Yskän kourissa

Äkkiä hupenevat voimat jaloista, totesin äsken pienellä lenkillä. Viikon ajan olen yskinyt raastavasti keuhkojani hajalle. Lämpöä on ollut vain vähän, samoin tukkoista nenää ja särkyä vähän, mutta ei muuta. Sainko tämän siltä nuorelta naiselta, jolta pääsi aivastus vasten naamaani? Olen enimmäkseen  makaillut, siis tavanomaistakin enemmän ja näin pian meni olo huteraksi. Ei tunnu menevän ohi vieläkään.

Tänään minun vanhassa televisiossani näkyvät Ylen kanavat viimeistä päivää. En ole aikeissa ostaa uutta televisiota ainakaan vielä. Minullahan on monia laitteita, joilla voin katsoa Yle Areenaa, Mtv Katsomoa ja Ruutua. Voisihan sen Netflixinkin hankkia. Jos siirtyisi nuorempien moodiin, pois aikataulutetuista lähetyksistä. Saapa nähdä kuinka käy heinäkuussa, kun pimenevät loputkin kanavat. Toisen paikan laite on kyllä uudempi hd- laite.

Eurooppa on kummallisessa välikädessä kahden tyrannin välissä. Toisen mieli muuttuu laidasta toiseen, kun joku saa imartelun siivellä ujutetuksi uuden ajatuksen. Toisen mieli ei varmaan muutu millään keinolla.

Kummaltakin puolelta myös arvostellaan eurooppalaista  paljon sallivaa tasa-arvoista arvomaailmaa maallistuneeksi, perusarvoja vääristäväksi ja virheelliseksi. Nuoruudessani Amerikka edusti vapautta ja uutuuksia, Neuvostoliitto marksismi-leninismiä ja uskonnon kieltämistä. 

Olen tässä katsellut pari ohjelmaa, jossa nuoret suomalaiset miehet puhuvat uskosta, joka organisoi myös perhearvot Paavalin ohjeiden mukaisiksi. Joskus onkin tullut mieleen, että onko peruspojan ja -miehen luontainen elintila kavennettu jo liian ahtaaksi koulussa, opinnoissa, ammateissa, perheissä. Niin iloinen kun olenkin naispappien messupalvelusten tasosta.

Mtv-Katsomosta olen katsellut suosikkisarjaani Ex-onnelliset. Loistavaa replikointia ja ennen muuta lapsen näkökulmaa vanhempien taistelujen varjossa.

Siirtymäriitti

Nyt on tultu minun vuosikymmenelleni. Tämän päivän Keskisuomalaisen kuolinilmoitusten nimistä 9 oli syntynyt kaksikymmen- tai kolmikymmenluvuilla, 12 neljäkymmenluvulla tai myöhemmin. Samanlaisia tuloksia on sunnuntailehti antanut viime aikoina. 

Tätä se on ikäluokkani yleinen harrastus, kuolinilmoitusten luku. Tunnen useamman, jotka ovat lopettaneet kalliin lehden tilaamisen, kun huomaavat etteivät enää muuta siitä lue kuin kuolinilmoitukset. Tuttujen kuolemat saa tietää muutenkin. Yksi vaihe on silloin ohitettu, se kun alkaa sijoittaa itseään kuolinsivuilla näkyvien joukkoon. Ikäkausi-ilmiö, tärkeä siirtymä- ja kypsymisriitti ottaa aikataulunsa. 

Oli siinä lehdessä muutakin vanhusasiaa. Oli laaja juttu mummorallista, kertomus kuinka keskussairaalasta kuskataan operaation jälkeen ihmistä pitkin  hyvinvointialuetta, jopa niin ettei lähtiessä kerrota mille paikkakunnalle sadan kilometrin päähän viedään varastosänkyyn toipumaan. Tämä vain lisääntyy, kun sairaaloita suljetaan yksi toisensa jälkeen. Tuntuu, ettei tämä ole mahdollista maailman onnellisimmassa maassa. Kaikilta ei ole kysytty. 

Ihminen kypsyy siihen, mihin pitää kypsyä, kukin omalla tavallaan. Ei tarvitse luopua sellaisesta, mikä vielä voi jatkua, ei tarvitse vain odottaa loppua. Eletään jokainen päivä, joka elämän lahjasta on vielä jäljellä ja kiitetään, jos on hyvä päivä oman mittapuumme mukaan. Emme tiedä, paljonko niitä päiviä on jäljellä. Käytännön asioiden takia toivoisi, että saisi tietää paljonko jotenkuten toimintakykyisiä vuosia on jäljellä, mutta ei niitä paljon ole. Metsäkeskuksen neuvonantaja sanoi, ettei ole kuullut kenenkään katuneen, että aloitti liian varhain sukupolvenvaihdoksen suunnittelun. Muutoin on hyvä ettei tiedä, vaan elää tätä saatua päivää, iloiten siitä mistä voi iloita.  Lähipiirin äkkisairastumiset ja onnettomuudet havahduttavat siihen, miten haurasta elämä on ja miten äkkiä kaikki voi toisin.

Prinsessalle

Lähimmäinen?

Sain päähäni, että vanhan tuvan seinällä pitää entisten sukupolvien kunniaksi olla Milletin Iltakellot. Kääröllä oleva painokuva katosi kuitenkin viime matkalla avoimesta laukustani.  Kirppikseltä löytyi saman maalarin Tähkänpoimijat.

Alakerran naapuri, 91 vuotta, tuli aulassa vastaan. Selässä iso reppu, kädessä kassi, noussut 600 metriä kaupalta vastamäkeen, huilasi vähän. Repussa oli kolme kiloa jauhoja  ynnä muuta painavaa. Tuntui, että minunhan pitää olla aika nuori vielä.

Toisella kertaa aulassa saman ikäluokan mies puhelin kädessä, odottamassa postia lukitun alaoven edessä. Hän näytti tekstiviestiä: Olet eilen saanut paketin, oletko tyytyväinen. Kysyin, onko hän eilen saanut paketin. -Kyllä Valituilta Paloilta, en ole kyllä tilannut. -Nyt ei tule postia, kysytään siitä eilisestä, mene vain kotiin. Hänen vaimonsa on siirretty hoitokotiin. Kuka auttaa pysymään ajan tasalla viestinnän riskien maailmassa, kun toimintakykyistä lähisukua ei ole? 

Alusta asti ihmisten elinkaaret kulkevat omia teitään. Vanhuudessa erot korostuvat uudella tavalla, kun fyysiset ja psyykkiset voimat hupenevat eri tahtiin. Onnekkaat pärjäävät omillaan liki loppuun asti, niinkuin se 96- vuotias aktiivi, joka sai kuolla äkillisesti saunansa lauteille. Useimmat meistä tarvitsevat lisääntyvästi jotain apua. Onnekasta on, jos sitä on helposti ja läheltä saatavissa. Jotkut ovat ajoissa järjestäneet asiansa, jotkut käyvät yhä avuttomammiksi muuttuvassa maailmassa. Monet eivät haluaisi liikaa vaivata lapsiaan, mutta käytännössä asiat usein kasautuvat sitovasti sille, joka pystyy selvittämään uusia asioita ja auttamaan itse. 

Minulle, juuri eläkkeelle jääneenä, antoi tarpeellisuuden tunteen heikkenevän tätini ja sitten vammautuneen veljeni asioiden hoito. Se oli onnekasta molemmin puolin, joskaan veljeni kanssa ei aina helppoa. Usein kuitenkin auttajan roolissa oleva uupuu moninaisista syistä.

Asevarusteluun keskittyvässä maailmassa riittää yhä vähemmän rahoitusta ihmisten auttamiseen. Tarvittaisiin runsaasti lähimmäispalvelua. Kyllä sitä onkin ystävien ja tuttavien kesken, mutta moni heikkenee yksin.

Yhteisöllisestä senioritalosta muuttaa pois hyväkuntoisia, koska he eivät enää jaksaisi auttaa heikkeneviä naapureitaan.  On vaikea olla auttamatta, kun sairaalasta lähetetään liian heikkona kotiin tai ihminen ei pärjää yksin, mutta jatkuva sitoutuminen naapuruston auttamiseen rasittaa vuosien mittaan. 

 Ehtoollisjonossa rollaattoriaan sivuun siirtävä nainen pyysi, että tukisin  häntä pysymään pystyssä alttarilla. Minulle tuli siitä hetkestä pitkäksi aikaa tosi hyvä mieli. Mutta sitoutuisinko auttamaan enemmän, muussa yhteydessä? Mieleni vaikenee. 

Entiset tytöt

Kotikylän tytöt tulivat kylään. Pidettiin nyyttikestit: yksi toi leipomiaan hyviä voisilmäpullia, toinen aamulla tehdyn maukkaan pataleivän, kolmas herkullisen pätkiskakun ja kinuskikakun. Leipäjuustoa ja lakkahilloa pitää olla. Tekemäni mustikkapiirakka ei mahtunut pöytään. Smoothiemaljalla aloitettiin ja hedelmäsalaattia sekä kinuskipuolukkaherkkua otettiin lopuksi. Oli siis pienet kutsut vuosikymmenten muistoksi.

Muisteluksihan keskustelu pian kääntyi, hyvä niin, koska kymmenien vuosien muistot ovat aarre noin kauan kuin niitä muistaa. Suuret erot muistamisessa ilmeni. Jollakin tuntuu olevan liki valokuvamuisti. Toiset muistivat koulukuvista kaikkien nimet, monenlaiset tapahtumat lapsuusajoilta olivat tuoreessa muistissa. Minä muistin vähän etäisempää kotikylän väkeä ja tapahtumia kaikkein huonommin. Taisin kulkea kirjojen maailmoissa enemmän kuin ihmisten joukossa. Naapurit panivatkin lukemisia piiloon, kun näkivät minun tulevan. 

Sisareni kanssa ihmettelimme, että emme muista kuinka se savusaunamme oikein paloi, oli käsitys että se oli palanut. Naapurin tyttö: - Eihän se palanutkaan, vain nurkka kärähti mustaksi! Silloin olin itsekin muistavinani sen palaneen seinäpinnan kivikasan takana. Savusaunan kyllä muistan hyvin. Sauna sitten vain purettiin, kun uusi karjakeittiö-sauna rakennettiin. On se hyvä, kun on näitä muistin täydentäjiä saatavilla! 

Nimimuisti sakkaa eniten. Pirkko Lahti esitti hauskasti ikääntyneen muistin toiminnan: Aivojen muistivarasto on täyttynyt täpötäyteen ja tietoja sieltä noutava muistiukko on on käynyt hitaaksi. Tiedon haku voi kestää siis kauan eikä tietopalasta aina sieltä varastoröykkiöstä löydykään.

Aina se ihmetys on läsnä: Että me olemme nyt niitä vanhoja! Koska muistamme toisemme lapsesta asti, näemme toisemme eri ikäkausien välähdyksien läpi, elämänvaiheiden ja kokemusten kautta kulkeneina entisinä tyttöinä. Pitkäaikaisista ystävistä kiitos!

Toiseen kotiin

Tulin seitsemän viikon jälkeen taas vanhaan taloon. Kaikki oli ennallaan, rönsyliljatkin kunnossa. Pikku hiljaa olen liukunut tähän hiljaisuuteen ja isoisän kellon hitaaseen raksutukseen, puuhellan ja takan lämmitykseen. Tiellä kävellessä ei tule ketään vastaan. Vuosi sitten asuin täällä kokoaikaisesti yksinäisyydessä, elin läpi vuodenajat, pimeät ja rajattoman valon ajat lähellä luontoa. Hyvin se sujui. Hyvä olisi kuitenkin, että syrjäseudun vanhalla ihmisellä olisi sukulaisia lähellä.

Tänä talvena aloin viihtyä kaupungissa uudella tavalla, ehkä kotiutua hyvien lähipalvelujen ja koiranhoidon avulla ja tuttaviakin tulee vastaan. Kyläkaupan sulkeutuminen ja kiirevastaanoton loppuminen muuttavat täällä tilannetta.

Viime viikolla minulla oli merkillisen levollinen olo monta päivää ja yötkin nukuin paremmin, aamulla oli virkeä olo. Tuntui kuin olisin saanut jostain lahjaksi siunauksen aallon. Mielessä soi Taize-laulun säe: "Haltuusi, Herra, sydämeni tyyntyy, ja rauhan saa".

Hyvää mieltä tuotti myös se, että sain uuden tietokoneeni kuntoon ja siirretyksi sinne SukuJutut- ohjelmani. Siihen olen kerännyt yli 600 sukulaisen tiedot, joista voi tehdä monenlaisia koosteita. Siinä on viimeinen koneeni ja sukuohjelma on tallessa.  Eri asia on, tutkiiko sitä kukaan minun jälkeeni. 

Joskus täytyy ottaa etäisyyttä asioihin, joille ei mitään voi, myös yksityisissä asioissa. Eilisen uutislähetykset tuottivat sitten taas suurta järkytystä maailmanrauhan saralta.

Yhdeksännellekymmenennelle!

-Ajatella, että kaikki nuoret ovat täyttäneet 50, sanoi Iida-täti liki kolmekymmentä vuotta sitten. Hänen nuorensa olivat veljien lapsia. Nyt kaksi kolmasosaa näistä nuorista on täyttänyt 80 vuotta, yksi on kuollut.

Se että muistaa oman historiansa kerroksia kaikilta ikäkausilta, tekee oman iän kokemisen välähteleväksi. Entiset iät ja ajat ovat meissä. Selvää ajan vaikutus on kaikille muille. -Kato vanha mummo, sanoi pikkupoika toiselle viime syksynä päiväkodin keinussa, kun kävelin ohi vievää tietä. Minulla oli iso lierihattu ja aurinkolasit ja pää alaspäin, ettei hän oikeastaan edes nähnyt kasvojani, ja kuitenkin vanha mummo näkyi kauas. Näin se on.

Ikäkymmenen vaihtuessa tuli katsahdettua peiliinkin. Ei ole kiva kovin tarkkaan katsoa eikä varsinkaan sivusta. Valokuvat ovat harmillisia todenpuhujia. Sisäinen ja ulkoinen kuva ovat jotenkin erilaisia. Vähän mietin, pitäisikö leikkauttaa pitkiksi kasvaneet hiukseni, mutta en viitsinyt. Eipä minua juuri kukaan katso eikä näe, että ei ulkonäöstä sen enempää. 

Ei minulla ole vieläkään mitään varsinaista  ikäkriisiä. Olen oikeastaan odottanut tätä etappia ja jo kesästä asti sanonut olevani 80. Kun olin yllättäen heikossa kunnossa seitsemän vuotta sitten, koin monenlaista kriisiä, vanhuutta ja kuolemanpelkoa. Ehkä silloin kävin läpi omaa kuolevaisuuttani. Toivottavasti se lievittää seuraavaa kylmää kosketusta. 

Kun tapaan lapsuudesta asti tuttuja ihmisiä, päivittelemme kyllä, että olemmeko me tosiaan nyt kylän vanhuksia. Me entiset tytöt, jotka juoksimme kevein jaloin uimaan ja  napsimme matkan varrelta suihimme mesimarjat ja mansikat!

Kiitollinen olen, että olen saanut elää kahdeksan vuosikymmentä. On siinä aihetta juhlaan. Sitä vietettiin niin sanotusti minun näköiselläni tavalla. 

Sota-ajan jälkeen omaksuimme selviytymisen eetoksen ja omin avuin pärjäämisen. Nuorina meiltä ei kyselty ahdistuksista emmekä olisi kertoneetkaan. Maata ja elämää piti rakentaa. Tähän asti sukupolveni on saanut elää rauhan aikaa, mutta sodan kosketus on nyt hipaissut. Mitä vielä tullaan kokemaan  maailmanvaltiaiden puhuessa ja päättäessä päidemme yli?

Juhlapaikkaa

 

Palapeliterapiaa?

Viereeni istui pitkänmatkan bussissa puhelias rouva, jonka kanssa juttelimme innokkaasti koko matkan, toista tuntia, kunnes hän jäi pois kyydistä. Muistui että mieheni sanoi monta kertaa kuunneltuaan puhelujani siskon tai muitten naisten kanssa: -Kyllä naiset on ihmeellisiä, miten voitte puhua niin avoimesti! Hän taas ei osannut sanoa puhuttuaan veljiensä kanssa pitkään, joko siellä oli remontti alkanut tai asunto pantu myyntiin. Eivät olleet ollenkaan puhuneet ns omista asioista!

Nimettömän vieruskaverin kanssa puhuttiin tuttavien ja omat sairaudet, elämänvaiheet ja nykytilanne pääosin, sitten hän kertoi palapeliharrastuksestaan. Hän kokoaa 1000 ja jopa 1500 palan pelejä ja sanoi, että siinä oppii paremmaksi ajan kanssa. Siis tapahtuu oppimista. Minä en ole osannut koskaan niitä koota ja mielestäni minulla on hahmotusvaikeutta tekemisen esteenä. Mutta tekisivätkö palapelit vanhoille aivoille hyvää, olisiko se aivojumppaa, oppisinko löytämään sopivia paloja? Pitäisiköhän kokeilla, vaikka 100 palan peli ensin? 

Vähän palapeliltä ja aivojumpalta tuntui Tampereen päiväreissunikin. Menin tapaamaan sukulaista, joka on aivoinfarktin takia neurologisessa kuntoutuksessa. Sain siellä kuvan, että hän on hyvässä hoidossa ja on edistynytkin. 

Minulle tuotti vähän jännitystäkin meno vieraaseen kaupunkiin ja siellä jatkobussit ja paikan etsiminen. Reittioppaasta löytyi hyvin tiedot, mutta vähän epävarmalta tuntui, kun ei oikein tiennyt mihin on menossa. Osaston löytyminen Hatanpään sairaala-alueelta oli hankalinta, kun neuvonta oli kiinni ja paikka oli eri rakennuksessa. Löytyi se kuitenkin. Palasin eri bussireittiä ja selvisi sekin, mikä on Ratina, joka on toisen bussilinjan lähtöpaikka. Se on Tampereen suurin kauppakeskus linja- autoaseman toisella puolella. Kerkesin tehdä siellä pienen kierroksen, vaikken ole kauppakeskusten suosija. Ei minulla ollut mitään ostamistakaan. Olisin voinut juoda kahvit siellä viihtyisissä kahviloissa, mutta kerkesin jo tehdä sen kalsealla linjuriasemalla. Näin kuuluisan punaisen raitiovaunun kulkevan Hervannan suuntaan tiheään tahtiin, näytti tyhjältä lauantai-iltapäivänä. Tampere on minulle tuttu vain rautatieasemasta, muutamasta keskussairaala Taysin käynnistä sekä Seppo Jokisen Koskinen- dekkareista. Nyt tuntemus laajeni hiukan. Reissu on tehty ja kaupunki nähty, sanoin taas Iida-tädin sanoin, kun sain kotioveni auki eikä tarvinnut enää vartioida nettilippuja puhelimella. Minulle taitaa riittää matkusteluksi tällainen, suurilla lentokentillä en uskoakseni haahuile enää koskaan!