, tietysti avomielisissä  terveyskuulumisissa, mutta vähän muutoinkin. Joskus näin tutkimuksen, jossa eri ikäisiltä ihmisiltä kysyttiin omasta elämästä ja omasta ajasta. Vanhimman polven naiset eivät oikein ymmärtäneet kysymystä. He olivat kasvaneet monilapsisesssa perheessä, jossa kaikki oli jaettua, ja olivat useimmiten perheellistyneet nuorina. He eivät osanneet kaivata jotain erillistä omaa, vaan perhe ja työ olivat se elämä. Nuoremmat vastaajat olivat ehtineet tottua omiin harrastuksiin ja ystäviin ja halusivat myös perheen keskeltä päästä viettämään omaa elämää. He kokivat ahdistusta jos eivät päässeet.  

Toki vanhemmissakin ikäluokissa tietysti  on sosiaalisen avoimuuden ja yksinolon tarpeen eroavuuksia.  Ehkä jollekin lypsyhetket tai työmatkat olivat kaivattua itsekseenoloa ja  hengähdysaikaa, itsensä kokoamista. Yksinolon tarvetta on mielestäni alettu tunnistaa vasta viime vuosina. Ensitreffit alttarilla- ohjelmassa tämä on tullut vahvasti esiin. Huomasin siitä, etten olisi nuorena osannut sanoa miehelle, että tarvitsen yksinoloa, vaikka muistan sellaista tunteneeni. No, hän ei lähtenyt lenkille ja minä menin yksin, siinähän se tuli.  Perheaikana en olisi voinut kuvitellakaan lomia ilman lapsia. Niitä odotin nimenomaan aikana lasten kanssa. Nyt arvostan kyllä sitä, että jotkut viettävät aikaa myös pariskuntana. Muistan, kun kerran jostain syystä menimme kahdestaan ilman lapsia linja- autolla kaupunkiin ja linjurissa havahduimme kahdenkeskiseen hetkeen.

Nyt vanhana ja täällä syrjäkylän hiljaisuudessa sitä omaa aikaa humisee tunnista ja päivästä toiseen ja totuttu osallisuus perheeseen, sukuun ja ystävien elämään on enimmäkseen kauko-osallisuutta. Varmaan hyvä niin, koska konkreettinen toiminta väsyttää nopeasti. Kun on niitä, joitten taakkoja voi mielessään kantaa, vaikka uupuu itsekin, ei ole aivan yksin. 

Joka päivä pitää katsoa myös ympärilleen, elää tätä päivää, nähdä kesän valo ja linnun lento ja kokeilla, jaksaako mennä mustikkaan tai  lämmittää sauna. Ne pääskyseni, mitähän sielulintuja ne ovat, ei niillä näytä olevan poikasiakaan, kahdestaan tuossa langalla istuvat ja juttelevat. 

Sivussakulkijat

Sivustaseuraajan elämää on usein tämä vanhan ihmisen elämä. Pääsekö se opiskelemaan ja mihin, kuinka käy sen vaikean prosessin,kuinka sen terveys kestää, toipuuko, 

kuinka sen ja sen työasiat onnistuvat, tuleeko irtisanotuksi, mistä uutta työtä, mistä kesätöitä, kuinka rahat riittävät, voinko auttaa,  jaksavatko kaiken, no kiva seurustelukumppani tuo.  Googlettaa pitää yhtä ja toista toisten asiaa. Raja sekaantumisen ja kiinnostuksen välillä voi horjua. Itsellä voi olla laajempi perhekäsitys kuin toisilla. Voi olla aiheellista huolta ja silloin juuri mieli kietoutuu läheisen ympärille. Sivustaseuraajan elämää, kädet ristissä vähän väliä, seurata, surra ja iloita mukana. 

Omassa elämässä tapahtuu enää vähän, varsinkin yksin elävän elämässä. Mitä voi odottaa?  Uusiiko syöpä, uusiiko infarkti, tuleeko jotain uutta diagnoosia? Niitä en ole viime aikoina paljon ajatellut, enemmän että ruohonleikkuri ja laitteet toimisivat ja oma kunto ei kovin nopeasti huonontuisi. Ja että pääsee joskus saarimökille käymään. On niitä aktiivisia ikäihmisiä olemassa, jopa oman elämänsä draamakuningattaria, joiden mielenkiinto on vain itsessä. Jotkut osaavat fiksusti osallistua silloin, kun pyydetään.  Kovin paljon ei ihminen enää pysty itseänsä muokkaamaan, mutta lienen muuttunut, kutistunut nuoremmasta itsestäni enemmän kuin huomaan. 

Ehkä tällä läheisten vieressä kulkemisella on myönteistä merkitystä muillekin kuin itselle. Ainakin minulle tätieni kiinnostus ja välittämisen tuntu oli tärkeätä. Joskus voi oikein olla avuksikin. Useimmiten ei voi sekaantua eikä  puuttua toisten ratkaisuihin. Jos itse uupuu ja rasittuu liiaksi asioista, joille ei voi mitään, pitäisi vetäytyä omaan piiriinsä. Usein miehet osaavat paremmin ajatella, että aikuisilla jälkipolvilla ja muilla läheisillä  on itsellä vastuu elämänsä ratkaisuista. 

Pitää hengittää syvään, muistaa että nyt on tämä hetki, nyt elän tässä tätä ainutkertaista elämäni loppuvaihetta. Iloita omasta elämänrytmistä, ajasta, antaa itselleen jotain mieluista, pitää huolta terveydestä ja kunnosta, minkä voi. Nähdä kauneutta, joskus jotain hauskaa ja uutta. 

Varjolilja on avannut nuppunsa, varjoinen seinusta kukkii.

Mitä se tietää?

Minä en millään opi tunnistamaan lintuja, jotka eivät ole lapsuudesta tuttuja. Olen yrittänyt monella lailla, kuvien ja äänisovellusten kautta.  Miehen lintuluettelo kuului: Harakka, varis, peipuunen ja mettäpeipuunen. Niillä hän pärjäsi. Täällä kyllä tulee lisäksi tuntemaan joutsenen ja kurjen, joiden äänet lähisuolta ovat aina läsnä. 

Vanha kansa piti lintujen liikkeitä talon lähellä enteinä tai viestintuojina, hyvinä tai huonoina. Metsän ison linnun tulo pihaan tiesi huonoa, linnun lentäminen ikkunaan kuolemaa. Käki ja pääskynen ovat olleet hyvän viestejä. 

Kun enoni kuoli ja tulimme ensimmäistä kertaa taloon järjestämään hautajaisia, menin iltamyöhällä pitkäkseni peräkamariin levittämälleni sohvalle. Yhtäkkiä kuului voimakas kukkuu kuin seinästä kolme kertaa. Nostin pääni, että onko seinässä käkikello. Ei ollut eikä lisää kuulunut. Tuli vahva tunne, että Veikko-eno kävi toivottamassa tervetulleeksi.

Pääskysten taitavia liukuja pihapiirissä saimme ihailla vuosikaudet. Sitten ne hävisivät. Istuimme paljussa ja mies sanoi: Tietää huonoa, kun pääskyset jättävät talon. Seuraavana vuonna hän ei ollut enää mitään sanomassa. Joskus on pääskyspari keväällä yrittänyt tehdä pesää, mutta liekö tikka se joka on pesän pudottanut. Pääskysten, kuten monien muidenkin pikkulintujen määrä  on vähentynyt. 

Tänä kesänä on ollut lähipiirissä raskaita asioita. Monesti olen ajatellut, että olisipa hän täällä antamassa tukea häntä kaipaaville.  Ikävän viestin jälkeen tein pihassa lähtöä, lukitsin ovia. Äkkiä huomasin, että pääskynen istui sähkölangalla portaitten lähellä ja naksutteli pientä ääntä. Se pysyi aina vain paikoillaan, vaikka liikuin ja puhuin sille. Tuli vahva tunne, että mies pääsi pääskysen kautta  lohduttamaan ja antamaan rohkaisua. Ahdistukseni väistyi. Palattuani olen monta kertaa seurustellut pääskysparin kanssa. Ne istua nököttävät langalla, joskus visertävät, vaikka kuljen alla kastelukannun kanssa tai juttelen niille. En ole näin kesyjä lintuja ennen tavannut. Löysin paikan, missä pesä on. 

No, näitä voi kuvitella. Ovat muuttolinnut kuitenkin ihmeellisiä luontokappaleita kulkiessaan maapallon ilmavirroissa tuhansien kilometrien matkoja ja palatessaan syntysijoilleen.

Tienvarren kukkarunsautta