Elämää uimahallissa

Täällä uimahallin kulmalla asustellessani olen käynyt kaksi kertaa viikossa uimahallissa. Seniorikortilla se on halpaa. Voisi käydä vaikka joka päivä samaan hintaan  ja vielä kuntosalillakin, mutta kuntosaliin en jaksa innostua ja kolmas kerta tuntuisi liialta. Puolen vuoden kortti maksoi 52 euroa. 

Puoli tuntia vesivyöjuoksua ja puoli tuntia vesijumppaa videolta on ollut viime aikojen ohjelmani. En halua varata ohjattua jumppaa, kun silloin pitäisi sitoutua samaan kellonaikaan.  

Vesivyöjuoksua olen harrastanut 20 vuotta. Se alkoi fysioterapeutin neuvosta, kun välilevyn pullistumaa alaselässä ei saatu muutoin hoidetuksi enkä halunnut leikkaukseen. - Vyö nostaa vyötäröltä, jolloin alaselän nikamien väleihin tulee väljyyttä, oli kuvaus. Vaati useamman kuukauden sitkeätä harjoitusta,  ennenkuin selkä parani. Siitä asti olen pitänyt moniongelmaista selkääni kunnossa tällä keinolla. Käyn myös Lapuan viihtyisässä hallissa aina kun pystyn. Siellä on kiva liikkuessaan katsella puita ja pilviä isoista ikkunoista. Täällä ikkunat on peitetty, kun joitakin kuulemma häiritsee, että lähellä olevan kerrostalon ikkunoista  voisi joku katsella.

Vesijumppa on nivelrikkoisille ihmisille hauskaa, kun veden avulla voi hyppiä ja juosta, mitä muuten ei pysty enää tekemään. Valittavissa ohjelmissa painotetaan ylävartaloa, keskivartaloa tai jalkoja. Veden vastus tuo tehoa liikkeisiin.  Lämpimään monitoimialtaaseen tullaan monessa kunnossa, myös rollaattorilla ja pyörätuolillakin avustajan kanssa. On hienoa nähdä, miten monivammainen ihminen nauttii fysioterapiastaan vedessä. Olen sanonut tyttärelle, että hommaa minua sitten vesihoitoon, vaikka en pystyisi sitä itse pyytämään. 

Uimahallissa kohtaa monenlaista elämää.  Vesijuostessa tulee aikansa kuluksi silmäillyksi vähän kanssaliikkujiakin. Jotkut uivat mahallaan, vesivyö niskassa, eivät juokse  pystyasennossa. Uimarin vauhti on nopeampi kuin juoksijan ja se tuottaa ongelmaa ruuhka-aikana. Jotkut ehkä luulevat vain olevansa nopeampia kuin toiset.  Tekisi joskus mieli huomauttaa jotain, mutta parempi on väistellä ja mennä paikalle rauhallisina aikoina. 

Huomaan, että lahkeellisia, mustia uimapukuja on  tullut runsaasti myyntiin. Myös hameellisia uimapukuja näkyy. Pitääpä ostaa lyhytlahkeinen uimapuku, kun nykyiseni kuluu puhki. 

Päiväsaikaan on eniten ikäihmisiä, miehiä myös. Ajan hampaan kolhut ja kertymät näkyvät meissä kaikissa, vaikka tuijottelua karttaisikin. Täytyy sanoa, etteivät tämän polven ihmiset tuo varmaan kenellekään mieleen mitään eroottista viritystä, kyllä se kuuluu nuoremmille! 

Yksi ilmiö huvittaa minua, se kuinka seurallisia ukot ovat!  Joka kerta näkyy muutama ukko kokoontuneen altaan kulmalle pitämään parlamenttia. Nähdäkseni ovat eri ihmisiä eri kerroilla, en niin tarkkaan katso enkä tunne. Varmaan se on päivän piristys heillekin saunan kera. Vedessä jumppaavat vain ne miehet, jotka ovat vaimon valvonnassa, muut enimmäkseen seisoskelevat juttelemassa tai valloittavat hierontapisteet. Naiset jumppaavat tiiviiseen tahtiin ohjelman mukaan. Tämän olen pannut merkille muissakin uimahalleissa. -Miehet ovat mukavia, naiset ahkeria, totesivat jo koulukotipojat 70-luvulla henkilökuntakyselyssäni! Jos naiset ovat vesijuoksemassa ystävän kanssa, he uppoavat virtaavaan keskusteluunsa niin, että eivät huomaa ympäristöään, vaikka tukkisivat reitin perässätulijoiden letkalta.

On hauska nähdä pienten lasten iloa vedessä vanhempiensa sylissä. Yksi lapsenlapseni oli oikein "papan vesipeto" pienenä, mutta kovaääninen uimaopettaja tuhosi sen ilon nostamalla hänet kaikille esimerkiksi virheellisestä liikkeestä. 

Uimahalli on täynnä elämää, kun koululuokkia tulee joka päivä uimaopetukseen. Minusta on mukava kuulla lasten pirteitä ääniä, vaikka meluksikin sitä voi sanoa. On hyvä, että koulu pitää huolta uimataidosta. Toivottavasti negatiivista opetusta ei enää harrasteta.

Perhekasvatuksen mallejakin joskus näkyy. Eräs isä tulee poikiensa kanssa hyppypäätyyn kuin Euroopan omistaja. Pientäkään sanaa ei kuulu, että varoisivat hyppäämästä muitten päälle tai antaisivat vuoroa muillekin. Jotkut taas varoittavat huolella.

Luulen, että en olisi näinkään liikkuvassa kunnossa ilman uimahallia.  Silloin kun käy säännöllisesti, tuntuu kuin jaksaisi paremmin eli kunto kasvaisi. Ainakin liikkuvuus helpottuu, koska ilman jumppaa huomaa kropan kangistuvan nopeasti. Kotijumppa tuppaa jäämään kovin lyhyeksi. 

Tässä hallissa on hyvä sauna ja usein siellä tulee juttua vanhempien naisten kesken, vaikka tuntemattomia ovatkin. Aina ei malttaisi pois lähteä.

Ei ole juuri tullut kotisaunaa lämmitetyksikään.

Vaan miten tammikuu oli niin pitkä ja päivä on pidentynyt hitaasti! 

Lyhyt tulevaisuus

Tänään kuuntelin yhtä lastenkirjaa,  jossa isoäiti lähti matkalle, kun vielä oli terveenä ja pystyi. Silloin minulle tuli kirkas ajatus: -Minä elän enää korkeintaan 10 vuotta. Todennäköisesti vähemmän. Mieleen välähti  koko elämänkaari, josta on enää vähän jäljellä. 

Tämä tieto koski nyt juuri minua. Olen montakin kertaa kirjoittanut, että teen järjestelyjä tai puhun perunkirjoituksistani, tänä aamuna sain jopa yllättävän puuskan järjestää siinä tarvittavia papereita, - kun vielä voin - mutta puhun kuin jostain toisesta, torjun asian, kuin tämä ei oikeasti koskisi minua.

Miltä tämä nyt tuntui? Haikealta. Kyllä minä vielä eläisin, varsinkin kun olen ollut hyvässä kunnossa viime aikoina. Päivätorkut kyllä tarvitaan, kun öisin aina olen välillä hereillä ja väsään jotain yösukkaa. Montaa aktiviteettia ei tehdä päivässä. Huomasin eron taas, kun luin parin-kolmenkymmenen vuoden takaisia päiväkirjojani.

Kyllä elämä on ollut minulle hyvä, mielenkiintoinenkin, ei kovin erityinen, mutta minulle sopiva. Vielä on mielenkiinnon kohteita elämässä. 

Sekin on tavallaan kiinnostavaa nähdä, miten suurten ikäpolvien vanhuuspalvelut mahtavat järjestyä itselle. Sukupolvikokemuksemmehan on ollut, että meitä on aina liikaa. Kyläämme rakennettiin toinen sadan oppilaan koulu - miten siihen oli varaa sodanjälkeisen puutteen aikana? Se on nyt lopetusuhan alla, vaikka on ainoa koulu lähikylien alueella. Oppikouluun piti pyrkiä, yliopistossa karsittiin joka vaiheessa ja niin edelleen. Sehän tiedetään, että nyt meitä varsinkin on liikaa, kun apua tarvitaan ja paikkoja vain vähennetään. Jotenkin mennään loppuun asti entisin eväin,  ehkä kaikki järjestyy edelleen! 

Vanhuuden näköaloja

Katsoin eilen elokuvan Isä, jonka olen kyllä nähnyt aiemminkin. Se kertoo miehestä, jonka muistisairaus etenee, sekä tyttären ponnisteluista hoitaa isän tilanne ja elää omaa elämäänsä. 

Elokuva toi esiin, että muistisairaus ei ole vain unohtamista, vaan se voi olla myös asioiden ja kasvojen sekoittumista, harhoja, suurta hämmennystä ja pelkoa. Ympäristön ja ihmisten pysyyys ja turvallisuus näyttäytyivät ensiarvoisina. Vaan mitähän ajattelivat nykyiset vanhusten hoitajat, kun elokuvan palvelukodin hoitaja oli kuin yksityishoitaja, jolla oli aikaa ottaa kainaloon ja luvata kaksikin kävelyä puistossa. Hoitajat kertovat kärsivänsä siitä, kun työtä ei voi tehdä niin hyvin kuin he haluaisivat.

Olen seurannut muutamien ihmisten muistikerrosten vähittäistä peittymistä niin, että lopulta oli jäljellä vain varhaisimmat,  lapsuuskoti ja omat vanhemmat. Onnellisin hetki oli uni istumisesta äidin sylissä, vaikeata koti-ikävä. Onni on, että on jäljellä jotain tärkeätä,  jonka ei toivo peittyvän täyteen yksinäisyyteen. 

Olen sanonut, että jos luulen mieheni olevan elossa, älkää sanoko muuta, sanokaa että se on junalla pian tulossa luentomatkalta. Miten minulle järjestyvät turvalliset raamit, on epävarmaa. Omaisilla on aina oma elämänsä elettävänä. 

Harhat, epäluulot ja sekavuus asuinpaikasta ovat pelottavia. Yhteen aikaan seinänaapurini työnsi tyhjää tuolia käytävään, koska vieras, uhkaava mies istui siinä. Sähkökoskettimista löi tulenlieskoja. Hän jäi iäkkäänä leskeksi, eikä pystynyt  käsittelemään miehensä kuolemaa, vaan uskoi tämän vain olevan kaveriensa luona. Yksin jääminen ja asuminen nosti pelot ja harhat.  Kesti kauan, että hänelle löytyi hoitopaikka.

Tässä ollaan, tuntemattoman edessä. Kaikille ei tule vakavaa muistisairautta, sellaisia satavuotiaita julkisuudessa esitellään, mutta sitä ei pääse valitsemaan. Ei voi muuta kuin elää tätä päivää,  olla luottavasti elämän virrassa ja koettaa pitää huolta itsestään, minkä voi. Nuorillekin voi tulla sairauksia, se on kohtalokkaampaa kuin vanhan sairaudet.

Tänään  oli upea aamurusko vuoren takaa, nyt paistaa aurinko, on kuin maaliskuu, täytyy mennä vähän ulos tuulta haistelemaan, varovasti nastakengillä. 

Vuosimuistoja

Vuosi sitten oli tähän aikaan kolmenkymmenen asteen pakkaset. Luin, mitä kirjoitin blogiin silloin. Nyt ei ole yhtä kylmä, mutta viittätoista astetta kuitenkin ja olen ollut jonkinasteisesti sisätilavankina. Kyllä täällä tarkenee, kun pitää patterit päällä ja lämmittää takkaa. Minun lapsuudessani lämmityksenä olivat vain avoimet, varaamattomat takat ja tupakamarin pönttöuuni. 

Säät vaihtelevat, illat valostuvat. Olen taas kotiutunut tänne ja voisin jäädä asumaankin kuten viime talvena.  Mikäs tässä olisi taittaa talvea hellan kupeessa ja haudutella aamupuuroja takkapesässä. Hyvin paistui makkarakin suoraan pakastimesta. 

Tällaisen blogin yksi merkitys on olla omana muistina. Lueskelen ajoittain, millaista oli vuosi sitten tai viisi vuotta sitten. Joskus tulee vastaan jotain yllättävää. Usein muistan kuitenkin, kuin olisin eilen kirjoittanut. Muistan siis ajatukseni ja  kirjoittamiseni - eipä kyllä ihme kun samat ajatukset toistuvat tuon tuostakin -,  mutta muutoin en muista aina viime viikonkaan asioita. Ainakin pitää hakea ja kaivella muistista. Jos kalenterin merkintä jää illalla tai muutamaksi päiväksi, tulee muistiinpanoista hyvin lyhyet.

Olen siis asustellut edelleen joulun jälkeen syrjäkylän kodissa. Liukkaus ja kylmyys tekevät liikkumisesta vähäistä. Tuntuu, että ilta on kovin pitkä eikä pimeällä viitsi mennä ulos. Yhtenä iltana oli kuitenkin revontulet. Näin ne täällä ensimmäistä kertaa.  Värikkäin loisto oli jo mennyt ohi, kun facebookista näin revontulimerkintöjä. Oli hieno nähdä vihreät loimut yli taivaankaaren. Joulun aikaan oli hienoja tähtitaivaita vieraittenkin iloksi. Lapsenlapsikin näki Linnunradan ja ihmetteli ympäristön hiljaisuutta. Voi mennä ohi monta hienoa luontohetkeä, kun pysyttelee sisätiloissa.  

Saman katon alla

Selaan tv-ohjelmia. Kahdeksan maissa voisi katsoa ohjelmaa Tove Janssonista. Mitä kello on? Vasta viisi! Pimeätä on ollut jo tunteja. 

Kun talo tyhjeni viikon täyteydestä, tuntui etten osaakaan olla yksin, kuin se olisi uutta. Olenhan elänyt suurimman osan elämästäni, 70 vuotta, osana perhettä tai parisuhdetta, vasta vajaat 10 vuotta yksin. Entinen malli asettuu edelleen nopeasti. Perheaikana lukitsin iltaisin ovia ja siunasin meidät saman katon alle. Tosin kokoontunut pikku suku on uusi ja isompi kokoonpano. Ennen emme ole jouluksi mahduttaneet itseämme tähän paikkaan. Ihmeen hyvin se sujui yhteistoimin. Huippuhetki minulle oli joululaulut sähköharmonin säestyksellä.

 Ruokia, astioita, kenkiä, takkeja pursusi kyllä ylenmäärin lievänä kaaoksena. Kenkälaumasta tuli entiset ajat mieleen. Tuli myös mieleen, että yhden kerran olimme lapsuuskodissamme yhtä aikaa sisarusteni kanssa. Se oli yllättäen  isän viimeinen joulu eikä hän ollut yhdessäkään valokuvassa.

Niin tuli taas hetki, että viimeinen auto rullasi pihasta. Korkeatkin hetket katoavat aikaan.  Siivoilua, pyykkejä, koristeiden karsimista, lepoa, järjestyksen palauttamista, tilaa, hiljaisuutta, vessa vapaa, lukemista. Kuusi saa olla loppiaiseen. Piha ja lähitie ovat sulaneet niin  liukkaiksi,  ettei ilman kelkkaa pysty yhtään liikkumaan. 

Entisinä aikoina tämän katon alla oli aina runsaasti väkeä. Viime aikoina on noussut usein ajatus, että olisiko tämä sodan kuvioissa turvallisempi paikka kuin joku muu alue. Eipä kyllä nykyaseistuksin  kovin turvallista paikkaa näytä Ukrainassakaan olevan. Kuinka riittäisi sopeutumiskyky ahtauteen poikkeustilanteessa? Paljoon riitti edellisten polvien sopeutumiskyky. 

Mutta nyt tuuli yltyy puunlatvoissa, tupa on lämmin ja vatsa täynnä, oikaisen  puusohvalle kuusen takana ja vedän viltin päälleni, laitan äänikirjasta Soudakovaa, torkahdan. Näin on hyvä. 

Joulurauhaa

Toivotan jokaiselle blogiystävällle jouluista rauhaa ja iloa, kullekin omilla tavoillaan ja niinkuin tänä vuonna sopii!

Joulua kohti

Viime viikolla tulin taas vanhan talon kotiini. Tulia hellanpesään, pattereita isommalle, peti auki lämpenemään, puita lisää puuvajasta. Samalla alkoivat lumisateet. Keskipiha on aurattu kahteen kertaan, mutta itselle jää ovien edustojen ja polkujen avaus. Tulee pientä kuntoliikuntaa samalla. 

Odotan tuvan täyteen jouluvieraita viikoksi. Samalla koetan varautua peruutuksiin sairastumisten takia, kun perheissä on tartuntoja. 

Tänä vuonna olen tehnyt rajausta hommien suhteen. Minä leivon etukäteen toivottuja leipomuksia, teen pari laatikkoa ja hankin perustarvikkeet. Keitän joulupuuron ja tiskaan. Nuoremmat saavat hoitaa ateriat. Kyläkauppa on sulkeutunut, mutta 25 km päästä tuotiin tilaustavarat kotiin. 

Vähän pelottaa jaksaminen, kun on tottunut omaan hiljaiseen elämänrytmiin. Entisinä aikoina meille tuli aina jouluvieraita, eikä oma jaksaminen tullut mieleenkään. Paitsi silloin, kun nuorempi lapseni oli kolmen kuukauden ja edellinen puolitoistavuotias, olin ollut jo kuukauden kokopäivätyössä ja meille tuli miehen sukua jouluksi. Olimme sopineet, että  mieheni tiskaa, mutta mummu ei kestänyt nähdä, että poikansa joutuisi tiskaamaan. Minä sitten tiskasinkin. Alkoi uusi jälkivuoto. Ei oikein naisten keskeinen solidaarisuus ollut voimassa.

Mieluista joulupuuhaa minulle on jouluvalojen laitto sekä leipominen omassa rauhassa. Taatelikakku, piimä-fariini-rusinakakkuja kaksi, rahkavoitaikinatorttuja. Lanttu-, bataatti-, porkkanalaatikot.  Vähän hirvittää kyllä tämä voin ja kerman lotraus - maun takia - , kun en osta itselleni kotiin mitään kovaa rasvaa. 

Hauskinta on yhden lahjaidean toteutus. Värkkäsin navettaan hevospilttuun keppihevosille. Mummun pöytä kumoon, säkkejä verhoiluun, ruokaseimi säkistä, kauralyhde ja koivuvihta ruuaksi,  vanhat länget ja suitset seinälle koristeeksi. Talossa oli talli ja hevonen, kun olin lapsi ja pitkään myöhemminkin. Talli paloi kun olin viisivuotias, hevonen sai uuden tilan navetan vierestä. Hevoskyydillä täällä kuljettiin lapsuudessani. Minutkin on  synnytyslaitokselta haettu hevosella ja reellä helmikuussa. Nyt tämä on tietysti navetassa viihtyvää lapsenlasta varten. Näissä järjestelyissä tunnen leikkiväni itsekin, asuulen niinkuin täällä ennen sanottiin.