Kesällä 2025

Syreeni ja pihlaja tummuivat jo. Viileän vaihtelevat säät sallivat kukintojen kehittyä ajan kanssa.  Juhannusruusut eivät ehtineet aueta ihan juhannukseksi, mutta niillä main. Koivuangervo ja tatar kukkivat valkoisina. Unkarinsyreenistä siirretty pistokas on jostain syystä eri värinen kuin emonsa, vahvemman violetti.

Sata vuotta sitten puretun kivinavetan kivimuurin ala on vähän murheenkryyni, kun en ole jaksanut tai viitsinyt ylläpitää aloittamaamne rauniotarhaa. Kolmella sivulla on kivirauniota ja sen  sisäpiirissä kasvaa ja kukkii istuttamiani syreenejä, kahdenlaisia ruusuja ja kärhöä ja itsestään ilmaantunutta punaviinimarjaakin. Muuria ympäröivät koivut ja pihlajat. Keskusala on kuitenkin täynnä korkeata vuohenputkea, nokkosta  ja juolavehnää sekä niiden alla maahumalaa, jota siirsin sinne siinä turhassa toivossa, että matala kasvi voittaisi kilpailun. 

Pohja on epätasainen, joten en oikein uskalla ajella siellä päältäajettavalla. Niittytrimmerikin on, mutta se tuntuu kovin raskaalta työntää. Joskus niitän viidakkoa viikatteella ja kerään sieltä  nokkosta ja vuohenputkea, mutta  se rehottaa silti niin, etteivät pensaat pääse hyvin  esille. Jos joku kaapisi kaivinkoneella pois koko maa-aineksen ja tilalle tuotaisiin kunttaa, voisi korkea roska pysyä poissa. Paikka on navetan taustalla enkä tee sillä tavallaan mitään, mutta oli se rauniotarha kiva ajatus. Jos heti kesän alusta käyttäisin siellä niittytrimmeriä, kasvusto pysyisi matalana. Ajettavaa on vain muutenkin riittävästi joka puolella taloa.

Tällä viikolla olen tehnyt muutaman tunnin oikeita töitä: Katkonut vaivalloisesti hennolla pistosahalla ja karsinut vesurilla rankoja, joita metsään jäi runsaasti raivauksen jäljiltä. Olisi moottorisahakin, mutta en ole koskaan käyttänyt sitä. Muistelin siinä puuhassa isää, joka teki ikänsä ruumiillista työtä käsipelillä, pokasahalla, kirveellä ja lapiolla. Hän kuoli metsässä sydäninfarktiin 61-vuotiaana. Osa puista oli ohuita, osa painavia, otin vain tien läheltä parin kolmen metrin pituisina. Kaikki painaa enemmän kuin ennen. Talutin rangat pihalatoon polkupyörän päällä parinsadan metrin päästä. Olisi ollut kottikärrytkin vaihtoehtona. Onneksi kukaan ei nähnyt muorin köppääsiä puuhia. Kokonaista 20 kappaletta! Joskus ne pitäisi sitten jotenkin katkoa polttopuuksi. Pikku kasa siitä tulee, mutta yritin ikäänkuin vähän hakea puuta mieheni ja isäni ja veljeni puupuuhien muistoksi. Olisivatpa vielä täällä!

 Ja myös raahasin haitallisesti  pelloille kaadettuja puita ojanreunaan tai metsään. Kipeä käsi ei kiitä, mutta joskus on kiva tehdä ehkä nitron avulla tunnin pari  jotain, missä hiki virtaa ja kroppa ottaa happea. Sitten voi taas maata loppuvuoden.

Yöttömän yön aika on vielä. Elämme valossa. Nyt on tämä hetki. Pääskyspari ilmaantui tällä viikolla ilokseni pihapiiriin juuri kuten viime vuonnakin. Juttelen niille, kun ne istuvat langalla. Joskus havahtuu hymyilevän leppoisaan tunteeseen, että vanhan elämä on kuin loputonta sunnuntaita. Voi valita, tekeekö jotain vai onko nytkin  lepopäivä.

Kesäkuun pihatuoksut

Hyvä, että oli viileä kevät. Puiden kukinnot ovat vielä täällä parhaimmillaan. Syreenit kuistinpielissä ottavat aamulla portaille asujan vastaan vienolla ja makealla tuoksullaan.Kahdeksan syreeniäni eri puolilla pihaa kattavat alan kesäiseen hajumaailmaan.

Pihlajat ovat tulleet kukkaan. Niiden tuoksu on lähinnä kirpakka haju, joidenkin mielestä jopa kissanpissan haju läheltä haistellen, kauempaa kesäinen pyhän pihapuun lemahdus.

Pesin kaksi pientä mattoa ja sain mäntysuovan tuoksun pihamaalle. Se tuo minulle kesän tunnun.

Kielo kukkii, haistan sen ihanan hajuvesituoksun vain nenä kiinni kukissa.

Hain lähimetsästä vihta-aineksia. Metsässä tuoksuu kirpeä suopursu juuri nyt. Joillekin siitä voi tulla päänsärkyä, mutta läpi kulkiessa se tuo mieleen mukavan, kostean suon kevään.

Koivun lehti tuo tutun kesäisen  tuoksun saunavihtana koko saunatilaan. Kun laitan tulet kiukaan pesään, levittää saunan savu lauantaitunnelman koko pihapiiriin. Entäs ulkona kuivatetun pyykin tuoksu! Pesin makuuhuoneeni verhot ja petivaatteet ja laitoin illalla takaisin. 

Juhannusruusu on vasta nupulla, ehtii juhannukseksi aueta. Muitakin kukkivia pensaita on vielä valmistautumassa.

Voi olla, että hajuaistini on heikentynyt, mutta vielä tunnen nämä kesän tuojat. Sadesää nostaa hajut tuoreiksi.

Makujakin löytyy pihapiirin hortasta tietysti paljon, mutta muistatko suolaheinän, jota lapsena aina napsittiin suuhun?

Kuusenkerkkätee maistuu ja tuoksuu pihkaiselta kuuselta.

Saksankirveli tuoksuu ja maistuu lakritsilta.

Pian on tämä kukinta ohi. Nyt on aika katsella, haistella, maistella kesää, löytää ilon aiheita. Tallentaa kuvat tämän kesän muistoksi,

Ruskistuva syreenin kukinto lemahtaa vanhalle ja kuolevalle. Kasveilla on se etu, että ensi vuonna ne heräävät ja  kukoistavat uudelleen.

Hetki ja tuleva

Löysin varastoistani kellastuneen Kotiliesi-lehden marraskuulta 1933. Lehdessä on liitteenä syys-ja talvipukujen malleja ja kaavoja. Muotina on kapeus, hoikat linjat. Vaatemallit ovat siroja, naisellisia, helma polven alapuolelle. Lasten vaatteet ovat myös siroja, vyöllisiä. 

Kankaista mainitaan villageorgetti, gingham ja kretonki, mutta myös itse kudotut kankaat. Vaatteet ommeltiin enimmäkseen itse tai ompelija teki ne. "Käytännöllinen emäntä kutoo itse kankaat ja valmistaa vaatteet ja opettaa saman tyttärilleenkin". Kyllä piti naisten olla ahkeria ja monitaitoisia.

Näin oli vielä minun lapsuudessani viisikymmenluvulla. Paljon piti valmistaa kotona ja kylän ompelijalla oli aina kiire ennen koulun joulu- ja kevätjuhlia. Kaupoissa ei paljon ostettavaa ollut.

Lehti täyttyy nostalgisia mielikuvia nostavista sisällöistä.  Enimmäkseen siinä on  käsityö-, askartelu- ja neuleohjeita. Uutta, urheilullista naiskuvaa kuvaavat hiihtopukujen ohjeet tai myynti-ilmoitukset, kuten tekstissä kerrotaan.   Mukana on myös  mainoksia: Telefunken-radio,  korollisia kalossipäällyskenkiä, sitruunalunta tai Diamond Cold Creamia, Orvo- tai Lux- saippuaa  kauniiseen ihoon, ryijyntekopaketteja.

Vuonna 1933 Euroopassa oli kova lama ja poliittinen kuohunta. Kansallisaatteet nousivat, Saksassa alkoi natsismiin johtanut liikehdintä. 

Kuuden vuoden kuluttua nämä Kotilieden lukijat olivat uudessa tilanteessa. Alkoi talvisota. Sota määräsi käsitöitäkin. Kudottiin jatkuvasti sukkia ja muuta lämmintä sotarintamalle lähetettäviksi. Lukuisat toimeliaat naiset olivat moninaisissa lottatehtävissä. Suomen naiset joutuivat venyttämään ja osoittamaan voimansa kaikin tavoin.

Minua kiehtoo pysähtymisessä menneen ajan hetkeen se, ettei silloin voida tietää tulevasta sitä, minkä myöhemmän ajan ihminen tietää.  Mitähän aikaa me nyt elämme? Mitä tiedämme kuuden vuoden kuluttua, jos olemme elossa? Onko sellaista, mitä emme haluaisi tietää, vai päinvastoin?

Sataa laariin

Helatorstai vanhassa hirsitalossa, täällä taas! Koko päivän on hiljainen sade pisaroinut lätäköihin ja kastellut hitaasti maata. Illalla kirkastui. Pelloilla on vilja ihan silmissä noussut oraalle. Tämä sade tekee viljalle hyvää, "sataa laariin".

Ympärillä on syvenevä vihreys. Keltaisia ja punaisia esikkoja nousee maasta siellä täällä, ne leviävät itsekseen. Vuorenkilpi puhkeaa punertavaan kukkaan. Vain muutama tulppaani ja narsissi nousee kukkimaan, ei minulla kukat menesty.  Vuohenputki kattaa koko pihapiirin, paikoitellen isoina kasvustoina. Huidon sitä välillä viikatteella, mutta en mahda mitään. Paitsi että syön sitä, opetin lapsenlapsenkin maistamaan uusia suppuisia vuohensorkkia kotinsa nurmikolta. Voikukka leviää yhä varmemmin lähipelloilta täyttämään nurmikot. 

Laatikoihin kylvin krassia ja syötäviä kukkia. Istutin yhteensä 12 siemenperunaa kolmeen multasäkkiin. Löysin tuomen tai tuomipihlajan taimen peltotieltä ja istutin sen nurmikon laitaan. Pensaat menestyvät minulla paremmin. Kerran jo ajelin nurmikot. Näin taas siirrytään kesään ja asetutaan maisemaan.9 Yhtäkkiä on taas tullut aika, jolloin aurinko paistaa puiden latvoihin puoli yhdeltätoista.

Ajankuluksi olen tietysti lukenut.  Enimmäkseen e-kirjoja, mutta kävin kirjastoautollakin, se palvelu kun on vielä olemassa. Luen ruotsiksi, melko hitaasti, Katarina Widholmin Betty- sarjan neljättä osaa "Älskade Betty", jossa on jo edetty viisikymmenluvun Tukholmaan. Kuusikymmenluvun Tukholmahan oli nuoruuteni kaupunki, kesätyöpaikkani. Jonnekin sinne perustuu mielenkiintoni säilyminen tässä yksityiskohtaisessa perhetarinassa.  Muuta hyötyä minulla ruotsin kouluopinnoista ei olekaan ollut kuin jonkinasteinen lukutaito. Ja että mielelläni katson ruotsalaisia dekkareita. Kaksi Betty- sarjan ensimmäistä osaa on jo suomennettu.  E-Libraryä käytän myös, ilmaista kirjastopalvelua,  mutta siinä äänikirjoja on vaikea saada ladatuiksi ja avatuiksi laitteilleni. Välillä lukaisin hyvänmielenkirjan  "Kipinöitä", Minna  Suvannon tarinan yksinhuoltajaäidin onnekkaasta elämänmuutoksesta ja paluusta Lapualle syntymäkotiin. Silmät ovat alkaneet rasittua paljosta päätelaitteilta lukemisesta.

Olen varmaan tässä minäkin palannut taas juurilleni, katsastanut tiluksia, tavannut tiellä ja pihoilla useimmat naapurit, ikäänkuin ilmoittautunut saapuneeksi  ja kyläillytkin.  Mutta ketään Jaakkoa ei ole ilmaantunut kuten Kipinöitä-kirjassa tapahtui! 

Viimeinen huulipuna

Ostin Helsingin Sokokselta huulipunan ja ohutta meikkivoidetta tasaamaan ihonväriä, ei kalliita merkkejä.

Viimeinen huulipuna, ajattelin, ja meikkivoide myös.  Edellisiä on käytetty niin vähän, että ne olivat vuosikausia vanhoja, huulipuna varmaan yli kymmenen vuotta ja käyttökelvoton. Eräällä naiskurssilla kauan sitten päätimme käyttää huulipunaa, naiseuden kunniaksi. Olin unohtanut sen. Vielähän siihen voi palata, kun vielä huulia on. Väri valittiin myyjän kanssa. -Köppäsaara, ärähtäisi isä, jos tämän näkisi.

Kyllä nämä nyt sitten minun aikani kestävät!

Hohhoijaa

 Hitaasti olen tajunnut, että tässä iässä, yli kahdeksankymppisenä, voi hellittää mielensä perukoillakin. Hellittää ikuisista vanhemman velvollisuuksista. Tajuta, ettei tarvitse enää patistaa ketään mihinkään. Ei  tosiaan ole enää vastuussa kenenkään oppimisista  eikä jonnekin kerkiämisistä eikä  syömisistä eikä nukkumaan menoista tai ylösnousuista. Ei tarvitse saada ketään tekemään mitään eikä valitsemaan hyvin isommissakaan asioissa. Eihän sellaista kukaan ole vuosikymmeniin tarvinnutkaan, pikemminkin päinvastoin, itse vain on pitänyt itseään kuin vastuussa jälkipolvista edelleen. Erityissyistä ja pyydettäessä kyllä pitää auttaa, jos pystyy,  ja myötäelää elämän haasteissa mukana. Voi olla, että tulisi jopa uusia näkökulmia nuorempien polvien ihmisiin. 

En tiedä, ymmärtääkö kukaan muu mitä mielensisäistä juttua yritän selittää ja selvittää. Ehkä tämä on  ensisijaisesti äitien juttuja, jotka aktivoituvat varsinkin kriisiaikoina.  Miehillä tuntuvat sukupolvien väliset rajat olevan selvempiä. Tuli mieleen, kun tajusin tässä kyläillessäni, etteihän minun tarvitse kysyä lapsenlapsen läksyistä, vaikka se pyöri kielellä.

Hohhoijaa, hienoa olla vanha! 

Vastuussa vain itsestään, kunnes sekin jää. Nyt voi vielä lähteä ulos tai tehdä vain oman päänsä hyväksi vaikka  Muistipuiston tehtäviä, jos ei muuta tekemistä keksi. Ja ostaa ihan itselleen herkkupullan kaupassa käydessään.